Teksti: Eetu Järvisalo, Teemu Vähäkangas
Oli taas se aika loppukeväästä, kun oli aika suunnata kohti Hyvinkäätä. Kotimaisen festivaalikauden raskaimpaan ja synkimpään aloitustapahtumaan, Steelfestiin on ollut joka vuosi ilo palata. Jo kuudetta kertaa järjestetty festivaali oli onnistunut jälleen haalimaan kasaan ihmeellisen maittavan tarjonnan death, doom ja black metalia. Asiaa miettiessäni tajusin, ettei tapahtumassa ole kuuden vuoden aikana ollut yhtäkään samaa ulkomaista esiintyjää. Olisi hienoa, jos tässä linjassa onnistuttaisiin pysymään jatkossakin.
Inferno oli edustettuna tämänvuotisessa tapahtumassa kahden jäärän voimin. Seuraavassa puramme kronologisesti läpi tämänvuotisen festivaalin mielestämme keskeisimmän annin. Joukkoon mahtui kovia onnistujia, positiivisia yllättäjiä sekä enemmän tai vähemmän karvaita pettymyksiä. (EJ)
Perjantai
Hyvinkäälle saapuessani oli aurinkoista, sininen taivas ja mittarissa 26 astetta lämmintä. Kunnon kesäkeleissä ei ole mitään vikaa vähintäänkin epävakaiden säätilojen maassamme. Black metal -bändien esityksissä hohkaavasti porottava aurinko on kuitenkin joka kerta jokseenkin epäsovinnainen ja koominen elementti. Tällaisena asia näyttäytyi myös kemiläisen Thyranen kohdalla, jonka esitys itsessään lukeutui perjantain kovimpiin onnistujiin.
Sinfonisella mustalla metallilla uransa aloittanut, myöhemmin industrial-tyylittelyihin kallistunut yhtye tarjosi kotimaan pohjoista voimaa parhaimmillaan. Bändin viimevuotinen aktivoituminen kymmenen vuotta kestäneen hiljaiselon jälkeen on osoittautunut livenäyttöjen perusteella erittäinkin onnistuneeksi tempaukseksi.
Arto Lehtinen
Yhtye näytti esityksellään Steelfestin ulkolavalla jälleen, kuinka hioutunut, napakka ja iskuvoimainen koneisto se on tällä hetkellä. Bändi hallitsee vimmaisen, tiukan ja ärhäkän paahtamisensa erittäin väkevästi ja ammattimaisin elkein. Vaikka yksittäisiä sävellyksiä ei varsinaisesti erotukaan edukseen, tarttuva ja tyylikäs ilmaisu on kerrassaan miellyttävää kuunneltavaa ja katseltavaa. Olisi hyvin kiinnostavaa kuulla, millaiseen kappalemateriaaliin yhtyeellä olisi rahkeita yltää levyllä tänä päivänä. (EJ)
Laahaavaa tunnelmaa luonut kotimainen Shape of Despair oli itselleni päivän yllättäjä. Bändin funeral doom ei ole missään nimessä helpointa musiikkia kuulijalleen eikä soittajalleen. Tämä johtuu siitä, että kappaleissa on niin paljon ilmaa, painostavuutta ja monotonisuutta. Erittäin harvoin keikkaileva ja levyjä julkaiseva yhtye osaa kuitenkin tehdä hitaasta monotonisuudesta taidetta vähäisillä nyanssivivahteilla.
Liki parikymmenvuotiaassa bändissä vaikuttaa nimekkäitä kotimaisia metallimuusikoita muun muassa Impaled Nazarenesta, Finntrollista ja Throes of Dawnista. Suorituksen varmuus olikin rautaista luokkaa. Kaikesta myös huomasi, että esitykseen oli panostettu. Raskaan ja lohduttoman tuomiomassan taustalla huomio kiinnittyi etenkin laulaja Natalie Koskisen kirkkaan kuulaaseen ääneen ja esiintymiseen. Silloin kun hän ei laulanut, hän siirtyi peremmälle lavan hämärään seisomaan huppu päässä kuin transsiin jähmettynyt. Ylipäätään keikan visuaalisuudesta, kuten tunnelmallisen juovikkaista valoista täytyy antaa kiitosta. Jos itselleni tuottaa vaikeuksia keskittyä bändin levyihin, yhtyeen tyylikkään eleetön esitys piti yllä mielenkiintoa paremmin. (EJ)
Yhdysvaltalaisen mustan metallin yhtä laatunimeä, Nightbringeriä kohtaan oli positiivisen jännittyneet odotukset. Kyseinen kopla on omiin korviini parantanut otteitaan nousujohteisesti, mikä konkretisoitui muutaman vuoden takaisella Ego Dominus Tuus -albumilla. Tähän nähden olikin valitettavaa, että yhtyeen esitys oli päivän suurimpia pettymyksiä.
Yhtyeen ongelma oli siinä, että bändin vahvasti hengellinen ja Emperoria muistuttava rituaalisuus ei päässyt oikeuksiinsa ylikaikuvalla sisälavalla. Lisäksi yhtyeen vetoon olisi toivonut lisää soitannollista terävyyttä. Bändille tyypilliset ja toimivasti kummittelevat tremolosahaukset loihtivat kyllä riipivää eeppisyyttä, mutta juuri muuta mieleen ei jäänytkään. Ainakin molempien pääsolistien toimintaan olisi toivonut enemmän repivää ponnekkuutta. Bändin levyiltä löytyviin jylhimpiin ja viiltävimpiin korkeuksiin ei keikan aikana meinattu yltää millään. (EJ)
Länsinaapurimme black metalin sotakone Marduk on tehnyt tuhoisaa jälkeä jo noin kolme vuosikymmentä. Steelfestissä bändi oli päättänyt esittää erikoiskeikan, jossa he soittivat Heaven Shall Burn… When We Are Gathered -levynsä (1996) alusta loppuun. En pidä kyseistä albumia läheskään yhtyeen parhaimmistoon kuuluvana. Lavalla kuitenkin nähtiin sama tautisen nopea, vihainen ja vimmattu yhtye, jollaisena se on opittu tuntemaan.
Bändin veto oli Thyranen ohella päivän kovin. Vaikka yhtyeen jäsenet ovat jo suurimmaksi osaksi yli neljänkymppisiä, vauhti ja raivo vaikuttavat samalta kuin ennenkin. Etenkin laulaja Mortuusin hyper-ilkeää ryöpytystä kuunnellessa ja katsellessa ei voinut taaskaan olla vaikuttumatta. Koko yhtyeen tulivoimainen ja tuttuun Panzer Division Marduk -rypistykseen päättynyt esitys sai täyden hyväksyntäni. (EJ)
Lauantai
Yksi Steelfestin mukavimpia puolia on se, että se kestää sopivasti kaksi päivää. Yksi päivä kun on liian vähän ja kolmas saattaa monesti kallistua änkyryyteen ja väsähtäneisyyteen. Oli hyvä, ettei toinen festivaalipäivä ollut keliltään aivan yhtä kuuma kuin edellinen, vaikka lämpötila kahdessakymmenessä pysyttelikin. Eri päivä, samat kuviot, ja lauantain keskeisimmissä tärpeissä ääneen pääsee meikäläisen lisäksi kollegani Teemu Vähäkangas. (EJ)
Mainion kakkoslevynsä Wherever You May Rotin myötä Cut Upin näkeminen livenä kiinnosti kovasti. Odotukset olivat ehkä liian kovat, sillä pettymyksen puolelle tämä valitettavasti tupsahti. Nelikon lavatouhu on varsin vaisua, vaikkakin soitto kyllä sujui. Murskaava death metal tarjoiltiin asianmukaisesti mutta intohimottomasti.
Vaikuttiko miesten esiintymiseen krapula vai odottivatko vain kaljalle pääsyä koko keikan ajan, kun sitä niin välispiikeissäkin alvaariinsa hehkutettiin, paha sanoa. Äänimaailma oli varsin puuroinen ja epäselvä. Tietysti tuo ruotsalainen vanhan koulun death metalille ominainen Boss-surinasoundi on miksaajalle haasteellinen, mutta ei sen nyt ihan näin haasteellinen pitäisi olla. Keikka meni kastiin ihan kiva, mutta intoa miesten esiintymiseen olisi kaivannut rutkasti lisää. (TV)
Seuraavan esiintyjän myötä tempo tipahti draamaattisesti. Funeral doomin peruspilareihin kuuluva Skepticism tuuttasi sisähallissa alataajuuksia siihen malliin, että rintalastassa vaan rutisi. Hallin äänimaailmaan laahaus sopikin, koska siinä nyt ei ollut soundeilla vaaraa mennä niin puuroiksi kuin nopeammin laukkaavilla lajitovereilla.
Arto Lehtinen
Soitanto oli ajoittain tutun hapuilevaa, joka toisaalta toi tiettyä inhimillisyyttä näihin supersynkkiin tunnelmiin. Vokalisti Matti Tilaeusin vähäeleinen mutta antaumuksellinen esiintyminen ja murina olivat jotenkin myös koskettavia. Eturivin tyttöjä taisi koskettaa myös miehen lavalta ojentamat ruusut. Keikan lopussa viimeisen korahduksensa jälkeen fasadi petti hetkeksi, kun mies poistui lavalta kaiken antaneena voitonmerkkiä vilauttaen. Inhimillistä sekin. Mainio veto, ja äärihitaan tunnelmoinnin ystävät saivat varmasti kunnolla vastinetta rahoilleen. (TV)
Lvcifyre ei pahemmin jarrutellut missään muodossa. Brittinelikko tuli takavasemmalta ja kiilasi komeasti illan kärkipaikoille. Suttuisista soundeista johtuen biisien riffit jäivät välillä hämärän peittoon, mutta väkivaltaista mustanpuhuvaa death metalia puskettiin ilmoille sellaisella raivolla, että asia tuli kyllä selväksi. Kitaristilaulaja tulkitsi biisejä vahvalla tunteen palolla ja bändin esiintymisessä oli muutenkin sellaista kiimaa, mitä aika harvoin näkee. Todella positiivinen yllätys. (TV)
Yksi itselleni olennaisimpia syitä lähteä Steelfestiin tänä vuonna oli valloittavaa nousua tehnyt puolalainen black metal -yhtye, Mgla. Oikeaa ääntämisasua karttava bändi on kivunnut askel askeleelta kohti suurempaa suosiota. Tämä on mielestäni täysin ansaittua, sillä bändi on puskenut ulos mielettömän vahvoja sävellyksiä ja tehnyt ilmiömäisiä keikkoja. Bändin veto tapahtuman ulkolavalla hämärtyvässä illassa antoi upeasti vastinetta edellä esitetyille asioille.
Mgla on yhtye ilman kasvoja. Mustiin asusteisiin, huppuihin ja kasvot peittäviin kankaisiin sonnustautuneet soittajat keskittyvät ainoastaan mustan taiteensa luomiin tunnetiloihin. Sen black metal on tyylitajuista ja tyyliteltyä, jopa kaunista. Bändin kaksi pääasiallista jäsentä, kitaristi-vokalisti M ja rumpali Darkside, ovat säveltäjinä ja soittajina suorastaan älykkäitä. Kaksikon kappaleiden melodiat, riffit, vokaalit, rumpukompit ja lyriikat käsittävät niin paljon magiaa, etten ole moista hetkeen kuullut.
Mglan musiikkia saattaa olla tyhmä kutsua älykkääksi mustaksi metalliksi, mutta sitä se syvyydessään mielestäni edustaa. Bändin lavashow’ssa korostui sama asia kuin heidän levyillään. Yhtye soittaa tavallaan hyvin eleettömästi ja yksinkertaisesti, mutta silti kappaleissa tapahtuu mielettömästi. Kaikki tuntuu loputtoman harkitulta ja eläväiseltä. Tämä tunnetila välittyi myös selvästi yleisön mukana oloon. Keikan päättänyt, eeppisyyttä pursuava Exercises In Futility VI ja sen seinään lopetus toteutettiin mahtavasti ja tyylikkäästi. Tätä ennen hurmioon päästiin muun muassa loisteliaassa With Hearts Toward None I:ssä. Vaikka M:n kitara olisi voinut kuulua paremminkin, Mglan veto oli itselleni festivaalin upein ja odotukset lunastavin. (EJ)
Tämänkin vuoden Steelfest oli oikein onnistunut. Mitään sen suurempia silmin nähtäviä järjestelymuutoksia ei viime vuoteen verrattuna ollut tehty. Samat tuotekojut, ruoka- ja juomapaikat sekä vessa-alueet oli helposti löydettävissä. Asiallisen oloiset järjestyksenvalvojat taas pitivät hyvin huolta yleisestä järjestyksestä. (EJ)