Flow: Veteraanien voimannäyttö

Flow – 9.–11.8.2019 Helsinki

15.08.2019

Sanotaan, että Flow on nuorten ja kauniiden festivaali, mutta kyllä se on myös vähän varttuneempien ja kauniiden. Tämän todistivat todeksi niin Agents, J. Karjalainen kuin The Curekin.

Ville Valo & Agents

Agents, keulillaan Ville Valo, veteli Rauli ”Badding” Somerjokea Flow-perjantaina, ja Red Arena -teltta oli tupaten täynnä. Herra Valokaan ei ole enää mikään sikiö, mutta Agentsin soittoniekat ne vasta konkareita ovatkin. Köyhien ystävät -kokoonpanosta vuonna 1979 syntynyt yhtye tunnetaan paitsi kovista solisteistaan (Badding, Topi Sorsakoski, Jorma Kääriäinen) myös Esa Pulliaisen kitaroinnista.

Pulliaisen kirkassoundiset ja suloisenpehmeät kuviot ovat makeaa kuin hunaja. Pulliainen käsittelee instrumenttiaan kuin silkkihansikkain, muttei kuitenkaan varoen. Hänen sulavaa soittoaan ei voi kuin ihailla. Tuskinpa Agents-ukot olisivat vielä muutama vuosi sitten aavistaneet, että loppukesästä 2019 otetaan haltuun kokonainen teltallinen Flow-juhlijoita.

J. Karjalainen

Kirjoitin huhtikuussa Infernon sisarlehteen Rumbaan, miten J. Karjalainen bändeineen hallitsi Tavastiaa. Nyt ei ole tarvetta syväluodata Karjalais-keikkaa, sillä mikään ei ole muuttunut sitten huhtikuun. Halukkaat voivat silmäillä syvemmät kokemukset Rumban jutusta, siitä saa kyllä käsityksen, millainen kokoonpano on kyseessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että ”Jii” yhtyeineen oli sunnuntaina päälavalla kuin kotonaan, ja yleisön vastaanotto oli paikoin jopa hurmoksellista. En ole ennen tätä vuotta todella tajunnut J. Karjalaisen musiikin ajattomuutta, mutta sitähän se on: ajatonta ja trendeistä vapaata musiikkia. J. Karjalaisen kappaleet uppoavat niin vanhaan kuin nuoreen, se tuli jälleen todistettua. Ankkurinappi, Mennyt mies, Hän, Stindebinde… olipa biisi melkein mikä tahansa, niin jengi lauloi ja tanssi alusta loppuun.

The Cure

Vaikka vuonna 1976 perustettu The Cure (lausutaan: kure) kävikin Suomessa viimeksi kolme vuotta sitten, niin mistään vakiovierailijasta ei voida puhua. Flow-veto oli 43-vuotiaan yhtyeen viides Suomen-keikka ikinä.

Kesän viimeisimpien Cure-keikkojen settilistojen valossa moni odotti keikan avaajaksi ”maailman parhaan levyn” eli Disintegrationin (1989) Plainsongia, mutta sieltähän keinahteli The Topin (1984) veikeä Shake Dog Shake. Ja siitä lähtikin käyntiin festarioloissa pituudeltaan poikkeuksellisen mammuttimainen show.

Tavamerkki-lookissaan goottipeikkoillut Robert Smith, viileän brittipopparin sterotyypiltä näyttävä kosketinsoittaja Roger O´Donnell, yhä enemmän ja enemmän Boris Williamsia muistuttava rumpali Jason Cooper, yhtyeen basisti-rokkikukko Simon Gallup ja harmaa karvaturri-kitaristi Reeves Gabrels vetivät rutiinilla mutta antaumuksella. The Cure pelaa minimalistisilla liikkeillä, ja vaikka upeille näytöille puskettiin niin hämähäkinseittiä ja sotakuvastoa kuin pilviä ja sydämiä, niin toteutus oli hyvin 90-lukulaista, jopa 80-lukulaista. Ja sehän ei haitannut pätkääkään!

Lähes kaksi ja puoli tuntia ja 27 biisiä melkein koko taipaleelta. Toisille saattoi tulla ähky, mutta osa jäi silti kaipaamaan jotain. Niin käy Curen kohdalla aina. Bändi teki fiksusti, kun jätti pari viimeisintä levyä omaan arvoonsa, ja tuorein pala oli vuoden 2000 Bloodflowers-levyn harvemmin kuultu 39. ”The fire is almost out”, lauloi neljääkymppiä lähestyvä Smith aikanaan ikäkriiseissään, mutta vieläpä tuo näytti roihuavan.

Iltaan mahtui runsaasti tuotannon kepeämpää laitaa tyyliin In Between Days, Just Like Heaven, High, Why Can’t I Be You ja pakollinen Friday I’m in Love. Onneksi myös bändin tumma, se gootimpi puoli nousi varjoistaan. Haikeasti soiva herkkupala A Night Like This aloitti yhdeksän biisin melankoliaputken, jonka ainoa ”särö” oli umpisynkän Faith-levyn (1981) pirtein biisi Primary.

Maailmankaikkeuden paras rakkauslaulu Lovesong, rarempi ihanuus Just One Kiss, jättimäiseksi kaihontunteen lakipisteeksi kasvava From the Edge of the Deep Green Sea, Pornography-levyn (1982) täydelliset A Strange Day sekä One Hundred Years; pelkästään noilla biiseillä kuulija nousee hetkeksi arjen yläpuolelle, ihanaan gothiclandiaan, missä on ikuinen taikayö sekä tuhdit kajaalit ja tukka sotkussa.

Cure-kokemus päättyi vaatimattomaan seitsemän biisin encoreen. Tuohon päälle Smith vetäisi vielä synttäreitään viettäneelle O´Connellille erittäin persoonallisen Happy Birthday -tulkinnan. Keikan loppumetreillä ei synkistelty, vaan bailattiin tummenneessa Flow-illassa täysin palkein, kunnes vuoden 1980 Pohjois-Amerikan debyyttijulkaisun nimibiisi Boys Don’t Cry sai luvan sinetöidä vuoden 2019 Flow’n päälavan keikkatarjonnan. Robert Smith pyörähteli vielä hetken lavalla yleisöä kiitellen, kunnes ikoninen takkutukka katosi kepeästi askeltaen varjoihin.

Lisää luettavaa