Funk metal -veteraanien uusi bändi näytti kaapin paikan – Prophets Of Rage ja muut raskaammat aktit Provinssissa

Provinssi – Seinäjoki, 28.-30.6.2018

40-vuotisjuhliaan viettäneen Provinssin (entinen Provinssirock) merkittävimpiä yleisömagneetteja taisivat olla jälleen kerran Cheek ja Antti Tuisku, mutta juhlien raskaan rockin suurin ja kaunein oli viimeisenä päivänä päälavalla esiintynyt Prophets Of Rage. Legendaarisen Rage Against The Machinen ja myöhemmin Audioslaven soittajaryhmän ympärille rakentuneen bändin saattoi odottaa soittavan hienon keikan, mutta silti keikan ehdoton ja vastaansanomaton valloittavuus jopa yllätti hiukan. Keikassa ei ollut kerta kaikkiaan yhtään heikkoa lenkkiä.

Rage Against The Machine on tullut nähtyä takavuosina lavalla muutamaan otteeseen, toisen kerran juuri Provinssirockissa vuonna 2000, ja nekin keikat ovat olleet ekstaattisia kokemuksia. Muistikuvia on haastavaa verrata nykykokemuksiin, mutta tuntuu, että herrat Tom Morello, Tim Commerford ja Brad Wilk komentevat nykyään instrumenttejaan vieläkin varmaotteisemmin, mutta myös intensiivisemmin kuin RATM:n suuruudenpäivinä. Rumpali Wilkin kompin tempo on ollut varsinkin joissain videoiduissa live-pätkissä hiukan turhan eläväinen, mutta siitäkään ilmiöstä ei ollut nyt mitään tietoa. Basisti Commerford taas on aina ollut itse varmuus ja jämerää työskentelyä oli jälleen hykerryttävää seurata.

On myös hienoa huomata, kuinka aidon iloisesti kokoonpanon rap-mestarit, Public Enemyn Chuck D ja Cypress Hillin B-Real, suhtautuvat nykyiseen työhönsä. Heidän tyylinsä toki eroaa RATM-puhelaulaja Zack de la Rochan ulosannista, mutta silti äänet sopivat hienosti RATM-covereihin, joita tulikin aimo tukku. Suurimpia yleisönvillitsijöitä olivat odotetusti Killing In The Name Ofin ja Bulls On Paraden kaltaiset klassikkojyrät, mutta rauhallisia hetkiä ei tullut keikalla muutenkaan. Mukana oli myös Public Enemy ja Cypress Hill -lainoja, sekä bändisoittimin että dj-taustaisesti. Jälkimmäisistä riehakkaimman vastaanoton taisi saada CH:n Insane In The Brain. Myös House Of Painin Jump Aroundin sisällyttäminen hip hop -potpuriin oli oiva veto.

Esille onkin nostettava myös toisen mukana olevan Public Enemy -miehen eli DJ Lordin merkitys live-elämykseen. Hän toimitti hienosti juttuja myös bändisoiton sekaan ja pääsi heittämään villejä scratching-vuoropuheluita kitaristi Morellon kanssa. Ja toki koko hoidon loistavin tähti oli juuri itse Morello. Sykähdyttävästi hän sekä toistaa soittotuotantonsa ikonisimmat soolot ja riffit että myös päästää itsensä välillä vapaaksi improvisoinnin villiin maailmaan. Soitossa kuuluvat metallin, funkin, hip hopin ja jazzin kauneimmat vaikutteet, äärimmäisellä varmuudella toteutettuna. Ja silti myös liike ja hetkessä eläminen olivat tälläkin kertaa täydellisiä.

Jos jotain miinusta haluaa tieten tahtoen lähteä kaivelemaan, niin settiin olisi voinut sisällyttää myös RATM:n Bombtrackin, joka esitettiin muutamaa päivää aiemmin Tukholmassa. Valintoja on toki tehtävä, sillä ilmeisesti soittoaikateknisistä seikoista johtuen Ruotsissa setti oli ollut 19 biisin mittainen, kun Seinäjoella kappalemäärää oli pitänyt typistää viiteentoista.

Samalle lauantaipäivälle kerääntyivät myös useat muut festivaalin suurimmista voitoista. Tampereelta tulee tällä hetkellä paljon raivokkaita ja mielenkiintoisia naiskeulakuvalla varustettuja yhtyeitä, joista Provinssin valloittivat sekä stoner/garage-pohjainen Mara Balls että hardcore punk -henkinen Huora. Mara Ballsin kohdalla valloituksesta voidaan silti puhua vasta symbolisella ja taiteellisella tasolla, sillä tietystä nosteesta huolimatta pienimmälle sivulavalle oli kokoontunut varsin maltillinen määrä kuuntelijoita. Itse toimitus oli kuitenkin niin sanotusti sitä itseään: sielukasta ja heittäytyvää vapaata liitoa pörisevän rockin aallonharjalla. Kitaristi-laulaja Mara Balls on sekä soitoltaan että olemukseltaan tyylikäs, cool ja täynnä eroottista latausta.

Hieman toisella tapaa tyylikäs, cool ja sexy on taas pariakin astetta raskaampi ja vauhdikkaampi Huora. Hc-rallit ovat täynnä raastavaa tilitystä, mutta myös jumalattoman groovaavaa riffittelyä. Metallivaikutteet sekoittuvat hienosti punk-soppaan, eikä muitakaan tyylejä hyljeksitä. Kuten laulaja Anni Lötjönen sanoi genrevaikutteensa jo nimessään paljastavan P.a.-Ska-kappaleen spiikissä: ei kannata miettiä liikaa, mikä on niin sanotusti katu-uskottavaa, ”sen kuin vain tekee”. Oikea asenne!

Samaisella telttalavalla seuraavaksi esiintynyt ruotsalainen Meshuggah tuli päälle kuin panssaridivisioona, iski kuin mekaaninen nyrkki. Bändin tuotantoa ei tule kuunneltua kovinkaan paljon kotiolosuhteissa, mutta elävänä matemaattisen äärimetallin kuuntelukokemus on sekä meditatiivinen että brutaali. Soitto tulee melurajoja uhmaavan lujaa, tarkkana ja armottomana. Kokemusta syvensi alkuperäiskansojen taiteesta vaikutteita ottanut, uhkaava ja fyysisesti monitasoinen lavarakennelma.

Prophets Of Ragen jälkeen tuntui, että mikään ei voi tuntua enää miltään, mutta niin vain Arch Enemy tuli, näki ja voitti. Laulaja Alissa White-Gluz on ottanut lopullisesti paikkansa yhtyeen keulapaikalla ja karjuu, hyppii ja moshaa lavalla kuin riivattu pikkupiru. Myös vaatetus on vaihtunut aidon metallijumalattaren sotisovaksi. Maailmaa nähneet Michael Amott ja kumppanit tuntuivat myös olevan aidon riemuissaan saamastaan energisestä vastaanotosta.

Samaa energiaa riitti myös Stam1nan keikan yleisössä. Tämä saattaa kuulostaa ensi alkuun itsestäänselvyydeltä, mutta saavutuksen arvo mitattiinkin tällä kertaa olosuhteiden raastavuudella. Pirullisen kylmäävä sade alkoi vähän ennen Lemin hurjien keikkaa, mutta se ei tuntunut haittaavan yleisöä eikä itse bändiä.

Kappalemateriaalin hienouden tai bändin soittokyvyn kehuminen ovat jo vanhoja uutisia, mutta esimerkiksi Panzerfaust tuntuu kulkevan koko ajan vakuuttavammin. Seuraavana tullut Masiina on täynnä ihanan kulmikasta groovea ja laulaja-kitaristi Hyrde Hyyrynen esittelikin sen aikana letkeitä tanssiliikkeitä, jotka symbolisoivat keikan iloluontoista tunnelmaa. Lavalla nähtiin myös Pride-viikon tunnelmaan sopinut miessuudelma.

Samaa lämminhenkisyyttä tulvi myös Sakara-levy-yhtiötoveri Mokoma, joka soitti kaksikin eri keikkaa tämän vuoden Provinssissa. Ensimmäinen niistä oli akustinen veto alueen amfiteatterissa ja vaikka lähtökohta oli näin ollen hieman rauhallisempi, niin yleisö intoutui keikan loppuosassa lähes normaalikeikkaa vastaavaan riehakkuuteen. Tämänkin saavutuksen arvoa lisäsi se, että lavan edessä ei ollut muuta katsomoa suojaavaa katosta ja vesi virtasi yleisön päälle. Haitaristi Netta Skog (ex-Turisas, ex-Ensiferum) antoi oivallista sivustatukea. Seuraavana päivänä, perjantaina, soitettu sähkökitarasetti oli myös silkkaa suurta voittokulkua. Vaikka tekstit käsittelevät monesti masentuneita teemoja, niin bändi huokuu tällä hetkellä valtavaa iloa, empatiaa ja yhteisöllisyyttä. Hymyjä riittää, ja veljellinen voima on käsinkosketeltavaa välittyen myös yleisöön.

Yllättäjien joukkoihin pitää laskea sekä punk-veteraaniryhmä The Offspring että kotimainen, nuorempaa voimaa sisältävä Blind Channel, ja myös itselleni aiemmin varsin tuntemattomaksi jäänyt brittiläinen Asking Alexandria.

The Offspringin keikkakokemus vuonna 2018 saattaa ennakkoon vaikuttaa puisevalta kokemukselta, mutta kun yhtyeen laaja hittikavalkadi alkaa vyöryä yli, niin ei voi kuin luovuttaa ja tanssahdella yleisömassojen mukana. Kun vielä omien riemurallien joukkoon lisättiin vakuuttavasti esitetty AC/DC:n Whole Lotta Rosie, niin ei ollut syytä minkäänlaisiin vastaväitteisiin. Joku syytteli bändin olevan hieman väsyneen oloinen, mutta omat aistielimeni eivät tällaista havainneet.

Blind Channel taas ei myöskään ole sellaista melodista nykymetallia, jota kauheasti itse asiasta tehden kuuntelisin, mutta live-olosuhteissa bändin innokkuus vie mukanaan. Yhtyeen Linkin Park meets Backsreet Boys -tyylinen musiikki tuntuu myös vetoavan tiettyyn kohdennettuun, naisvoittoiseen yleisöön.

Hieman samantyylistä, mutta metalcorempaa materiaalia esittävän Asking Alexandrian yksikään biisi ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta välillä huomasin laulavani kertosäkeiden mukana. Yhtye meneekin lisätutustumista vaativien ryhmien listalle.

Sonata Arctican levyt ja varsinkin tietyt yksittäiset kappaleet ovat puolestaan tehneet hyvinkin suuren vaikutuksen, mutta lavalla yhtye on jättänyt lähes poikkeuksetta vähän tasapaksun vaikutelman. Pääsyy tähän ei ole varmaan koskaan ollut itse yhtyeessä, joka suorittaa aktin taidolla ja innostuksella. Omat odotukseni varsinkin kappalevalinnoissa ovat vain monesti olleet erilaisia kuin itse toteutuksessa. Siksi olikin hienoa kuulla nyt iso joukko omia lempikappaleita kuten Paid In Full, The Wolves Die Young, Closer To An Animal ja alun perin Ari Koivuselle lahjoitettu Losing My Insanity.

Ensiferumista havaitsee keikan ensihetkistä lähtien omistautumisen ja voiman. Osaaminen on huipussaan ja esimerkiksi kuorolaulukohdat tulevat niin vakuuttavasti, että se saa epäilemään taustanauhoja. Teltta oli yhtyeen perjantai-illan esityksessä ääriään myöten täynnä, mutta minä en vain saanut taaskaan kiinni homman loistavuudesta. Tykkään power metalista, tykkään folkmetalista, mutta tässä keitoksessa ne on yhdistetty minua vieraannuttavalla tavalla, eikä edes keikkakokemuksen kiistämätön energisyys pystynyt sitä muuttamaan.

Myöskään suureellisesta Biffy Clyrosta tai uraansa lopettelevasta Disco Ensemblestä en saanut nyt otetta. Volbeatin pilasi torstain sade, suoraan sanottuna. Samana iltana tuli myös vastaan se tilanne, ettei kylmänä ja märkänä voi kunnolla nauttia edes mestarillisesta Circlestä.

Tuomari Nurmio ei todellakaan ole mitään raskasta rockia, mutta hänen johtamansa trion blues-pohjainen setti teki vaikutuksen tietyllä heviä ennen heviä -tyylisellä otteellaan. Heavy metalin synnyssä yksi isoista ammennuslähteistä oli juuri blues ja tässä keikassa se kuului esimerkiksi Nurmion kitaran Billy Gibbonsin suuntaan kallistuvassa rouheudessa ja vingahduksissa.

Kyseessä oli siis Provinssin juhlavuosi ja sen kunniaksi oli tehty myös suuren luokan Provinssi Musical. Ennakkoaavisteluista huolimatta se oli hyvinkin viihdyttävä paketti, ja esimerkiksi Salatut elämät -saippuasarjasta tuttu Irina Vartia teki sekä laulullisesti että näyttelytyöllisesti hienon roolisuorituksen. Lavalla nähtiin myös Mokoma-miehistöä.

Musikaalissakin tuli esille Provinssin oma määritelmä siitä, että kyseessä on ihmisten juhla. Jotta tämä ajatus olisi sanojen lisäksi myös tekoja, niin festivaalin kannattaa olla tarkkana sen suhteen, ettei se ainakaan huononna valmiiksi toimivia ratkaisuja. Yksi tällainen heikennys on valitettavasti parina viime vuonna ollut se, että perinteikkäältä Törnävän leirintäalueelta pääse jokivartta pitkin suoraan festivaalialueelle, vaan yleisömassat ohjataan ikävälle asfalttitieosuudelle. Jokivarren yksinoikeuden on vallannut Provinssi-organisaation oma, kalliimpi mutta epäviihtyisämpi ja -käytännöllisempi Camp Provinssi. Rahaa saa aina tehdä, mutta kannattaa pohtia myös sitä, että säilyttää arvokkaita perinteitä ja pitää mahdollisimman monen tyytyväisenä. Jokireitti takaisin!

Teksti: Toni Keränen
Kuvat: Jussi Niemelä