Keväästä ei ollut tietoakaan, kun jono törrötti Circuksen edessä Helsingin Kampissa. Hyinen viima tuntui löytävän tiensä iholla, vaikka vaatekertaa oli tuhdinpuoleisesti. Joku jonottaja karaisi itseään päällään pelkkä t-paita! Tai no, oli hänellä toki housutkin, mutta melko ”cool” meininki joka tapauksessa.
Itse keikkapaikan syövereissä ei kylmyys vaivannut. Porukkaa oli jo avausaktin aikana runsain mitoin, ja tunnelmakin kurotteli katon suuntaan. Kinkereiden korkkaajana toimi pitkän linjan puolalainen kuolopataljoona Vader. Laulaja-kitaristi Piotr ”Peter” Wiwczarekin kipparoima sotakone tulitti väkevän setin. Nyt oli sellainen lämppäri, joka todella lämmitti paikan, eikä vain soitellut muutamalle patsastelijalle.
Vaderin death metal on blastien kyllästämää jyräystä, joka toimii livenä erinomaisen hyvin. Peterin voimallinen huutoörinä vakuuttaa kerta toisensa jälkeen, ja hänen rento lavaolemuksensa luo hauskasti kontrastia armottomaan musiikkiin. Rumpali James Steward oli mies paikallaan, ja hän takoi tyylitajuisesti, tymäkästi ja tarkkuudella. Soittoa oli ilo seurata. Yleisöllekin tuntui maistuvan.
Pienen tauon jälkeen lauteille asteli Kanadan thrash metal -legenda Annihilator. Tai paremminkin Jeff Waters ja pojat. Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, eli laulava kitaristi Waters on kerännyt ympärilleen nuorten miesten ryhmän. Ainakin 52-vuotiaaseen Watersiin verrattuna kyseessä ovat sikiöosaston soittoniekat. Yhtyeen kuopus, rumpali Fabio Alessandrini on 24-vuotias. Nuoren kannuttajan ote ei täysin vakuuttanut, se tuntui turhan lepsulta varsinkin Vaderin ryhdikkään sarjatulen jälkeen.
Annihilator oli lavalla vauhdikas ryhmä, ja etenkin Watersilla tuntui olevan hauskaa. Ukon suu oli hymyssä vähän väliä. Lauteilla oli jatkuvasti liikettä. Perusasioiden kuten tukanheilutuksen lisäksi kieliryhmä vaihteli paikkaa vähän väliä, ja poseerauksia nähtiin. Juhlaväki otti kanadalaiset erittäin lämpimästi vastaan. Meno oli paikoin kuin kyseessä olisi ollut illan pääesiintyjä. Mistään ei olisi arvannut, että nyt oli tiistai-ilta. Paitsi tietysti siitä, että nyt oli tiistai-ilta.
Kahdeksan biisin mittainen keikka tarjosi pari viisua viimevuotiselta For the Demented -kiekolta, ja muuten settiin oli napsittu vanhemman materiaalin ystävien iloksi sellaisia vetoja kuin debyyttilevy Alice in Hellin (1989) Alison Hell ja W.T.Y.D. sekä kakkosalbumi Never, Neverlandin (1990) Phantasmagoria, joka päätti kanukkinelikon iloisenriehakkaan lämmityspuuhan. Areena oli valmis iltaman päävieraalle.
Tasan iltakymmeneltä se alkoi. Intron soidessa kiertuehenkilökunnan edustaja kävi lavalla suorittamassa savustusseremonian. Hän kiersi suitsukkeen kanssa muun muassa mikkiständit. Tässä taidettiin olla intiaanirituaalin asialla. Kenties lauteet olivat siten riittävän puhtaat – henkisesti siis – sille, että Bay Arean thrash-ylpeys ja -veteraani Testament saattoi astella savun seasta esiin. Isohkon tiipiin kokoinen laulaja Chuck Billy, kitaravirtuoosi Alex Skolnick, riffimestari Eric Peterson, bassotaituri Steve DiGiorgio sekä tuhannen bändin rumputaiteilija Gene Hoglan löivät tulille uusimman levynsä Brotherhood of the Snaken (2016) nimibiisin.
Testamentilla olivat puitteet kunnossa. Lavalta loivat palavasilmäisiä tuijotuksiaan kaksi suurta pentagrammipääkalloa. Tuo bändin ”maskottihan” on tuttu esimerkiksi debyyttilevy The Legacyn (1987) kannesta. Myös valopuoli toimi. Monipuolisesti pelaavat ja palavat valot loivat konserttiin hienoa visuaalisuutta ja toivat settiin kunnon annoksen viihdyttävyyttä.
Testament toimi juuri kuten voi olettaa: kokemuksella ja ammattitaidolla, kenties antaumuksellakin. Bändin jäsenet ovat sen sortin kurkoja, että homma hoidetaan läpi vakaalla asiantuntemuksella. Testament oli siis varma ja vakaa, viimeisen päälle viilattu. Yhtye on kaukana pitelemättömästä rässiremmistä. Se on jo kauan ollut siisti ja ammattimainen metallibändi, joka on ehtinyt tehdä urallaan kaikkea balladeista blasteihin.
Vaikeaa sanoa, mitä keikalta olisi voinut toivoa enemmän. Sen sijaan tiedän, mitä olisi saanut olla vähemmän. On faneille mukavaa, että lipunhinnan vastineeksi saa kunnon keikan eikä mitään nihkeää vähän päälle kymmenen kappaleen läpisoittoa, mutta liika on liikaa. Ja tällä kertaa sitä olivat soolo-osuudet. Sooloilut ovat perinteikkäitä heavykeikan viihdytyskeinoja, mutta tähän iltaan niitä ei olisi kaivattu.
On teoriassa kivaa katsella ja kuunnella kun instrumenttinsa taitaja näyttää osaamistaan, mutta kaksi kitarasooloa ja siihen vielä basso- ja rumpuvastaavat päälle, niin ihmeesti alkoi haukotuttaa. Rannekelloakin olisin vilkuillut, mikäli sellainen olisi ollut. Ilta sai roimasti lisää mittaa yksilösuoritusten takia. Säälin heitä, jotka joutuivat lähtemään velvoitteiden tahi muiden syiden takia ennen keikan loppua. Setti olisi ollut huomattavasti napakampi ilman soolohommia.
Muutenhan soitto kulki, ilta eteni ja kansa sai Circus-huveja. Uudemman materiaalin seassa kuultiin ilahduttavasti myös vanhemman polven mieleen olevia paloja kuten First Strike is Deadly, Into the Pit, Souls of Black tai vaikkapa keikan sinetöinyt Disciples of the Watch. Monessa kohdin kävi mielessä, että soolon sijaan olisi voinut täräyttää jonkun klassisen Testament-biisin, mutta valinta ei ollut minun, joten tähän oli tyytyminen.
Kuten todettua, jengiä oli arkikeikaksi paikalla todella hyvin, ja hyvin jengi myös veti. Kun Chuck Billy kehotti laittamaan pitin rullaamaan, niin se todellakin rullasi. Yleisö oli mukana yläparvea myöten, nyrkit nousivat ja laulettiin mukana. Veikkaan, että bändin oli nastaa soittaa innostuneiden fanien edessä. Niin nuoret kuin kokeneemmatkin nauttivat ja myös näyttivät sen muille. Hieno meininki!
