Hommat aitoina – Keep It True tarjosi sitä itseään

Matka sinne sun tänne ja takaisin eli Inferno-kaksikko Jaakko Silvast ja Miika ”Mega” Kuusinen Keep It True -festivaalilla Saksassa yhdessä Evil-Lÿn-kitaristi Anssi Salosen kanssa. Lukuisten paikalle saapuneiden suomalaisten joukosta löytyi myös tavallaan vähemmän yllättävästi myös kymmenien bändien mies, Ektro-levymoguli ja todellinen KIT-veteraani Jussi Lehtisalo.

27.05.2019

KEEP IT TRUE XXII
26.–27.4.2019
Saksa


Olen todella tyytyväinen, että korkkasin KIT-neitsyyteni juuri vuonna 2019. Aivan mahtavan festariseurueen lisäksi myös tapahtuma vakuutti – ainakin suurimmalta osin. Bändikattaus oli kauttaaltaan hyvää, ja keikkapaikkana toimineen, osin puurakenteisen vanhan käsipallohallin akustiikka oli varsin mahtava, äänentoiston laadukkuudesta nyt puhumattakaan. Vanha hallirakennus sinällään yltyi etenkin loppuillasta varsin kuumaksi ja sisäilmaltaan ummehtuneeksi hornankattilaksi, mutta ihmekös tuo, kun pari tuhatta perinnehevihemmoa ja -hemmotarta pistää tampaten satakymmenen lasissa.

Plussaa myös festareiden suomalaisen silmin varsin maltillisesta juomien ja ruokien hintatasosta, joka on käytännössä melkein vain kolmanneksen siitä, mitä härmässä saa pulittaa. (Jaakko)

Sanotaan, että Suomi on heavy metalin luvattu maa, mutta ainakin keikkahommissa valtikka on huomattavasti tiukemmin germaanien käsissä. Vaikka KIT:iä voidaankin pitää jonkinlaisena erikoistapauksena festareiden suhteen, on vastaavia tapahtumia Saksassa lukuisia muitakin ja porukkaa tuntuu jokaiseen riittävän. Güntherit ja ilset ovat todella innokkaita keikalla kävijöitä, joita ei ruuhkavuodetkaan tunnu estävän saapumasta paikalle. Suomeen verrattuna paikalla on näet yllättävän paljon varttuneempaa väkeä aina harmaantuneisiin pariskuntiin saakka sulassa sovussa nuorempien kanssa eikä eroa voi löytää pukeutumisestakaan.

Paikan päällä oma hauskuutensa onkin eri kansallisuuksien bongauksen lisäksi havainnoida tilaisuuden virallisen asusteen eli rässiliivien erilaisia pätsejä sekä bändipaitoja, joissa valikoimaa riittää todella laajalla skaalalla aina obskuureista nimistä ja designeista mitä tunnetuimpiin ja tyylikkäimpiin luomuksiin. Ja näitähän myös myydään hallin vieressä olevassa isohkossa markettiteltassa vaikka ja kuinka levyjen kanssa. Jos rahojaan ei siis saa menemään ruokaan ja juomaan samalla tavalla kuin kotimaassa, niin lompakko laihtuu kyllä viimeistään kymmenillä merkkutiskeillä hallissa olevan esiintyvien artistien tuotteita myyvän tiskin lisäksi.

Muita yleisiä huomiota on kirjaimellisestikin lämmin tunnelma sekä sopivan kotikutoinen meininki aina järjestelyitä myöten. Sääntö-Suomesta ei ole monessa tapauksessa tietoakaan, mutta kaikki toimii silti varsin jouhevasti. Juomia voi ostaa sekä sisältä että ulkoa ja niiden kanssa voi rampata täysin vapaasti mihin vaan. Hienohelmat voivat nillittää kaiken maailman samppanjabaarien puuttumisesta, mutta tarjolla olevat muutamat olut- ja drinkkivaihdot sekä sämpylä-schnitzel ranskalaisilla tai ilman, pizzapala tai curry ajavat täysin asiansa ruumiinravintona. (Mega)


Keep It Truessa olen käynyt 20 kertaa, kun kokonaislukumäärä festareilla on 22. Ensimmäisenä kertana vuonna 2003 en tiennyt lähteä ja 2010 tuli taas joku tuhkapilvi jolloin lentokoneet eivät lentäneet Euroopassa. Syy lähteä ensimmäisen kerran vuonna 2004 Keep It Truehen oli Manilla Road. Alun perin muistin bändin 80-luvun saksankielisistä Metal Hammereista ja näkömuistissani oli alhaisilla pistemäärillä raapustetut levyarviot. Kieltä en ymmärtänyt, mutta selvästikään ylivertainen bändi ei nauttinut arvostusta alan ammattilaisten piirissä. Vaikka laaja heviharrastukseni 80-luvulla tunsikin lukemattomia bändejä, Manilla Roadin löysin vasta 2000-luvun taitteessa. Bändin nerokkuus palautti reilun kymmenen vuotta kateissa olleen heviharrastukseni täyteen kukkaan vanhoilla päivilläni. 15 vuoden aikana olen nähnyt satoja bändejä kyseisellä festivaalilla ja rakkaimpia kokemuksia Manilla Roadin lisäksi ovat olleet mm. Brocas Helm, Slough Feg, Halloween (US), Attacker, Slauter Xstroyes, Lizzy Borden, Legend (UK), Wolf, Cirith Ungol, Wytch Hazel ja Torch. (Jussi)

Perjantai

Tämä oli laskujeni mukaan meikäläisen 12. Keep It True -visiitti, joten rutiinillahan tuo hoitui ja hauska reissu jälleen kerran. Tällä kertaa kummankin festaripäivän alkuun sijoitetut nuoremmat yhtyeet eivät kuitenkaan oikein puhutelleet, joten säästelin paukut isommille nimille. Tavallaan ihan hyvä valinta, sillä aikataulut vähän lipsahtivat kumpanakin päivänä. (Anssi)

Amerikkalainen, nyt ensimmäisen keikkansa Euroopassa ikinä soittanut yhden levyn (Annihilation Absolute, 1986) ihme Cities oli yksi perjantain kuriositeeteista. Bändi lienee monelle paremmin tuttu ainoastaan vuonna 2015 menehtyneestä rumpalistaan A.J. Perosta, jonka paukutus on monelle paljon tutumpaa Twisted Sisterin riveistä. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei mukana ollut kuin basisti Sal ”Mayne” Italiano, joka osaltaan kuvaa hyvin koko tapahtuman yleistäkin luonnetta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta setti ei sisältänyt kovinkaan ikimuistoista materiaalia, mutta hämmentävän mainiosti vedetty Black Sabbath -coveri Heaven And Hell sai sentään hallin hoilaamaan mukana.

Paria 80-luvun lopun levyä lukuun ottamatta japanilainen Anthem on aina jäänyt varmaan muillakin maanmiestensä Loudnessin varjoon, vaikka ura on lähes yhtä pitkä ja julkaisujakin lukematon määrä. Vastikään julkaistu uudelleenlämmitettyjä versioita sisältävä Nucleus kuulosti hätäisen tutustumisen perusteella turhan puunatulta ja osin mitäänsanomattomaltakin, mutta livenä Nipponin pojat pistivät huomattavasti raskaammalla kädellä tulemaan hyvinkin energisen esiintymisen. Päivän iloisin ja energisin yllätys ja uskonpa, että bändi on mahdollista nähdä myös toistamiseen Euroopassa nyt kun keikaputki on saatu auki.


Agent Steelin aloitusta tuli Anthemin jälkeen odoteltua eturivin läheisyydessä n. 40 minuuttia ennen kuin hermo petti eikä myöhemmin sittenkin lavalle nousseen kokoonpanon vähän sinnepäin vedetty kuuden biisin tynkäsetti oikein lunastanut odotuksia. Ja kun vielä illan päätteeksi alkoi levitä huhuja lauantain pääesiintyjän Candlemassin peruuntumisesta SAS:in lentäjien lakon takia, ei festareiden startti omalta kohdaltani ollut aivan paras mahdollinen. Vaan mahtoipa tilanne kyrsiä myös ruotsalaisia, sillä edellisellä kerralla yhtyeen esiintymisen esti Islannin tulivuorenpurkaus. Järjestäjät tekivät parhaansa näinkin lyhyellä varoitusajalla, mutta päättivät lopulta täysin ymmärrettävästi pidentää jo lähtökohtaisesti lyhyehköjä vaihtoaikoja sekä settejä, koska yhtä kovatasoista korvaaja ei yksinkertaisesti löytynyt. (Mega)


Kuten monella muullakin tämän vuoden KIT-kävijällä, yhdysvaltalaisen speed metal -reliikin Agent Steelin keikka jää taatusti mieleen jostain ulkoavaruudesta haetun kulttilaulajansa John Cyriisin edesottamusten takia. Päivän aikana jo liki tunnin myöhässä olleen festariaikataulun päälle solistia vajaan toisen tunnin verran lauteille odottelivat niin yleisö kuin osin hyvinkin lyhyellä aikataululla sessiomuusikoista kasattu bändikin. Jämäkkään ja faneja arvostamaan toimintaan tottunut KIT-yleisö ei käänteitä juurikaan sulatellut, vaan nakkeli tuoppeja lavan suuntaan ja vaati jo seuraavana vuorossa olleen Arian nousemista lavalle. Cyriis saapui kuin saapuikin lopulta paikalle liikenneruuhkan aiheuttamaan myöhästymiseen vedoten, mölisi yhtyeensä keulilla puolisen tuntia, ja siinä kaikki. Legenda lienee poistunut areenoilta lopullisesti. (Jaakko)


Äänihän John Cyriisillä oli yhä täyttä timanttia, mutta olisihan se kiva, jos omien biisien laulumelodiatkin muistaisi nappiin eikä vain lähelle. Tapauksena puiminen on jatkunut sittemmin mediassa, jäseniä on lähtenyt jo kälppimään ja sitä myötä keikkoja on myös alkanut tippumaan kiertuelistauksesta.

Agent Steel -sekoilun jälkeen pettymyksen paikkasi Aria, joka nousikin rytinällä koko päivän ehdottomaksi voittajaksi! Se, että käytännössä kyseessä on stadion-kokoluokan bändi, joka nyt poikkeuksellisesti soitti pienehkössä paikassa, todellakin näkyi ja kuului. Bändi esittikin kenties tiukinta soittoa, jota olen kyseisessä käsipallohallissa koskaan todistanut ja jo tämäkin takia syyskuulle ilmoitettu Tallinnan keikka on otettava vakavaan harkintaan. Oma lempparibiisini Бой продолжается jäi tosin uupumaan, vaan mitäpä näistä. (Anssi)

Koko festareiden kovimman keikan tittelin vei lopulta ennalta eniten odottamani Aria. ”Venäjän Iron Maiden” oli Saksassa aivan tajuttoman kovassa live-kunnossa ja tykitti komean reilun tunteroisen turpaan. Yhtye olisi näillä biiseillä taatusti myös kansainvälisesti iso, jos sekä laulukieli että kotimaa olisi joku muu. Toisaalta taas nämä seikat tekevät juuri Ariasta Arian. Bändin jokainen jäsen antoi lavalla kaikkensa, ja etenkin yhtyeen nykyinen laulaja Mikhail Zhitnyakov oli mies paikallaan. Mikä ääni ja karisma! (Jaakko)


Harrastuksenani on ollut monen vuoden ajan syödä kotona välillä pelmenejä smetanan, mustapippurin ja suolakurkkujen kera ja kuunnella samalla venäläisyhtye Ariaa. Bändi soittikin loistavan keikan, jossa oli tuttujen klassikoiden lisäksi myös paljon hymyä ja iloa soittajien kasvoilla. Kaverit selvästi nauttivatkin pyyteettömästä suosiosta ja yleisön innostuksesta. (Jussi)


Tribuutti viime kesänä menehtyneelle Manilla Road -leaderille Mark Sheltonille oli hieno ja tunnerikas päätös lauantaille. Oli hienoa nähdä monilukuinen joukko kunnioittamassa mestarin muistoa ja samalla myös huomata monen vierailijan kohdalla harvinaisen selvästi, kuinka uskomattoman ainutlaatuinen lauluääni, soittotatsi ja tulkintataito Mark Sheltonilla lopulta olikaan. Mm. monet kahdella kitaralla vedetyt jutut kuulostivat tyhjemmältä kuin Markin soitto yksinään. Noh, eihän tarkoituskaan ollut vetää biisejä yksi yhteen, vaan kunnioittaa pitkää ja hienoa elämäntyötä ja näin todellakin tuli tehtyä. (Anssi)

Lauantai

Olen jo niin arvioissani kuin KIT-ennakossanikin hehkuttanut Idle Handsia, joten into piukeana suuntasin käsipallohallia kohti lauantaina. Jos Suomessa festareiden ensimmäinen bändi aloittaisi toisen päivän kello 12, ei paikalla olisi todennäköisesti kuin kourallinen paikalle eksyneitä absolutisteja. Saksassa asiat ovat kuitenkin toisin ja paikalle onkin saapunut jo puoli hallillista porukkaa ja kolmen vartin setin lopussa paikka alkaa olla jo lähes täysi. Kovimpien puritaanien kommenteissa bändi ehdittiin jo leimata kovaa hypeä nauttivaksi hipsterimetalliksi, jonka paikka ei tässä tapahtumassa edes olisi. Vaan voi pojat ja tytöt sekä henkilöoletetut kuinka hyvän setin bändi vetäisi enkä yleisön reaktioista päätellen ollut ainoa, joka tykkäsi näkemästään.

Viisimiehiseksi kasvanut bändi otti aikaisesta ajankohdasta huolimatta tilanteen suvereenisti haltuun. Bändi ei ainoastaan näyttänyt joka suhteessa hyvältä lavalta, vaan kaikesta toiminnasta paistoi aito soittamisen riemu aina liikettä myöten, jota piisasi jokaisen jäsenen osalta nykyisellään pelkästään laulamiseen keskittyvän Gabriel Francon ollessa enemmän tyylikkään vähäeleinen keulahahmo. Settiin mahdutettiin esikois-ep kokonaisuudessaan sekä suurin osa jo festareilla myynnissä olleesta Mana-albumista. Itseäni toistaen, tästä bändistä tullaan kuulemaan enemmänkin aina Suomea myöten, jos maailmassa vähänkään on oikeutta ja bändillä oikeita kontakteja ja musabisnesihmisillä näkemystä. (Mega)

Idle Handsiä olin kuullut vain paria päivää aikaisemmin ja hiukan festivaalin yleislinjasta poikkeava heavy/post-punk -soundi kuulosti ainakin levyltä hyvältä. Hyvät sävellykset, sopivasti koppava esiintyminen ja kolkosti harhaileva laulu nostivatkin orkesterin yhdeksi festivaalin suosikikseni. (Jussi)

Molempien päivien iltapäiviin tiputetut uudet tulokkaat sekä vähemmälle huomiolle jääneet vanhat jarrut saivat porukkaa hyvin paikalle, mutta pitkän linjan brittiläinen eeppisen heavyn ja doom metalin seosta soittava Solstice oli muita suuremmasta väkimäärästä päätelleen selkeästi odotettu vieras. Tämä siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi, että yhtye oli menettänyt keulahahmonsa vain alle kaksi viikkoa ennen festivaalia. Mysteerituuraajaksi paljastui Processionista tuttu Felipe Plaza Kutzbach, joka ilman yksiäkään yhteisiä bänditreenejä suoriutui urakastaan suorastaan hämmentävän hyvin. Solistin energinen esiintyminen toi yhtyeen soittoon sellaista jytää, joka sai hämmentäen yleisönkin liikkeeseen. (Mega)

Alkuillasta esiintyneen Midnightin ympärillä on ollut aistittavissa hypeä jo useamman vuoden ja levyn ajan, mutta musiikkinsa hienous ei oikein ole minulle avautunut. Jos tummasävytteinen metallipunk on kuulostanut levyillä hieman pelkältä lätkyttelyltä, oli triona esiintyneellä bändillä livenä selvästi kovempi ja vakuuttavampi meno. Lava ja sen ympäristö täytettiin kokonaan uskottavine poseerauksineen ja bändi saikin yleisön riehaantumaan päivän kovimpaan hilselinkoiluun ja pitissä pyörimiseen. Ja kun setin päätteeksi faneihin otetaan vielä fyysistä kontaktia crowdsurfingin muodossa, on pakko todeta yhtyeen osaavan esiintymisen jalon taidon paremmin kuin hyvin. (Mega)


Amerikkalaisen Midnightin olin nähnyt joskus aikaisemminkin ja esitys oli hyvin inspiroivaa sekä primitiivistä pieksemistä heavypunkin hengessä. Mietin koko keikan ajan, että jos olisivat sittenkin soittaneet kaikki biisit duurissa, lopputulos olisi kuulostanut varmasti nerokkaalta. Tuommoiseen touhuun pitää itsekin päästä joskus mukaan! (Jussi)


Olen nähnyt Midnightin kerran aiemmin ja juuri samaisessa käsipallohallissa. Todella kova keikka, mutta olin hitusen skeptinen yltyykö bändi aina vaan yhtä kovaan menoon. Nyt tuplaotannalla sanoisin, että kyllä yltyy. Elokuun 23. päivä Midnightia on tarjolla myös Tavastialla ja sitä uskaltanen suositella.

Midnightin jälkeen soittanut Culprit joutui aika pahaan rakoon. Toisin kun ennakkohehkutuksissa uumoilin, bändin ainoa alkuperäinen jäsen oli basisti Scott Earl. Liekö Midnightin riehakas esitys ahdistanut herraa siinä määrin, että hänkin päätti tarjoilla vähän show-meininkiä ja vaaran tunnetta mm. hakkaamalla keikan päätteeksi varatun basson (viekas soittimen vaihto!) päreiksi ja viskomalla romun yleisöön. Onneksi yleisöä oli tässä vaiheessa sen verta maltillisesti paikalla, että kaikki taisivat mahtua väistämään lavalta lentäneen soittimen raadon. Ihan ok veto muuten, josta kuitenkin päällimmäisenä jäi mieleen basistin shown varastaminen sooloineen ja muine temppuineen.

Vicious Rumors unohtui vallan mainita ennakkohehkutuksessa. Sinänsä aika hölmön kuuloisella konseptilla vetänyt bändi oli todella kovassa tikissä ja saatu hieman onnekkaastikin paikkaamaan laulajansa juuri ennen festareiden kynnyksellä menettänyttä Leatherwolfia. Keikkahan oli Digital Dictator -levyn (1988) viime vuotisia tasakymmeniä juhlistanut spessuveto, jossa lauluista vastasi ko. levyllä laulaneen ja edesmenneen kultakurkun Carl Albertin poika. Äänihän kaverilla oli aivan kuin isällään ja homma toimi aivan kybällä. Liekö enää mahdollisista kokea toisten näin harvinaista herkkua! Esiintymisen perusteella voikin antaa vahvan suosituksen koko Carl Albertin tuotannon haltuunotolle aina Ruffiansin ep:stä Villainin ep:hen puhumattakaan Vicious Rumorsin levyistä, sillä se jos mikä kannattaa! (Anssi)

Tämä vuosi meni liiankin vanhalla rutiinilla ja havaittavissa oli jo hiukan puutumisen merkkejä, vaikka levyjen selausta, kaljan kittaamista ja ennen kaikkea mukavaa ja miellyttävää seuraa piisasikin. En muista koskaan kohdanneeni yhtään epäystävällistä sielua kyseisillä festivaaleilla. Bändit olivat paperilla kiinnostavia kuten aina, mutta tänä vuonna en päässyt ihan täyttymykseen kuin Satanin keikalla. Kristallinkirkasta ja ilmiömäistä laulua sekä kirurgin tarkkoja matikkastemmakitaroita! Ainoastaan debyyttilevyn No Turning Back -biisin onnistuttiin kuin ihmeen kaupalla sohlaamaan lähes tunnistamattomaksi. (Jussi)

Sortilegestä onkin vaikea sanoa oikein mitään muuta kuin aivan huikea ja sanattomaksi vetänyt keikka. Oli kitaristien vaihdoista ja vierailevasta naislaulajasta (Furies-yhtyeen Lynda Siewicz) mitä mieltä tahansa, niin nämä vaihdot ja vierailut oli toteutettu todella hyvällä maulla. Kitaristien vaihtoja hädin tuskin huomasi eikä show’n flow katkennut kertaakaan. Tästä olisi viimevuotinen pääesiintyjä Heavy Load voinut ottaa mallia. Useita keikkoja tulevan kesän ja syksyn aikana soittava yhtye saa nyt toivottavasti vihdoinkin ansaitsemansa huomion ja kenties maailma on viimein valmis kuulemaan ranskaksi laulettua loistavaa heviä! (Anssi)

Candlemass perui, joten muistelin romanttisesti vehnäoluen äärellä, kun olin katsomassa Turussa 30 muun innokkaan ihmisen kanssa kyseistä bändiä vuonna 1989. Ensi vuonna KIT:iin on kyllä tultava uudestaan, pakko nähdä Loudness ja toivottavasti soittavat Clockwork Toyn! (Jussi)


Jos jotain suurempaa moitittavaa haluaa festivaaleista sanoa, niin festarivieraan kannalta logistiikkajärjestelyissä olisi rutkasti parannettavaa. Pelipaikalla Königshofenissa ei ole ollenkaan hotellimajoitusta tarjolla kuin ainoastaan bändeille (telttamajoitusmahdollisuus kyllä on hallin välittömästä läheisyydestä) ja lähimpiin majoitustaajamiin on vähintään kymmenen kilometrin matka. Bussikuljetuksia festeille ja pois ei ole ja taksin saa lennosta, jos tuuri käy. Sitä voisi näin suomalaisena luulla, että yli 20 vuoden kokemuksella ainakin paikalliset liikennöintiyrittäjät olisivat merkinneet ajankohdan kalentereihinsa jo ennalta, mutta ehkä tässäkin asiassa homma vielä petraantuu. (Jaakko)

Ensi vuoden festariliput tulivat myyntiin jo ensimmäisenä päivänä ja samalla julkaistiin myös puolet kattauksesta. Japani on hyvin edustettuna ensi vuonna, sillä varmistuneita ovat niin eksklusiivisen 80-luvun materiaaliin keskittyvän keikan soittava Loudness kuin maanmiehensä black-heavy metalia veivaava Sabbat, Metalucifer (Heavy metal is my way!) sekä Genocide Nippon. Yksi pääesiintyjistä on molempina päivinä alkupään tuotantonsa läpikäyvä Cirith Ungol eikä sovi unohtaa niin ikään eksklusiivisen 80-luvun levyihinsä keskittyvän keikan heittävä amerikkalainen aliarvostettu speed metal -akti Heathen, joka itselle olisi hyvinkin mielenkiintoinen nähtävä. Aivan vielä ei tällä kattauksella lippu mennyt hankintaan, mutta jos paikalle saataisiin hieman utopistisestikin vaikka Mercyful Fate tai Running Wild, niin asiaa ei tarvitsisi kahdesti miettiä. (Mega)

Jaakko Silvastin kuvaama galleria:

Lisää luettavaa