Kahden päivän hard rock -löylyt vilpoista keliä lämmittämään – kattava raportti Tampereen South Parkista

Radio City South Park – 5.–6.6.2015, Tampereen Eteläpuisto

Def Leppard
Kuva: Sanni Pohjalainen

Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen (MK), Jaakko Silvast (JS), kuvat: Sanni Pohjalainen

Suoraan sanottuna tämänvuotista nyt toista kertaa järjestettävää Radio City South Park -festivaalia ei tullut into piukeana odotettua. Vaikka edellisvuodesta olikin ihan positiiviset kokemukset muistissa, ei sinällään omanlaisellaan (vanhemmalle) hard rock/melo-power-väelle suunnatulla konseptilla rakennetussa kattauksessa ollut kuin pari oikeasti itseä kiinnostavaa bändiä sekä pari ihan ok:ta tähän päälle. Mielenkiinnon ylläpitäminen ja keskittymiskyky olivatkin todellisella koetuksella etenkin perjantaina, joka jo paperillakin oli pääpäivä lauantaita selkeästi heppoisempi. (MK)

Perjantai

Perjantaina päälavan startissa ryskäsi perusrehellinen, melodinen power metal. Korkkauksen suoritti genren saksalainen ns. supergroup Masterplan, joka on viime vuodet kärvistellyt miehistönvaihdosten kourissa. Pari kalenterikiertoa takaperin yhtyeen basistin paikka siirtyi Jan S. Eckertiltä härmän Jari Kainulaiselle. Laulajaksi norskiukko Jörn Landen tilalle tuli ruotsalainen Rick Altzi. Rumpalina jo edellisellä Novum Initium (2013) -levyllä toiminut Cradle of Filth -ukko Martin Skaroupka oli osa bändiä myös Tampereella.

Itse keikasta ei ole sen kummempaa todettavaa kuin että se oli perushyvä. Masterplanin primus motor, ex-Helloween-keihästäjä Roland Grapow totesi allekirjoittaneelle vuonna 2010, että Masterplanin ura on jatkossa kiinni Jörn Landesta. Ei näköjään, joskin Rick Altzi on käytännössä hiilipaperikopio Jörkasta. Mies jopa raspeineen kuulostaa erehdyttävästi Landelta, ja South Parkissa myös näytti tältä. Ainoa vaan, että lavalla ukko ei oikein jaksanut visuaalisesti ihmeitä esittää. Laulu kuitenkin kulki ja muun orkesterin kompatessa semitiukasti taustalla saatiin päälavan avaus vedettyä kunnialla purkkiin. Altzi tosin tarjosi (todennäköisesti tahattomasti) viikonlopun hauskimman lava-anekdootin vetämällä pienet sieg hailit siinä kohtaa, kun herra Grapow mainitsi omassa välispiikissään illan tulevista esiintyjistä, kuten maanmiehistään Acceptista. Oli ele vahinko tai ei, mukavan koominen se oli. (JS)

2_masterplan-0-0169

Kuten edellisvuonna ja tätä edeltäneessä Sauna Open Airissakin paikalliset pienemmät ja vähemmän tunnetut bändit ovat aina saaneet mahdollisuuden toimia festivaalipäivien avaajina. Kyynisempi voisi sanoa näiden olevan pelkkää halpaa rosterintäytettä, jotka joutuvat soittamaan kouralliselle aikaisin paikalle vaivautuneita, mutta itse nostan pappalätsääni tällaisestakin toiminnasta.

Paikallinen All Rise ei vielä ole kovinkaan kummoisia kannuksia ehtinyt tämän nimen alla keräämään, sen verran tuoreesta porukasta on kysymys. Soittohommistahan ukoilla on kokemusta ties kuinka monesta bändistä etunenässään laulaja Niko Rauhala, jonka kannukset on kerätty Masterstroken riveissä. Vaikka bändiltä ei olekaan julkaistu tähän mennessä kuin paria biisiä tuubissa, käytti bändi silti kolmen vartin settinsä kokonaan osoittaen vähintäänkin kelvollisesti, että omaa melometallimateriaalinsa on ja että se toimii myös livenä. (MK)

Perjantain omaan korvaan tasapainoisin esitys tuli päälavalla toisena möyrineeltä Stratovariukselta. Power-pioneerin edellinen keikka oli jo helmikuulta, mutta olisiko huolettoman paineeton festaritilanne ollut syy siihen, että Strato-kvintetti veti ulospäin äärimmäisen rennosti ja letkeästi koko hittitunteroisensa. Aina aloituksen rivakasti käyntiin saattaneesta Speed of Lightista viimeiseen Hunting High and Low’hun bändin soitto kulki kuin rasvattu ja vokalisti Timo Kotipellon ääni lensi puhtaasti kuin vuoristoilma. Epäilevät kielet vierellä kuiskivat kappaleiden sävellajien laskemisesta laulajan työn helpottamiseksi, mutta jos näin tehtiin, ei sitä kyllä yleisöön asti huomannut. Ja mitä sitten, vaikka olisikin. (JS)

9_stratovarius-0-0866

Pikkulavalla illan toiseksi viimeisellä paikalla Oulun hard rock -partio Stargazery vetäisi juurikin odotetunlaisesti. Harvakseen keikkailevan viisikko pitää sisällään ammattimiehiä kiireestä kantapäähän, mutta koska yhteisiä lavamaileja karttuu pakostakin niin vähän, en tohdi väittää yhtyeen vedon varsinaisesti lentäneen. Varmaotteinen se kuitenkin oli, eikä kauttaaltaan hyvien Stargazery-kiekotteiden Eye on the Skyn (2011) ja Stars Alignedin (2015) melodiatäyteläisiä kappaleilla voi hirveästi harhaan astuakaan. Voodoo, Judah, Absolution, Everytime I Dream of You, Bring Me the Night, Painted Into a Corner, How Many Miles ja viimeisnä vetäisty Lea Laven -laina Tumma nainen toimivat oikeinkin kelvokkaasti. (JS)

Vanhan sakujyräsuosikkini Acceptin uutta tulemista 2010-luvulla uuden laulajan Mark Tornillon myötä on tullut tervehdittyä käsi lipassa, vaikka tänä aikana kaikki kolme julkaistua levyä ovatkin kärsineet selkeästä mammuttitaudista mitä mittoihin tulee. Livenähän bändi on ollut hyvässä iskussa jo aiemmilla useilla Suomen vierailuillaan ja South Parkin keikka osoitti, ettei tilanne ole ainakaan huonompaan suuntaan mennyt viimeaikaisista miehistönvaihdoksista huolimatta.

Vaikka minulle oikea Accept onkin aina ja ikuisesti Udo Dirkschneiderin johdattama porukka, en päätoimittajan tavoin paheksu missään nimessä nykyistä toimintaa millään tavalla. Mark Tornillo on paras mahdollinen korvaaja pienelle mutta suurelle sumutorvelle, jonka tulkitsemina klassikotkin ovat kaukana väkisinmakuusta. Iloisen esiintymisen kautta pirteästi ja tanakasti paalutettu reilun tunnin setti on sekoitus enimmäkseen vanhaa mutta myös sopivasti uutta. Vaan kyllähän melkoisen kulahtaneet Princess of the Dawn ja Balls to the Wall olisivat etenkin festarisetistä helposti vaihdettavissa lähes mihin tahansa muihin hitteihin, joita Acceptiltakin riittäisi vaikka kuinka. Maistuihan tuo silti melkoisen makialle vaikka mieluummin bändin sisätiloissa pidemmällä setillä nauttisinkin. (MK)

17_accept-1-0147

Telttalavan illan finaalissa koettiin tietynlainen jälleennäkeminen, kun paikan täytti ääriään myöten suomalaisen sankarimetallin mainstreamein, överein ja kirkaslauluisin humppakomppania Teräsbetoni. Bändin Manowar-pastissi toimi oikein hyvin 10 vuoden ikään ehtineen Metallitotuus-levyn aikoihin, mistä löytyvät ne yhtyeen sävellykselliset kulmakivetkin. South Parkin vedon jälkeen suurin osa some-kommentoijista olisi myös halunnut nähdä ”Teriksen” mieluusti tapahtuman päälavalla. Yleisömäärä olisi siihen ehkä oikeuttanutkin, mutta keikka ei. Se ei pelkästään näyttänyt vaan myös oli staattinen ja kaikin puolin eleetön. Bändin soitossa ja satakieli Aholan laulussa ei toki ollut mitään vikaa, mutta minä ainakin todistin hengettömimmän Teräsbetoni-keikkani koskaan. Vaikka uskon TB-ukkojen ajavan asiaansa aidoista metallilähtökohdista, päällepäin en vain pysty toteamaan muuta kuin, että juna meni jo. Kiitos ja näkemiin. (JS)

Perjantain pääesiintyjä Extreme ei kuulunut suosikkeihini edes vuonna 1990, jolloin nyt tasavuosia täyttävä ja käynnissä olevalla rundillakin erikoishuomiota saava läpimurtolevynsä Pornograffitti ilmestyi. Saman kasetin toiselle puolelle äänitetty Slaughterin Stick It to Ya oli huomattavasti kovempi juttu tuolloin palvellessani maatani eikä makuni ole näemmä 25 vuodessa muuttunut mihinkään.

24_extreme-2-0064

Yllättävän kovalla volyymillä tuutannut bändi täytti olemuksellaan toki ison päälavan mainiosti eikä esiintymistäkään voi väsähtäneeksi kutsua, mutta biisien samankaltaisuus sekä pahempina asiana hittien puute kävi ilmeisen selväksi jo setin alkupuoliskolla. Jos solisti Gary Cherone onkin mies paikallaan, on bändin tähti edelleen kitaristi Nuno Bettencourt. Tämä tehtiin myös varsin selväksi miehen tullessa auliisti vinguttelemaan osin korviin ikävästi käyviä taajuuksia sisältäviä soolojaan etualalle biisissä kuin biisissä. Vaan onhan miehellä tähän ulkonäköä sekä soittokykyjä ja kieltämättä kaikenlainen kukkoiluhan tähänkin genreen kyllä kuuluu.

Vaikka itseäni melkoisen vilpoisessa kelissä vedetty keikka ei juuri lämmittänyt, odotettu vieras Extreme tuntui monelle silti olevan. Eikä vain kitarismista kiinnostuneille, sillä sen verran paljon orkesterin asusteisiin pukeutuneita ihmisiä 5 000 vieraan joukosta tuli bongattua. (MK)

Lauantai

Paikkakunnan oma Loudguns sai vedellä hard rockiaan epäkiitollisessa toisen festaripäivän avausslotissa melkoisen harvalukuiselle yleisölle. Tosin ne, jotka olivat paikalle jo tässä vaiheessa vaivautuneet, olivat siellä todennäköisimmin juuri tämän bändin takia, ja kannattihan tuo. Uransa aamussa olevan Loudgunsin kappaleet ovat näin kertakuuntelun perusteella mallia ok, samoin lavapreesens. Soitto soi kuitenkin tiukasti keulamies Lassi Vääräsen liehuessa kukkona tunkiolla. Jyväskyläläisessä prog metal -bändi Constantinessakin vaikuttavan Vääräsen tenori sopii melodiseen hard rockiin selkeästi paremmin kuin vaikeaselkoiseen matematiikkametalliin. Jäämme odottamaan Vääräsen välispiikeissään lupaamaa debyyttilevyä orastavalla mielenkiinnolla. (JS)

Ranger ei varsinaisesti ole festaribändi. Ei ainakaan sellaisten festareiden, joissa se joutuu soittamaan isolla lavalla ensimmäisenä yleisölle, josta valtaosa on tullut diggailemaan Amorphisin kaltaisia tuttuja ja turvallisia bändejä. Tämä ei ole missään nimessä osoitus Rangerin tai biisiensä huonoudesta, mutta tämän yhtyeen jos minkä viides jäsen on mylläköivä fanilauma, jonka orkesterin vastustamaton hyperaktiivinen metalli saa takuuvarmasti elämöimään sydämensä kyllyydestä pienillä ja hikisillä klubeilla. Vaan yllättävän vähän orvolta Ranger-nelikko kumminkin päälavalla näytti ja toivon mukaan edes muutama vanhoja hyviä aikoja aikoinaan elänytkin olisi kokenut jonkinlaisen valaistuksen vedon aikana. (MK)

43_southpark2015-5-0480

Toisena telttalavalla temmelsi seinäjokelainen AOR-retkue Free Spirit, jonka levytyksiä on genreluutien sanoin kovin kehuttukin. Ensikertalaisen tuomio on semikaru: enpä oikein tiedä. Onhan bändin melodinen rock toki helppoa ja harmitonta kuunneltavaa, mutta ainakaan South Parkin -setti ei tarjoillut varsinaisia korvamatoja. Eikä se olisi kai ollut mahdollistakaan, kun joutui todistamaan laulaja Sami Alhon kokonaisvaltaista nuotin vieressä seilaamista. Onneksi sentään yhtyeen kitaristikaksikko Vesa Yli-Mäenpää/Marko Haapamäki tuki solistiaan sen verran runsain stemmoin, että hommasta selvittiin ilman täydellistä pohjakosketusta. Keikan aikana vieressä seisonut kriittisempi kollegani tiivisti homman sanoin: ”Aina, kun haluan kuolla, kuuntelen Free Spiritiä.” Niin, ja pystyihän telttalavan suojissa onneksi pitelemään sadetta… (JS)

Viikatteen tulkintoja Motörheadin biiseistä sisältänyt Panosvyö oli lopulta ajatuksena paljon mielenkiintoisempi kuin mitä käytännössä kuultuna, eikä festareilla nähty Viikate plays some Motörhead -spessukeikka saanut sekään mieltä muuttumaan. Vaikka Viikatteeltakin löytyy paljon hienoja omia biisejä, joilla se osaa keikoilla hienosti viihdyttää, oli nyt koettu esiintyminen melkoisen vaisu. Setissäkin kuultu Viina, terva & hauta -kappaleen ainekset olisivat todella tulleet tarpeeseen. (MK)

37_reckless_love-4-0740

Viime vuoden South Parkin päälavan suomalaiset hard rock -yhtyeet Santa Cruz ja Reckless Love oli tällä kertaa laitettu veivaamaan kakkosstagen suojiin. Eipä siinä, vaikka Helsingin ja Kuopion pojat selvisivät leiviskästään hienosti vuosi takaperinkin, osoittivat genren kotoiset ykkösnimet rautaista ammattitaitoaan ja pistivät telttalavan katon pullistelemaan loppuunsa hiottuine esiintymisineen ja hittikylläisine settilistoineen. Radioaalloilta tutut renkutukset My Remedystä On the Radioon ja Aiming High’sta Hotiin naulasivat yhtä täydellisesti, oli lauteilla bändeistä kumpi tahansa pitämässä tunnin mittaista jumppatuntiaan (Reckless Love) tai rockkukkomaneerinäytöstään (Santa Cruz). Ei muuta Suomi-pojat kuin uutta hiuslakkaa kuontaloon ja seuraava vaihde silmään. (JS)

Suomimetallin sanansaattaja Amorphis on iso bändi ja tämä myös näkyi lavalla massiivisena ja uljaana taustalakanana sekä muina pienempinä lavarakenteina. Mitään tällaista ei kuitenkaan koettu keikan aikana, sillä sen verran harmaata ja mitäänsanomatonta yhtyeen esiintyminen ja setti kaikin puolin olivat kaikessa ammattimaisuudessaan. Vaikka yhtyeen viime vuosien levyjä ei voikaan varsinaisesti huonoiksi haukkua, jaksaa niiden biisejä kuunnella livenä vielä vähemmän kuin mitä kotiolosuhteissa. Suurin osa yleisöstä kumminkin tuntui tykkäävän aika tavalla eikä tässä mitään väärää ole. (MK)

Helloweeniäkin voi nykyisin kutsua veteraaneiksi ja heidän kuten Acceptinkin kohdalla on hienoa ollut huomata bändin elävän nykyisin uutta renessanssia. Vaikka tällaiselle vanhalle jäärälle rakkaimmat levyt löytyvätkin sieltä alkupään tuotannosta, ei puolihuolimattomalle tutustumiselle jääneistä 2000-luvun levyistä tunnu varsinaisia hutejakaan löytyvän Keeper of the Seven Keys: The Legacyn ollessa jopa vallan hyvä.

Tästä tasaisesta laadusta kertoo jotain sekin, että jos festareilla klassikkobändit yleensä vetävätkin varman päälle lähes pelkästään vanhemmasta tuotannostaan kasattuja hittisettejä, soitti Helloween hyvällä energialla lavalla selvästi viihtyen pakollisten iwantoutien ja drsteinien lisäksi myös tasaisesti biisejä niin tuoreelta levyltään kuin muiltakin 2000-luvun tuotoksiltaan. Peukkua tällaiselle toiminnalle ja päivän toiseksi parhaan keikan diplomi. (MK)

39_helloween-5-0116

Telttalavan osalta festarit sinetöi länsinaapurimaan hard rock -koalitio Eclipse, joka tähän mennessä on ollut Suomessa tuttu vain genren harrastajille. Toivon sydämestäni, että lapsenkasvoisen laulaja-basisti Erik Mårtenssonin jo vuonna 1999 perustama ja viisi studiolevyä suoltanut bändi breikkaa härmässä vähintään samaan tapaan mitä maanmiehensä H.E.A.T. viime kesäisen South Parkin jälkeen.

Eteläpuiston tämän vuoden Eclipse-setti sujui helmiä sioille -tyyppisesti, kun iso osa porukasta valmistautui jo pääesiintyjä Def Leppardin ihmettelemiseen. Teltassa olisi ollut tilaa ottaa haltuun tuoreimpaan Armageddonizeen (2015) painottunut tunteroinen unohtamatta edellisten Bleed and Screamin (2012) ja Are You Ready to Rockin (2008) kivenkovia nimikappaleita. (JS)

Etukäteen tarkasteltuna Def Leppard oli festarien ehdottomasti kiinnostavin ja odotetuin akti siitäkin huolimatta, että pieni pelko perseessä olikin – mitä jos elähtäneet miljonäärit esittävätkin lavalla pääosin Hysterian ja etenkin tämän albumin jälkeisiä vaisuja biisejään. Vaan mitäpä vielä, tarjolla oli pelkkä hittikimara juurikin niistä vanhemmista biiseistä, joiden ansiosta bändi on nykyiselläänkin yhä edelleen areenatasoa.

55_def_leppard-6-0364

Massiiviselle taustascreenille heijastut animaatiot ja kuvat näyttivät todella uljailta ja bändin ottaessa lavan kokonaisuudessaan haltuun ei jäänyt minkäänlaista epäilyksen sijaa siitä, miksi bändi oli koko festivaalin kiistaton pääesiintyjä. Oli kyse sitten Hysterian täydelliseksi viilatuista popmaisista hard rock -viisuista kuten Animal, Pour Some Sugar on Me, Armageddon It tai vanhemmista, vielä silloin nuorten brittiduunareiden veivaamasta vihaisemmasta rokista kuten keikan käynnistäneestä Rock! Rock! (Till You Drop), Foolin’ tai hiteiksi jo tuolloin nousseista ja nyt encoreiksi säästellyistä Rock of Ages ja Photograph -kombosta, kaikki toimivat erinomaisesti.

Edes melkoisen kalseaksi edellispäivän tapaan käynyt ilta ja välillä melkoiseksi vihmomiseksi yltynyt keli voineet latistaa tunnelmaa. Päivän päätteeksi vielä saunassakin Def Leppardia levyltä fiilistellessä ei voinut kuin todeta, että ilman tätä keikkaa olisi festivaalin anti ollut itselle huomattavasti köykäisempi. (MK)

Jälkisanat: Niinhän siinä lopulta kävi, että South Park -festivaali nosti yhteiskävijämääränsä viime vuoden reilusta 8 000 tämän vuoden reiluun 11 000 kävijään. Järjestäjän mukaan tämä tarkoittaa sitä, että rokki soi Eteläpuistossa myös ensi vuonna.

Promoottori Timo Isomäen tyytyväisin sanoin ”neuvottelut ensi vuoden artisteista ovat jo kovassa käynnissä. Myös kävijätutkimukset ja yleisön mielipiteet kuulemma huomioidaan artisteja kiinnittäessä.”

Sepä hyvä. Infernon festaripartio listasi ja osittain jo päättikin loppusaunassa lauantaiyönä South Parkin ensi vuoden pääesiintyjät. Ne ovat Journey ja Van Halen. Totokin käy. Tapahtuman musiikillinen linja ja bakkanaaleilla historian aikana (Sauna Open Air mukaan lukien) jo esiintyneet suurnimet huomioiden myös Ratt, Deep Purple ja Bon Jovi ovat tervetulleita. Iron Maiden käy myös, mutta taitaa olla nimenä liian iso, kuten Metallicakin. Over and out! (JS)

Kuvagalleria