Juhannus ja Nummirock, kohdallani toteutunut yhtälö kaiketi jo yhdeksännen kerran. Nummijärven luonnonläheinen festivaalialue saa helposti houkuteltua syövereihinsä, sillä festarit ovat aina pullollaan tuttuja. Nummirock saa vuodesta toiseen myös esiintyjäkaartiinsa muutaman vastustamattoman tärpin.
Tänä vuonna pääesiintyjän virkaa toimitti viiden vuoden tauolta palannut Diablo. Bändi ylitti Ilta-Sanomienkin uutiskynnyksen tempauksellaan, jossa leirintäalueella kiertäneestä Talbot Horizonista tarjoiltiin ilmaista alkoholijuomaa.
Talbot oli tietenkin hopeanvärinen ja viittasi näin yhtyeen tulevaan Silvër Horizon -albumiin.
Kun nyt Diablo tuli puheeksi, lähdetään siitä liikkeelle. Keikalla mietin, koska mahdoin nähdä bändin edellisen kerran. Siitä on kauan. Esimerkiksi Mimic 47:n kitaramelodiat kuulostivat paikoin suorastaan majesteettisilta, ja yhtye näytti päälavalla himmenevässä suviyössä kerta kaikkiaan vaikuttavalta. Insinöörimäisen tarkka soitto ja möyrivät alavireet olivat ennallaan.
Vaikka uusi biisikin kuultiin, show oli ainakin minulle melkein nostalginen. Diablo on Diablo, entisenlaisensa vihainen änkyrä, ja sellaisenaan perkeleen toimiva bändi. Toivotan yhtyeelle onnistunutta paluuta.
Nummirockin ohjelmistossa oli muitakin bändejä, jotka ovat pitäneet taukoa. Sotajumala julkaisi viiden vuoden julkaisutauon jälkeen Raunioissa-albumin alkuvuonna. Juhannuspäivänä nähtiin niin tolkuttoman väkevä keikka Inferno-lavalla, että alta pois. Tämä bändi on julmassa vireessä.
Houkuttelin kaverinkin mukaan katsomaan melko varhain startannutta keikkaa, koska tiesin että osuu ja uppoaa. Näin myös kävi. Ennakkoluuloista tehtiin ennätysnopeasti vainajia ja taisin tuoda bändille uuden fanin.
Bändi on aina osannut antaa musiikin ja karisman puhua. Riffi- ja rumputuli käyntiin, julma ilme naamalle ja antaa palaa. Kun Mynni Luukkainen komensi ihmisiä pittiin, lavan edessä toteltiin mukisematta. Kun vielä soittotaidot ovat huikealla tasolla, mistään ei voi valittaa. Timo Häkkisen soitto on suorastaan hypnoottista seurattavaa.
Toinen death metal -hirmu Carnalation palasi tauolta tässä kuussa julkaistulla Ghosts-ep:llä ja katkaisi kolmen vuoden keikkabreikin Nummirockissa, josta se kolme vuotta sitten alkoikin. Inferno-lavaa vastapäätä tällä kertaa sijainneen kolmoslavan lauantai-illassa kuultiin äreä keikka, jossa pohjalaiset runttasivat yleisön parhaaseen vireystilaan festarin loppusuoralla. Aivan Sotajumalan vaikuttavuuteen Carnalation ei yltänyt, mutta en voi sanoa muuta kuin tervetuloa takaisin.
Nousevat tähdet
Juhannusjuhlilla nähtiin rivakka rivi nuoria bändejä, joista osa osallistui Wacken Metal Battle -kilpailuun perjantaina ja lauantaina. Kilpailun voitti Shiraz Lane, jonka olemassaolo on kyllä huomattu laajemminkin. Nummirock-lauantain sinänsä viihdyttävä keikka tuskin vaikutti voittoon yhtä paljoa kuin se, että bändi on tehnyt jo showcaseja ja päässyt tietylle ”levelille”.
Muista osanottajista ainoastaan Nuclear Omnicide oli minulle ennalta tuttu. Bändin monipuolinen ja paikoin raikkaasti Sepultura-vaikutteinen thrash metal toimi perjantaina erittäin väkevästi juuri ennen Lost Societya. Jälkiabortin punkin ja metallin ristisiitos oli väkevää menoa ja Serotonin Syndromen hieman fiilistelevämpi lähestymistapa ansaitsee myös kunniamaininnan.
Isommista bändeistä Lost Society veti koko festarin kovimman keikan. Inferno-lavalla perjantain sateessa pyroja säästelemättä pauhannut bändi on kyllä aina vain järjettömän kova. Samy Elbannan ehtymätön energia ja bändin yleinen soittamisen riemu sai sateenkin väistymään. Bändi lähti muuten Nummijärveltä suoraan Ranskaan Hellfesteille.
Thrashista puheen ollen, kyllähän sitä jossain määrin edustaa yhä myös Mokoma. Kitaristi Tuomo Saikkonen täytti Inferno-lavalla lauantaina 40 ja sai kermakakun komeasti pläsiinsä. Mies luonnehti muinoin Mokoman olevan ”popedoitumassa hyvällä tavalla”, ja tästä juhannuskeikka oli oiva osoitus. Hittejä ja tuimempia paloja sulassa sovussa. Biisejä tunnistaa ja keikasta voi nauttia hillitysti diggaillen, vaikkei omistaisi yhtään levyä.
Siinä missä Nuclear Omnicide ja Lost Society muodostivat perjantaina vahvan thrash-jatkumon, lauantaina Shiraz Lane ja Santa Cruz olivat niin ikään perätysten. Santa Cruzia kohtaan oli muutaman näkemäni klubikeikan perusteella kovat odotukset, etenkin kun yhtyeen ura on lähtenyt aikamoiseen nousukiitoon.
Siihen nähden lauantain keikka oli kyllä vaisu. En tiedä, tuntuiko Nummirockin maanläheinen Inferno-lava suurta maailmaa kolunneesta bändistä jotenkin vähäpätöiseltä, mutta yllättävän haaleaksi meininki jäi. Archien laulu oli hämmentävän ponnetonta, lienikö miehellä sitten ääniongelmia.
Lokeron ulkopuolelta
Päälavan erikoisin esiintyjä nähtiin lauantaina päälavalla. Steve ’n’ Seagullsista on puhuttu paljon sen jälkeen, kun bändi alkoi niittää mainetta banjoversioillaan tunnetuista kappaleista. Bändiä viedään jo kovaa vauhtia maailmalle ja tämä oli ensimmäinen kerta kun todistin esitystä.
Iltapäivän yleisö näytti tykkäävän, kun tuttuakin tutumpia klassikoita veivattiin reippaaseen bluegrass-muottiin. Hyvän mielen esitys, mutta täytyy sanoa, etten oikein saanut siitä otetta.
Taidan olla penseä kusipää, koska kuulin keikasta jälkeenpäin paljon hyvää. Ymmärrän kyllä Nummirockin pyrkimyksen buukata tällaisia lokeron ulkopuolisia akteja.
Ulkomaisiin bändeihin Nummirock oli satsannut tänä vuonna näppituntumalta poikkeuksellisen paljon. Arch Enemy, Heaven Shall Burn, Testament, Amaranthe, Eluveitie, Sonic Syndicate, Dark Funeral – varsin kova kokoelma omalle kohdeyleisölleen erittäin relevantteja nimiä.
Lähdetään vaikkapa Sonic Syndicatesta, jota todistettiin torstaina. Luulen ymmärtäväni jotakin ruotsalaistyylisestä melodisesta huutometallista, joka on jalostunut 2000-luvulla varsin pitkälle kalmaisista lähtökohdistaan. Sonic Syndicate on jalostanut sen niin pitkälle, etten ymmärrä siitä enää mitään. Taustanauhat pauhaavat, tunnelma on muovinen eikä kalma haise tippaakaan.
Jos kyllin lavealla pensselillä suditaan, Mors Principium Est purjehtii hieman samoilla aluevesillä kuin Sonic Syndicate. Vaikka yhtyeen kokoonpano on brittiläis-ranskalais-suomalainen, sanotaan nyt kuitenkin että tällä kertaa Porista näytettiin vastarannalle närhen pelivälineet.
Nyt nimittäin tunnelma oli lihaa ja verta, taustalta tuli vain se mitä tarvittiin ja kalmakin haisi varsin kiitettävästi. Ville Viljanen on vahva keulahahmo ja raskaan sarjan vaikeudet läpikäynyt kokoonpano soitti timmisti ja antaumuksella. Hieno keikka, jonka näkemisestä olen erittäin iloinen.
Otetaan mittaa
Eluveitie oli tullut Sveitsistä asti vinguttelemaan Inferno-lavalle lauantaina. En ole yhtyeeseen juurikaan perehtynyt enkä uskalla sanoa mitään muuta kuin että kotoinen Korpiklaani vei kansanmusiikkimaaottelussa meikäläisen pisteet helposti. Perjantain keikka Inferno-lavalla oli tuttuun tapaan humppaa ja tanhua, mutta kyllä Sumussa hämärän aamun sai aikaan jopa kylmiä väreitä.
Testamentin ja Arch Enemyn välinen ottelu päälavojen tähtinä oli vähän tasaväkisempi. Arch Enemy on saanut Alissa White-Gluzista rutkasti lisää energiaa, jota siltä ei ole aiemminkaan puuttunut. Michael Amottin luotsaama viisikko esitti skalpellintarkasti komean hittikavalkadin. En edes tajunnut, että tunnen yhtyeen tuotantoa niin hyvin. Uuden levyn War Eternal toimii livenä hienosti.
Testament luotti nostalgiaan, mikä latisti hieman tunnelmia etukäteen. Vanhoissa biiseissä on tähtihetkensä, mutta että pelkästään niitä… No, annetaan anteeksi. Olihan se melkoisen tukevaa toimitusta, kun Steve DiGiorgio ja Gene Hoglan vetivät jotain Into the Pittiä. Puhumattakaan Chuck Billyn galaksin kokoisesta karismasta tai Alex Skolnickin jumalattoman tyylikkäistä sooloista, joita muuten miksaajakin arvosti. Tuli nimittäin joka kerta selväksi, että nyt on soolokitaristilla paikka laukaista. Ja jottei jäisi mainitsematta, mainitaan vielä taskukokoinen riffihirmu Eric Peterson, joka näytti nauttivan juhannustunnelmasta täysin rinnoin.
Siinäpä kai tärkeimmät, paitsi yksi. Avauspäivän illan päätti Inferno-lavalla Insomnium. Oli aikaa siitä, kun olen yhtyeen viimeksi nähnyt, ja onneksi, onneksi näin nyt! Keikka ei ollut paras minkä olen yhtyeeltä nähnyt, mutta todisti sen, miten häikäilemättömän korkealla tasolla se nykyään operoi. Olen aivan käsittämättömän hyvilläni siitä, että Insomnium on niittänyt kansainvälistä mainetta One for Sorrow’n (2011) jälkeen niin huikealla tavalla.
Ville Frimania tuurannut Kari Olli suoriutui tehtävästään kunnialla, mutta täytyy sanoa, että päähuomioni kiinnittyi tällä kertaa Markus Vanhalaan. Hän istuu yhtyeeseen tätä nykyä niin hyvin, ettei hänen miltei muista siitä pois olleenkaan. Hassua oli silti ajatella, että viisi vuotta sitten Niilo Seväsen molemmin puolin saattoi nähdä kokonaan eri miehet.
Kiitos Nummirock! Eiköhän me kymmenennenkin kerran nähdä.