Kitarailta koko rahan edestä – Joe Bonamassa Helsingissä

Joe Bonamassa - 19.4.2023, Jäähalli, Helsinki

20.04.2023

“Tällaista jälkeä saa kuudella dollarilla”, hekotteli Joe Bonamassa esitellessään uutta kuontaloaan Helsingin jäähallissa keskiviikkona 19. huhtikuuta. Pelkästään uutta hiustyyliä ei suinkaan oltu Nashvillestä asti saavuttu lavalle esittelemään, vaan Bonamassan kevään Euroopan-kiertueen avauskeikkaa.

Keikkaa edeltävänä päivänä eripuolilta maapalloa – niin Pohjois-Amerikasta kuin kaukaa Australiasta – Suomeen saapuneen yhtyeen keulakuva valitteli ensimmäisessä välispiikissä soittajien kollektiivista aikaeroväsymystä. Vaan aikaeroväsymyksestä viis, yhtyeen soitto oli alkutahdeista asti kohdillaan. Jetlag taisi soittajien sijaan vaivata tekniikkaa, sillä setin aloittaneen Evil Maman soolokohdassa Bonamassan kitarakamat kyykkäsivät täysin. Dumble-läjä saatiin kuitenkin henkiin ja yhdellä ylimääräisellä kierrolla myös soolokin soitettua.

Bonamassan uran käännekohtana voitaneen pitää vuoden 2009 Royal Albert Hallin -konserttia, jonka jälkeen kitaristin suosio nousi kokonaan uudelle tasolle. Royal Albert Hallin konserttiäänitettä seurasi useampi vahva levytys, joita kuultiin myös keskiviikkoillan settilistan ensimmäinen puoliskolla. Setin avanneen Evil Maman perään kuultiin Dust Bowl (Dust Bowl, 2011), raivokkaasti groovannut Love Ain’t No Love Song (Different Shades of Blue, 2014) sekä vuonna 2018 julkaistulta Redemption-albumilta setin avauskappaleen lisäksi Self-Inflicted Wounds sekä Just ‘Cos You Can Don’t Mean You Should. Kun bluesin äärellä oltiin oli settiin asiaan kuuluvasti otettu myös covereita: Coco Montaya –laina I Want to Shout About It sekä Big Billin Double Trouble.

Sitten edellisen vierailun (vuonna 2018 niin ikään Helsingin jäähallissa) Bonamassan taustabändi oli jälleen kokenut muutoksia. Aiemmilla kiertueilla mukana ollut torvisektio oli jätetty pois ja mukaan jakamaan kitaraosuuksia oli otettu mukaan losangelesilainen tuottaja-kitaristi Josh Smith. Tiukan ja groovaavan rytmisektion muodostivat rumpali Carl Carter ja basisti Calvin Turner. Taustalauluja hoitivat Dannielle DeAndrea ja Jade Macrae. Kosketinsoittimia soitti jo pidempään Bonamassan kanssa yhteistyötä tehnyt bluesin elävä legenda Reese Wynans, joka oikeutetusti sai erikseen vielä yleisön suosionosoitukset seisaaltaan.

Bonamassan ja bändinsä dynamiikka oli upea: ajoittain yhtye tunnelmoi niin hillitysti että jäähallissa olisi kuullut kuiskauksenkin. Toisaalla yhtye taas löi suuren vaihteen silmään ja soitti hillittömällä voimalla. Keikan alussa taustalle vetäytynyt toista kitaraa soittanut Josh Smithkin pääsi loppua kohti irti ja otti sooloiluun osaa useammassakin kappaleessa tyylitajuisilla vedoillaan.

Joe Bonamassa Helsingin jäähallissa Kuva: Mikko Pylkkö.

Keikan jälkimmäinen osuus painottui vahvasti vuoden 2020 Royal Tea –albumiin, jolta kuultiin A Conversation with Alice, I Didn’t Think She Would Do It ja Lonely Boy. Viimeisimmältä Time Clocks –albumilta kuultiin hieno The Heart That Never Waits, jossa Bonamassan tunteikas soitto pääsi oikeuksiinsa Telecasterin kanssa. Encorea edelsi Royal Albert Hall –tallenteen malliin pitkäksi polveillut ZZ Topin Just Got Paid, jonka soolo-osiossa flirttailtiin useammankin blues- ja rock-klassikon kanssa. Bonamassan kenties tunnetuin kappale Sloe Gin loisti poissaolollaan, ja sen sijaan encorena soitettiin pitkään toiveissa ollut, ensimmäistä kertaa Suomessa esitetty Mountain Time.

Siinä missä Bonamassa on oikeutetusti yksi blues-musiikin soihdunkantajista, on hänen tuotannossaan kuitenkin heikosti tarttumapintaa muille kuin bluesiin ja/tai kitaransoittoon vihkiytyneille kuuntelijoille. Vaikka konserttimainoksessa kitaristi rinnastettiin Eric Claptoniin ja Stevie Ray Vaughaniin, puuttuu Bonamassalta heihin verrattuna suureen yleisöön uppoavat hitit. Tämä näkyi myös täyteen myydyn Helsingin jäähallin vanhemman puoleisen, miesvoittoisen yleisön demografiassa. Materiaalia kyllä olisi Bonamassan 15 studioalbumin katalogissa, mutta puhdas blues-musiikki ei selvästi nauti tänäpäivänä nuoremman väestön suosiota.

Bonamassan soittotaito ja tyylitaju on kuitenkin genressään omaa luokkaansa, sillä harva kitaristi pystyy sekoittamaan nopeita Eric Johnson -tyylisiä juoksutuksia, aggressiivista SRV:n tyylistä perkussiivista soittoa ja vinguttamaan Les Paulia kuin Clapton Bluesbreakers-aikoinaan – kuitenkin tehden kaiken tämän sortumatta kliseisiin ja suoranaiseen kopiointiin. Vaikka Bonamassan soitossa vaikutteet ovat vahvasti esillä, on hänellä silti hänen oma, erottuva tyylinsä. Bonamassa on myös pyrkinyt kiertueillaan uudistamaan keikkasettiään, josta kertovat vaihtuvat kokoonpanot ja settilistat. Keskiviikkoillan keikalla ei juurikaan kuultu itsestäänselviä ja ennalta-arvattavia settilistan vakiokappaleita.

Kitarafanaatikoille riitti myös muuta ihasteltavaa soiton lomassa, lavalla kun nähtiin Bonamassan kiertävä kitaramuseo: useamman sadantuhannen euron edestä kitaravahvistimia, vuosikerta Les Pauleja ja Stratocastereita. Kitarailta siis koko rahan edestä.

Lisää luettavaa