Vuonna 1994 perustettin tukholmalainen The Hellacopters jatkamaan Ramonesin, MC5:n ja Kissin henkistä perintöä. Koska Kopterin ohjaamossa istui Nicke Andersson, tiesi jo lähtökiidossa, ettei laivueessa matkannut tylsä apinointiryhmä. Ja niin vaara oli tullut rockiin takaisin.
Mutta vasta vuoden 2000 High Visibility tyhjensi pajatson. Tuo kansiaan myöten täydellinen levy on silkkaa rock ’n rollin ilosanomaa, ensi-iskuistaan alkaen. Noihin aikoihin omakin kiinnostukseni yhtyeen tekemisiin alkoi ottamaan toden teolla lähes vaarallisen suuria kierroksia. Mutta kuten kiihdytysajoissa aina, joskus koneen on leikattava kiinni. Kaksi (toistaiseksi) viimeistä levyään, Rock & Roll Is Dead (2005) ja Head Off (2008) olivat lähinnä taskulämpimiä keitoksia. Niistä oli suuri matka hihat sytyttäviin ensimmäiseen viiteen levyyn. Mutta tällä matkalla synnytettiin läjä hienoja biisejä.
Kun siis Kopterit yllättäen buukattiin tämän vuoden Tuskan päätösaktiksi, keikka oli kuin olikin juuri sopivan raikas lopetus näille hevikirkeloille. Sitä edeltävän Behemothin jyrkkä laserkanuunatykitys olisi lopulta ollut liian dramaattista shokkihoitoa muutoinkin herkälle, pari päivää marinoituneelle mielelleni. Nyt rokkailtiin ja gruuvailtiin pelkkien komeasti soitettujen huippubiisien kanssa hienot festarit kauniiseen päätökseen.
Keikka soi juuri sopivin äänenpainoin, selkeästi mutta ytimekkäästi ja bändi oli odotetun lujassa iskussa. Mitään biisiä en jäänyt toivomaan, sillä joka ikinen Kopteri-olennaisuus soitettiin. By the Grace of Godin pianointro räjäytti yleisön ja sitten alkoi yhteislaulu. Kylmiä, todella kylmiä väreitä. Kuten tästä kappaleesta, koko keikasta hehkui mukavaa vaivattomuutta, joka silti toteutettiin periksi antamattomalla tiukkuudella ja täydellä taidolla. Dregenin ja Anderssonin hahmot rokkikukkoeleineen hikisellä lavalla olivat kuin mittatilausmuotoiltu helsinkiläisyleisön nautittavaksi.
Kun ilta-aurinko valaisi kauniisti koko alueen, ihmiset lauloivat ja tanssivat ja huojuivat Kopteri-rallien mukana, oli ilmassa jotain kovin runollisen pehmeää. Sellaista, jota ei ihan heti assosioisi festivaalista nimeltä Tuska.
Hellacopters, Tuska 2019. Kuva: Mikko Pylkkö.