Jos ajatellaan kaikkien bändien kokonaisvaikutusta, niin KISS on ollut allekirjoittaneelle aina se suurin ja kaunein. Se ei ehkä ole millään yksittäisellä sektorilla paras kaikista, mutta osiensa summana se on merkinnyt eniten. Täydellisesti tyydyttävää KISS-keikkaa ei ole kuitenkaan tullut koskaan koettua.
Ihan ensimmäisellä kerralla, meikkeihin ja alkuperäiskokoonpanoon palanneella vuoden 1997 Alive/Worldwide-kiertueen keikalla lievän pettymyksen tuotti se perimmäinen yllätyksettömyys, joka tuli pitkän odottelun jälkeen vastaan. Kaikki keskeiset klassikkobiisit sekä show-temput tulella, verellä ja savuavilla kitaroilla oli tullut nähtyä jo kotivideoilta ja mitään aidosti uutta ei tarjoiltu. Myös alkuperäisen kitaristin Ace Frehleyn ja rumpalin Peter Crissin panos paljastui viimeistään myöhemmillä kiertueilla varsin väsyneeksi.
Tommy Thayerin ja Eric Singerin otettua Frehleyn ja Crissin paikat maskeja myöten KISS on saanut live-soittoonsa uudenlaista tiukkuutta ja laaja-alaisuutta, mutta samalla hommasta on ehkä kadonnut tiettyä magiaa. Ja kun tilanteen on alkanut vähitellen hyväksyä, mukaan on tullut ehkä dramaattisin heikennys koko KISSin keikkahistoriassa: laulaja-kitaristi Paul Stanleyn ääni on rapistunut viime vuosina merkittävästi ja vaiva näyttää pahenevan tasaisesti.
Edellisen kerran näin bändin Sweden Rock -festivaalilla vuonna 2013 ja jo silloin Stanleyn ääni rikkoutui toistuvasti Psycho Circus -avausbiisistä lähtien. Nyt keikka avattiin basisti-laulaja Gene Simmonsin tulkitsemalla perinteisemmällä Deuce-klassikkolla ja kaikki tuntui hetken oikein hyvältä. Soitto oli odotetun tiukkaa ja yleisökin eli hienosti mukana. Myös visuaaliset elementit olivat tuttuun tapaan huikeita.
Toisena tullut Shout It Out Loud paljasti kuitenkin jälleen tilanteen karuuden. Kappaleen säkeistölaulut on jaettu lähinnä Stanleyn ja Simmonsin kesken, ja siitä muodostuva vertailutilanne kertoi surullista viestiään. Siinä missä Simmonsin ääni soi kenties komeampana kuin koskaan, Stanleyn ääni jäi kurkkuun ja kiekuili sinne tänne kuin pahimmasta teini-iän äänenmurroksesta kärsivällä pojalla.
Stanley ei tunnu osaavan käyttää pelisilmää edes välispiikeissä, vaan yrittää huudahdella tutuksi tulleella rokkikukon tyylillään. Tulos on kuin sekoitus smurffia ja kirkuvaa noita-akkaa. Puhuisi normaalisti, muistan miettineeni säälin ja häpeän sekaisissa tiloissani. Välillä ympärilläni näkyi ihmisten pyrskähtelyjä ja hämmentyneitä katseita. Laulullisesti hirveimpiä hetkiä olivat Love Gun, Lick It Up ja encoren Detroit Rock City ja I Was Made For Lovin’ You. Harvinaisempana palana mukaan heitetty Flaming Youthkaan ei saavuttanut nyt täyttä tehoa edellä mainituista syistä.
Joidenkin mielestä saattaa olla kohtuutonta pyhittää näin isoa osaa keikka-arviosta Paul Stanleyn ääniongelmille. Tämähän tiedettiin, mitäs läksit. Toisaalta joku voi sanoa, että karismalla korvataan se, mitä yli 40 vuoden rokkaaminen on verottanut. Ja täyttihän Stanley vuoden alussa jo 65 vuotta. Ja älkää käsittäkö minuakaan väärin – tunnen suurta empatiaa miestä kohtaan. Sen, että menettää vähitellen yhden uljaimmista rock-äänistä, täytyy tuntua todella traagiselta. Traagista se on meille faneillekin.
Itse ajattelen silti, että keikalle ei mennä muistelemaan loiston päiviä ja hyvittämään sillä tämänhetkisiä puutteita. Keikalle mennään ensisijaisesti nauttimaan. KISSin kohdalla se ei enää toteudu täysipainoisesti – ei parhaimpinakaan iltoina eikä parhaimmissakaan olosuhteissa. Kaikella rakkaudella, kunnioituksella ja ilman vittuilua on sanottava, että toivoisin yhtyeen lopettavan tämän kiertueen jälkeen. Raha on varmasti voimakas motivaattori jatkaa ja yleisöä tuntuu riittävän ympäri maailmaa, mutta kyllä tästä alkaa tulla jo aika paha mieli.
Entistä katkeransuloisempaa tilanteesta tekee se, että soitannollisesti ja muiden jäsenten laulamisen osalta KISS on mitä parhaimmassa terässä. Keikan käsikirjoitus on sitä samaa kuin aiemminkin, mutta esimerkiksi Simmonsin lavan haltuunottoa katselee yhä erittäin mielellään. Gene on tällä haavaa show’n todellinen kuningas ja kiinnittämällä huomion häneen demoniseen habitukseensa on mahdollista pitää keikan nautintotasot plussan puolella.
”The time is at hand / The day is upon us / There’s no need to say goodbye / You don’t understand / But babe I don’t want you to cry / Move on”
– Paul Stanley: Move On (1978)
