Teksti: Sanna Mustonen Kuvat: Vesa Rönty (perjantai) ja Sauli Sassi (lauantai)
Hyisen pohjoisen metallikansa pääsi harjoittelemaan luudallalentoa ja taikaliemien valmistusta jo viikkoa ennen pääsiäistä. Rakkaudesta rajumpaan menoon syntyi idea tuoda eteläsuomalaisia bändejä keikalle pohjoisen leveyksille yhdessä pohjoisen omien jyrien kanssa. Ideasta syntyi minimetallifestivaali, joka on pitkälle yhden miehen, Quake the Earthin keulaajan Aki Häkkisen käsialaa. Oulu on perinteisesti ollut kovan metallikaupungin maineessa, mutta onnistuuko kaupungin metallikansa saamaan itsensä irti kryptistaan samalla intensiteetillä kuin aiempina aikoina?
PERJANTAI
Viime kesänä toisen pitkäsoittonsa maailmalle pukannut Northern Discipline saa epäkiitollisen kunnian toimia illan avaavana bändinä. Modernimpaa thrashia veivaava retkue kärsii valitettavasti sekä yleisön vähyydestä että huonoista soundeista, ja bändillä on näistä johtuen tai niistä huolimatta vaisu meininki lavalla. Välillä tuntuu, kuin Northern Discipline soittaisi treeneissä toisilleen, jopa vaivautuneen oloisesti. Keikan ja bändin lämmetessä ND:n ilme paranee joiltain osin ja keikan loppupään biisit ovat positiivisinta antia. Niissä on rytmitysten osalta lähdetty pois perinteisiltä mukavuusalueilta ja näiden veisujen kohdalla bändikin lämpenee selkeästi soittamaan. Keikan jälkeen selviää, että kyseinen keikka on bändin rumpalille viimeinen. Ei ole tämän bändin paras ilta, selkeästi.
Toisena Mestan lavalle kiipeää reippaaseen kymmenen vuoden ikään ehtinyt Nailed Coil, joka on Northern Disciplinen lailla tempaissut toisen pitkäsoittonsa suuren yleisön kuultavaksi hiljattain. Keikan energia on jo toista luokkaa kuin illan aloittajalla, mutta Nailed Coilia tuntuvat vaivaavaan epätasaisuus sekä biiseissä että bändin soitossa. Bändi on tyylillisesti vahvimmillaan thrashissa, mutta positiivista yritystä ulos perinteisistä genrelaatikoista löytyy onneksi myös. Nailed Coilin vokalistin puhtaat vedot eivät tunnu olevan vireessä tänä iltana ja tekevät metalcore-tyylin biiseistä liian epätasaisia. Yritystä kuitenkin löytyy. Myös Nailed Coililla on yllättäen jäähyväisten ilta, sillä bändin laulaja on jo aiemmin päättänyt lopettaa pestinsä tähän iltaan. Jäähyväiset yhdistävät kahta aloittanutta bändiä tunnelman osalta selkeästi.
Aivan toisiin asteisiin siirrytään illan pääbändin, Oulun oman Quake the Earthin osalta. Siinä missä juhlayleisö ei löytänyt vielä alkubändien kohdalla tietään Mestan alakerran mustiin onkaloihin, muuttuu tilanne täysin Quake the Earthin vallatessa lavan. Pohjoisen maanjäristyksen aloittaessa sinkoaa bändin energia tuopin kuulijan kädestä niin, että takaseinässä asti tärisee. Samalla helpottavat myös koko illan bändejä vaivanneet äänipulmat, eikä puuroinen kumina häiritse enää kuulijaa. Quake the Earth on ollut kasassa nykyisellä nimellään vasta hieman yli vuoden, mutta kehityskaari on ollut huima jo alkujaankin lupaavalta ryhmältä. Vertailun kohteena toimivat alkuillan bändit ovat auttamatta eri kaliiberia Quake the Earthin kanssa. QTE:sta on kasvanut selkeästi isojen lavojen bändi. Samalla tulee kiinnitettyä huomiota toiseenkin bändit toisistaan erottavaan seikkaan. Quake the Earth on illan bändeistä ainoa, joka toimii selkeästi ryhmänä jokaisen hoitaessa oman tonttinsa kiitettävällä intensiteetillä. Vokalisti Aki Häkkisen lavaläsnäolo on omaa luokkaansa ja koko bändin elinvoima on käsinkosketeltavaa. QTE jyrää korvakäytävät tulvilleen keväisen raikasta thrashia hardcore-maustein ja bändin uudet biisit saavat korvavaikut siirtymään ilomielin korvakäytävän ulkopuolelle. Bändi on sukeltamassa näillä näppäimillä studioon työstämään ensimmäistä pitkäsoittoaan ja tähän mennessä ainokaisen julkaisun, First Blood ep:n, biisit laittavat yleisön veren kiertämään jo aivan eri tasolla kuin viime kesän festarikeikoilla. Uusista veisuista erityisesti We Choose to Walk This Path ja No Man’s Bigger than a Bodybag antavat luvan odottaa tulevalta pitkältä rieskalta paljon. On ilahduttavaa nähdä aidosti lahjakas bändi, joka kehittyy musiikissaan harppauksin ja tekee sen ennen kaikkea loistavalla asenteella vieden muita bändejä mennen tullen. Illan viimeisenä tuutulauluna toimii Rage Against the Machinen Bulls on Parade, joka saattelee yleisön yöhön odottamaan huomista.
LAUANTAI
Etelä-Suomi saa kunnian aloittaa Bonebreakersin toisenkin illan, kun lavalle singahtaa grooven ja thrashin liiton suolainen hedelmä Hatetrend. Ensirykäisyltä vokalisti Markus Mutta onnistuu kuulostamaan Lemmy Kilmisteriltä ja kun bändi pääsee todelliseen vauhtiin nähdään setissä tiukkoja rypistyksiä. Tämänkin illan ensimmäisen bändin kiroukseksi lankeaa kuitenkin vähäinen yleisömäärä. Tämä siitä huolimatta, että Mestan yläkerta parveilee jo janoista juhlakansaa, joka ei vain jostain syystä löydä janoista tietään alas bändien pariin. Raikkaana tuulahduksena Hatetrendin osalta mainittakoon useamman ukon voimin vedetyt taustastemmat, kohdilleen pääsääntöisesti osuvat puhtaat vokaalit sekä lopulta rokkipitoinenkin biisimateriaali – tosin coverveto Born to Be Wildista olisi tässä tapauksessa ollut viisainta jättää kotiin. Hatetrend toimi kokonaisuutena tällä keikalla välillä harmittavan vaihtelevasti muun muassa tyylillisen epätasaisuuden vuoksi, mutta kokonaisuutena bändi on pystyvä ryhmä.
Kajaanin synkiltä mailta sinkoava Skirmish puolestaan tempaisee duurin ja rokin sijaan kuulijalle ensi tahdeista lähtien luut kurkkuun synkällä kuolollaan. Liekö pohjoisessa todella aidosti jotain perimmäistä, vereen menevää synkkyyttä, mutta syystä tai toisesta pohjoisen bändit Skirmish ja eilen takaseinät murtanut Quake the Earth ovat molemmat tällä kertaa todellisessa tikissä. Skirmishin rumpali Panu Heikkinen ansaitsee erityismaininnan armottomana kannuttelijana, joka soittaa Skrmishin työläät rytmitykset vaivattomasti, näyttäen samalla usealle muulle rumpalille useammankin kaapin paikan. Laulaja juttelee välispiikit leppoisasti viäntäen ja sen jälkeen tapetaan taas niin maan perkeleesti. Bändi itse on luonnehtinut itseään heavy metalin puskutraktoriksi ja sileää jälkeä se kyllä yleisöstä tekeekin. Bändin debyyttipitkää Through the Abacinated Eyesia on kehuttu erinäisissä paikoissa, eikä kehu ole lainkaan turhaa. Tästä bändistä vaikuttuu, vaikkei ymmärtäisi itse genrestä mitään. Se on paljon se.
Ansiokkaasti Suomen viralliselle listallekin vastikään itsensä kimmonnut Curimus aloittaa illan viimeisenä settinsä tiukasti ja osoittaa kättelyssä, miksi on listalle päässyt. Erinomaisen kovaa settiä ja erityisesti laulajan saundi on todella kova ja energinen. Curimuksen kohdalla huomaa saman kuin Quake the Earthin ja Skirmishin kohdalla: uskaltaisin väittää, että kaikkien kolmen kohdalla kyseessä on todella kovaa treenava bändi. Nämä kolme bändiä ovat selvästi hitsautuneet todella tiukoiksi yksiköiksi, joissa ei ole mitään liikaa ja kaikki toimii. Curimus on tiukassa livekunnossa ja erityisesti laulaja on ilmaisultaan vihainen kuin perkele. Curimus jyrää thrashvoittoisesti siihen malliin, että viimein saadaan myös pitin tynkää aikaiseksi. Välillä Curimuksesta tulee väkisinkin mieleen saundillisesti länsinaapurin ihme Soilwork. Bändissä erityistä huomiota kiinnittää laulajan lisäksi todella hyvin tonttinsa hoitava basisti. Biiseistä Reset räjäyttää potin ja saa pohjoisen miehet ja naiset villiintymään. Curimus lienee myös ensimmäinen allekirjoittaneen todistama bändi joka soitti lopulta Paranoidin – vastoin yleisön toivetta. Silloin mennäänkin sellaiseen coverjingleen, ettei paremmasta väliä. Läsnä ovat Ozzyn ja ystävien lisäksi ainakin Kiss, Alice Cooper ja Motörhead. Curimuksen omista biiseistä loppupään Addington toimii timanttisesti. Curimuksen meininki muodostuu loppua kohden hillittömäksi, bändin ja yleisön villitessä toisiaan. Hekuma ei ota loppuakseen valomerkistä huolimattakaan.
Huipulle on hyvä lopettaa ja toivoa sopii, ettei metallikansa nukkuisi jatkossa onnensa ohi, kun pohjoiseen saadaan muitakin kuin maan ykkösmetallibändejä. Bonebreakersissa vieraili kahden päivän aikana hieman alle 500 lipun maksanutta, mutta käsittämättömiksi jääneistä syistä liian moni juhlakuntoinen lipun maksanut vieras tyytyi kuuntelemaan ainoastaan tuoppinsa sulosointuja yläkerrasta. Bändejä todistaneet ihmiset olivat puolestaan hyvää metallifestarikokemusta rikkaampia lähtiessään. Olisi maistunut takuulla muillekin.