LIVE: Nummirock, Kauhajoki 24.–26.6.2010


TORSTAI

Muutaman edellisvuoden tapaan jo torstaina käynnistynyt Nummirock tarjosi avauspäivänään lämmikettä kolmen bändin verran. Juhlat käyntiin potkaissut Trespassenger lätkytteli demotasoista melodeathiaan kohtuullisen mukavasti, mutta vasta seuraavana soittanut Kiuas alkoi saada touhuun odotettua potkua.

Illan odotetuimpana nimenä toimi pienistä teknisistä vaikeuksista kärsinyt Korpiklaani, jonka kansankielinen mutta kansainvälinen metalli sai kovassa festivaalinousussa olevaan yleisöön kunnolla liikettä. Yhtye on todettu usein erinomaiseksi livebändiksi, joka saa oikeaan saumaan osuttuaan yleisön riehakkaaseen tilaan. Näin kävi myös Nummirockissa.

PERJANTAI

Perjantaina päälavan korkkasi aina yhtä tehokas Swallow the Sun. Valitettavasti viime yö oli vaatinut yleisöltä rankat veronsa, joten hidastempoinen doom metal ei tuntunut kaikkein optimaalisimmalta valinnalta aurinkoisen kesäpäivän taustamusiikiksi. Hyvin yhtye kuitenkin veti, ammattitaidolla ja tunteella. Harmi, että väsymys ei sallinut tarkempaa keskittymistä keikkaan. Tähän vaaditaan ronskimpia otteita.

Hörpittyämme muutamat kahvit Fort Venomilla (epiteetti, joka leiriimme iskostui vallan nopeasti) palasimme takaisin alueelle katsastamaan Tarotin äärimmäisen tiukkaa settiä. Pitkään altavastaajan asemassa ollut yhtye on kokenut 2000-luvulla uuden renessanssin ja saanut vihdoinkin ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Tommi Salmelan mukaantulo toisen vokalistin rooliin on tuonut yhtyeen dynamiikkaan uutta, tuoretta lisäpotkua.

Tarotin tapaan kuopiolaislähtöinen 2 Times Terror vastasi festivaalien mielenkiintoisimmasta lavashow’sta, josta ei teatraalisuutta ja yleisön huomioimista puuttunut. Jyhkeä konemetalli pauhasi vakuuttavasti ja kappaleetkin osoittivat ryhdikkyytensä huomattavasti levyversiota paremmin.

Täysin toista maata edusti pian 2 Times Terrorin jälkeen esiintynyt Dark Tranquillity, jonka perusvarma esiintyminen tuntui pelkältä rutiininomaiselta suorittamiselta. Mikael Stannen lavaesiintyminen on energistä ja bändin soitto toimii konemaisen hyvin, mutta kun todellinen tunne ja into puuttuvat, ei ammattitaitoisinkaan metallibändi kykene kuin korkeintaan keskinkertaiseen suoritukseen. Dark Tranquillity oli kohtuullisen hyvä, mutta se ei riitä, kun on mahdollista olla paras.

Sen sijaan Finntroll veti Inferno-lavalla mainion setin, joskin keikan soundit olivat hieman laimeat. Jaktens tid, Trollhammaren ja muut klassikot tarjosivat kuitenkin kelpo viihdykettä oluenjuonnin tueksi alati viilentyvään aattoiltaan.

Viikonlopun odotetuimpiin nimiin kuulunut Six Feet Under onnistui jyräämään yleisön tasaiseksi keskitempoisella death metalillaan. Soiton hillitön groove sai takuulla Nummijärven pohjamudat kuplimaan, ja laulutaiteilija Chris Barnesin nuhjuisessa olemuksessa ja ganjankäryttämässä äänessä oli aidosti pysäyttävää karismaa. Oli bändin musiikista sitten mitä mieltä tahansa, ei sen toimivuutta ja julmaa käskytystä voi kiistää.

Aattoillan viimeinen yhtye, Graveborne, tarjosi Fosters-lavalla yleisölle teistisen black metalin ilosanomaa. Niittejä, verta ja blastbeatia. Perinteisen black metal -kaahauksen ystäville Graveborne tuskin oli pettymys, vaikka toimittajaan iski keikan aikana lievä puutuneisuus.

LAUANTAI

Leirintäalueella aamuun asti jatkuneilla hevikaraokesessioilla oli jokseenkin psyykettä haurastava vaikutus, joka heijastui myös unen laatuun, mistä johtuen henkilökohtaiset deliriumit vaikuttivat myös aamupäivän yleiskuntoon.

Rohkein mielin talsimme alueelle hieman ennen kahta, jolloin omaa settiään aloitteli Inferno-lavalla Throes of Dawn. Yhtye on kasvanut hienosti alkuaikojen black metal -höysteisestä ruhjonnasta eteeriseksi ja progressiiviseksi dark metal -lähettilääksi. Keikka oli hieno, ja orkesteri on onnistunut lisäämään luontevasti Pink Floyd -tunnelmointia musiikkiinsa. Black Carbon Snow, Vertigo ja Velvet Chokehold jäivät mieleen erityisen hienoina vetoina. Kohokohta oli kuitenkin päätösbiisi The Hermit, joka ei kymmenenkään vuoden jälkeen kuulostaa tippaakaan väsyneeltä.

Seuraavaksi mielenkiinto kohdistui päälavalla esiintyvään Sepulturaan, joka veti armottoman energisen keikan. Vaikka kyseessä ei olekaan se klassinen kokoonpano, voin rehellisesti todeta seuranneeni hyvää keikkaa hyvältä ja toimivalta bändiltä. Vokalisti Derrick Green on lavalla pätevä kaveri ja piti yleisöä hyppysissään koko keikan ajan.

En ole seurannut Sepulturan tuotantoa enää pitkään aikaan, mutta keikan perusteella olisi varmaan syytä. Ainakin uusimman levyn A-Lexin Filthy Rot -kipale toimi hienona hiennostattajana. Mutta kyllä klassikkojakin riitti. Muun muassa Troops of Doom, Inner Self, Territory, Dead Embryonic Cells, Refuse/Resist, Altered State ja Roots Bloody Roots tarjosivat yllin kyllin pureskeltavaa myös vanhoille faneille.

Pian Sepulturan jälkeen esiintyi Thyrfing, joka veti eeppistä viikinkimetalliaan Inferno-lavalla. Tietämykseni yhtyeestä rajoittuu oikeastaan kolmeen ensimmäiseen levyyn, mutta hyvältähän tuo uudempikin materiaali kuulosti. Post-Sepultura-tilassani en kyennyt osallistumaan täysipainoisesti keikan tunnelmaan, mutta täytyy sanoa, että uuden vokalistin Jens Rydenin ulosannissa on karismaa ja tunteenpaloa.

Kovaan nousuun uuden NEF.VI.LIM-ep:nsä myötä lähtenyt Enochian Crescent ei ollut aivan omimmillaan valoisalla ulkolavalla, mutta bändin yksilöllinen black metal toimi olosuhteet huomioiden mallikkaasti.

Tavallista typistetymmässä lavashow’ssa nähtiin tällä kertaa nahka-asuisia tanssityttöjä ja perinteisiä verileikkejä, jotka siivittivät yleisön hyvään tunnelmaan black metalin isän, Venomin, keikkaa varten.

Tulta, verta ja tissejä – mitään näistä ei nähty Venomin keikalla. Conrad ”Cronos” Lantin luotsaama heavypoppoo on nähnyt parhaat päivänsä jo aikaa sitten.

Edes toivomaani camp-arvoa ei keikasta löytynyt. Uudet jäsenet, rumpali Dante ja kitaristi Rage, hoitivat hommansa ihan ok, mutta mitään sykähdyttävää saati muistamisen arvoista ei keikalla tapahtunut. Ehdottomasti festarien suurin pettymys, siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet alun perinkään korkealla.

Festarien viimeinen esiintyjä Sonata Arctica veti pisteet kotiin ammattitaitoisella ja energisellä otteellaan. Reilun puolentoista tunnin keikalla kuultiin hittejä laidasta laitaan, ja veikkaanpa, että jokainen fani sai vastinetta rahoilleen. Yhtyeen uusin jäsen, kitaristi Elias Viljanen teki vaikutuksen sekä soitto- että esiintymistaidoillaan. Niin teki myös laulaja Tony Kakko, vaikka hänen ylipirteä olemuksensa joskus ärsyttääkin. Loppujen lopuksi huumori ja leppoisa olemus voittavat puolelleen.

Siinä missä Venomin puitteet olivat minimalistiset, oli Sonatalla käytössään kunnon pyrot, joka varmisti näyttävän lopetuksen festareille. Uusimman The Days of Grays -levyn biiseistä jäivät mieleen dramaattinen kaunis Juliet ja folkahtava Flag in the Ground. Tallulah innosti ihmisiä muodostamaan sytkärimeren ja Fullmoon kohotti yhteislauluun. Vaikka en Sonata Arctican suurin fani olekaan, täytyy myöntää, että keikka toimi hyvin ja aiheutti osin jopa nostalgisia tuntemuksia.

Vuoden 2010 Nummirock jää muistikuviin festivaalina, jolla osui nappiin lähes kaikki. Aurinkoinen keli suosi iloisella mielellä liikuskellutta festivaaliyleisöä, ja edellisvuosien tapaan myös nyt järjestyshäiriöt olivat minimissään.

Hienoja ihmisiä, hienoja bändejä, hieno tapahtuma. Onko edes mahdollista, että tämä festivaali voisi epäonnistua?

Teksti: Joni Juutilainen ja Mikko Malm Kuvat: Hanna Valjakka