Teksti ja kuvat: Vilho Rajala
Aloin käydä Provinssirockissa vuonna 2001. Siitä lähtien olen uskollisesti saapunut paikalle joka vuosi. Ja siitä lähtien System of a Down on ollut palautekyselyssä toivotuimpien bändien kärkipäässä.
Enpä olisi uskonut, että vuonna 2011 bändi saadaan vihdoin Seinäjoelle. Reaktioni buukkaukseen oli kuitenkin ristiriitainen. Onko jo liian myöhäistä? Onko bändin ruuti jo kostunutta, värit haalistuneet ja voimat ehtyneet? Palataan siihen artikkelin lopussa.
Koska tämä on Inferno-lehden nettisaitti, keskityn voittopuolisesti raskaisiin ja vielä raskaampiin bändeihin, joita ei ohjelmistossa mitenkään suunnattomasti ollut. Takavuosina Provinssi oli profiililtaan selvästi metallisempi juhla.
Toisaalta nykyään joka toinen festari kerää käsiohjelmaansa pelkkiä hevibändejä, joten ehkä ihan hyvä näin.
Provinssiperjantai tarjoili pyrotekniikkaa ja Amerikan-meininkiä Avenged Sevenfoldin voimin. Esitys jäi komeista puitteista huolimatta varsin pinnalliseksi ja ulkokultaiseksi.
Bändin suosio on melkoinen, sen saattoi todeta siitä väkimäärästä, jonka se päälavan eteen keräsi. Bändi oli lavalla kuitenkin oudon karismaton, vaisu ja jopa virkamiesmäinen.
Suurimmat hitit täräytettiin heti alkuun, eikä meininki siitä enää ainakaan hurmoksellisemmaksi äitynyt.
Terveiden Käsien, Koljosen Tiekiistan ja Anal Thunderin punk-spektaakkeli Rumba-lavalla jäi todistamatta Avenged Sevenfoldin takia, mikä jälkeenpäin syö miestä todella paljon.
Tässä oli onneksi festarin ainoa aidosti harmittamaan jäänyt missaus.
Lauantain tähtäimessä olivat ensisijaisesti Medeia ja Wolfmother. Sitä ennen ehti vilkaista Viikatteen lavanreunalieskoilla koristeltua show’ta Saarilavalta. Bändin hittivetoinen settilista istui tummenevaan lauantai-iltaan kuin nenä päähän.
Sitten päästiin Rumba-lavalle. Medeian keikalta oli lupa odottaa suuria, ja bändihän toimitti. We All Fail räjäytti käyntiin sen sortin nenänniiston, ettei paremmasta väliä.
Periaatteessa lavalla ei nähty uusien biisien ja kakkoskitaristi Pekko Mörön lisäksi mitään, mitä bändi ei olisi aiemmin esittänyt, mutta kohkaamiseen oli löytynyt jostakin uusi vaihde.
Tunnelmointi, riffimyrsky ja taidokkuus tekivät vaikutuksen kyynisempiinkin katsojiin. Keikka oli kokonaisuudessaan aivan festivaalin parhaimmistoa, kuten muissakin medioissa on mainittu. Esimerkillistä tilan ja tilanteen hallintaa.
Medeia on osoittanut, että se on valmis mihin tahansa ja ottaa haasteet vastaan voittajana.
Tämän jälkeen tein lyhyen vierailun kokonaan toisiin tunnelmiin DJ Shadow’n keikalle. Huikealla visuaalisella show’llaan viime vuoden Ilosaaressa vakuuttanut jenkki-DJ hurmasi X-Stagen yleisön komealla, hypnoottisella meiningillä. Tätä sanoisin audiovisuaaliseksi elämykseksi.
Tuntui kuin olisin vaihtanut universumia, kun käväisin välillä katsomassa Kotiteollisuutta Saarilavalla.
Vuosia taustoja laulanut Miitri Aaltonen oli ottanut kitaran käteen, mutta se ei minusta tuonut yhtyeen sointiin juurikaan uutta. Kotiteollisuus on parhaimmillaan hyvää viihdettä, mutta nyt se vaikutti sen verran laiskalta, että katsoin parhaaksi palata parin biisin jälkeen teknotunnelmiin.
Teknoa saatiin vielä päälavallekin, kun Pendulum mellasti oman keikkansa läpi. Puitteet olivat kasvaneet niin paljon viime vuodesta, että rahkeet eivät isolle lavalle aivan riittäneet. Bändin musiikki on pahimmillaan b-luokan Prodigya, parhaimmillaan aivan kelpo tanssirytkettä. Keikka ei suurta vaikutusta tehnyt, vaikka kentällinen yleisöä jorasi sen kun kerkesi.
Odotin Wolfmotherilta vähintään yhtä kovaa ja tehokasta keikkaa kuin aiemmin Medeialta, vaikka se erilaisilla aseilla tähtäileekin. Mutta kuinkas kävi: 1970-luvun estetiikasta ammentava bändi ei saanut odotettua hurmosta aikaan. X-Stagen kaikuisa ja epätarkka soundi oli omiaan verottamaan keikan tehoja.
”Pallopää” Andrew Stockdale teki kyllä kaikkensa eikä bändissä muutenkaan vikaa ollut, mutta magia vain puuttui. Keskustelin erään ystäväni kanssa, että kai se on niin, että pastissibändi on sittenkin vain pastissibändi, vaikka se hyvin vetäisikin.
The Doors -cover Riders on the Storm lähti hienosti, mutta sen aiheuttama fiilisnoste laski nopeasti.
Ihan vaan tasapainon vuoksi sanottakoon, että tapasin keikan jälkeen leirintäalueella fiksun oloisia nuoria, joiden mielestä keikka oli paras ikinä. Tällaiset hommat ovat aina subjektiivisia.
Sunnuntain ensimmäinen tärppi oli Graveyard. Jos Wolfmother vaikutti ”pelkältä” pastissibändiltä, tämä oli jotain aivan muuta.
Bändiä ei ollut katsomassa kuin kourallinen väkeä, mutta Saarilavan edusta täyttyi nopeasti, kun toinen toistaan tiukempi bluesrock-biisi pärähti soimaan.
Kuten vieressäni jorannut naispuolinen hahmo lausui: ”Tässä bändissä on jotain!” Graveyard on käsittämättömän tiukka yhtye, ja vaikka se ei missään nimessä rakentele biisejään kovin omaperäisistä aineksista, se onnistuu keittämään sopan, joka kuulostaa tässä ajassa tuoreelta ja raikkaalta. Ja ennen kaikkea kiimaiselta ja väkivaltaiselta.
Kiitos Graveyard. Yksinkertaisesti fantastista. Sadekin alkoi keikan aikana ripsiä, mutta ei haitannut pätkääkään.
Seuraavana oli vuorossa Circle Rumba-lavalla. Bändin teatraalis-taiteellinen hevispektaakkeli oli sen verran vahvaa tavaraa, että säälin voimakkaasti kaikkia niitä miljoonaa ihmistä, jotka päättivät suunnata samaan aikaan päälavalle katsomaan Volbeatia.
Polveilevien ja iskevien hevibiisiensä lomassa Circle haki komeita lava-asetelmia. Myös esiintymisasut, ilmeet ja elekieli olivat viimeisen päälle tikissä. Erittäin kova meininki.
Bändi on siitä mahtava, että koskaan ei voi olla ihan varma, mitä saa, mutta aina homma vain toimii.
Pisteet siis Poriin ja pikkuhiljaa päälavan eteen.
System of a Down sai aikaan sellaisen tungoksen, etten ole vastaavaa Provinssissa kokenut sitten Foo Fightersin (2008). Ei ihme: Tämä oli SOADin ensimmäinen, siis ensimmäinen keikka Suomessa.
Kun Prison Song lähti hakkaamaan, olo oli kuin aikakoneessa. Siinä he olivat, Serj Tankian, Daron Malakian, Shavo Odadjian ja John Dolmayan, silmäimme edessä soittamassa biisejä, jotka suurin piirtein kaikki rock-musiikkia vähänkin seuraavat ihmiset tuntevat.
Yhteislaulu oli Deer Dancessa, Chop Sueyssa ja Toxicityssa melkoista. Ensimmäisen levyn War, Forest ja Sugar saivat allekirjoittaneenkin innostumaan siinä määrin, että nyrkki nousi ilmaan kuin itsestään.
On päässyt vähän unohtumaan, millaisia anthemeita bändin biisit parhaimmillaan ovat. Kahden ensimmäisen levyn vedot saivat järjestäen käsivarret kananlihalle.
Tankian otti roolinsa kaikkein laiskimmin. Hän ei kiihdyttänyt kommunikaatiotaan aivan huippuunsa kuin muutaman kerran ja tyytyi muutenkin sivuosaan. Leppeä hymy, valkoiset vaatteet ja vaatimattomat elkeet.
Sen sijaan Malakian oli mustalaisvermeissään yllättävänkin iso osa koko elämystä. Paitsi, että mies soitti (enimmäkseen) skarpisti, hän myös tanssasi, otti yleisöä haltuun ja vitsaili sangen aktiivisesti. Muuten melko paskan Lonely Day -jollotuksen muunneltu rivi ”a word like loneliest doesn’t exist” nauratti ääneen, vaikkei se nyt niin hyvä vitsi olekaan.
Dolmayan tyytyi tarkkaan takomiseen taustalla ilmeenkään värähtämättä, Odadjian jätti selvästi mielellään tilaa pääjehuille.
Ehdottomasti näkemisen arvoinen keikka. Olen tyytyväinen. Bändi oli kovempi ja pirteämpi kuin osasin odottaa.
Ja ehdottomasti kokemisen arvoinen Provinssi jälleen kerran. Terveiset leirintäalueen lohjalaisille ja leffapelaajille, ensi vuonna nähdään taas.