LIVE: Sweden Rock – Sölvesborg, Ruotsi, 6.–9.6.2012, osa 1/2

18.06.2012

Teksti: Jaakko Silvast (Soundgarden: Toni Keränen) Kuvat: Lauri Ylitalo

Koleaa tuulta, vesisadetta ja kirkasta auringonpaistetta sekä totta kai melodista heviä, aikuisrokkia ja hiukan rankempaakin metallirypistystä. Siinäpä tutut peruspuitteet kesäkuun alun Sweden Rock -tarjonnalle.

Vuonna 1993 Karlshamnissa käyntiin polkaistu ja vuodesta 1998 nykyisellä paikallaan Sölvesborgissa, Norjen kylässä Etelä-Ruotsissa järjestetty nelipäiväinen mammuttifestari täytti yllekirjoittaneen mielestä odotukset ainakin osittain. Pääesiintyjinä oli joukko ennalta tuttuja nimiä, mutta hiukan marginaalisempien kokoonpanojen kohdalla koettiin useita positiivisia yllätyksiä.

Keskiviikko, Sweden Rockin ohjelmallisesti suppein päivä, alkoi jo perinteeksi muodostuneella rituaalilla eli Sabatonin torsolla 20 minuutin setillä ja yhtyeen metallisella versiolla Ruotsin Du gamla, du fria -kansallishymnistä. Tuolloin meikämandoliino vielä jonotteli kiltisti pressiranneketta monen muun hevijournon kanssa. Vaan sittenpä jalat alle ja rynnimään Sweden-lavan suuntaan tiirailemaan hiljattain uuden levynsä The Industrialistin julkaissutta Fear Factoryä.

Bändin raskas triggerituli tuntui hukkuvan tuuleen, vaikka yhtye hartiavoimin töitä tekikin. Ennakko-odotuksia keikalle asetti bändin nykyinen kiertuerumpali Mike Heller, joka on joutunut astumaan (kirjaimellisesti) suuriin Gene ”atomikello” Hoglanin saappaisiin. Hellerin soitossa oli Hoglanille tuttua tarkkuutta, mutta liiaksi myös yksitotisuutta. Mies hanskasi silti hommansa. Toisin oli laita vokalisti Burton C. Bellin, joka ei ole koskaan ollut kovinkaan kummoinen laulaja. Vallinneissa olosuhteissa Bellin nuotin nurkkia vain harvakseltaan nuollut elämöinti kuulosti tavallistakin laimeammalta.

Seuraavaksi hyppäys viereiselle Zeppelin-lavalle, jossa jengiä villitsi yksi Svea-mamman tulevaisuudentoivoista, hard rock -retkue H.E.A.T. Tämä Europen manttelinperijäksikin povattu (molemmat bändit ovat muuten kotoisin Upplands Väsbystä) nuorten kollien sekstetti pisteli tunnin verran kosketinvetoista kertosäerokkiaan ilmoille varsin mallikkaasti. Kun yhtye esiintyi Sweden Rockissa edellisen kerran kesäkuussa 2009, sen keulilla hääri alkuperäisvokalisti Kenny Leckremo. Tuolloin vedetty keikka oli muutoin melkoisen onnistunut sillä miinuksella, että Leckremon ääni petti jo neljännen biisin jälkeen. Syy: pari päivää reipasta festarielämää telttaillen, ryypäten, valvoen ja ties mitä muuta tehden.

Nyt H.E.A.Tin keulilla vuodesta 2010 paistatellut nuori Billy Idol -lookalike Eric Grönwall hoiti koko setin korkealla tenorillaan turhia kakomatta, vaikka välispiikeissään mies kuulosti flunssaiselta. Mainittakoon, että mies voitti Ruotsin Idols-kisan vuonna 2009 ja tuli Leckremon lähdettyä valituksi bändiin. H.E.A.Tin ja Grönwallin symbioosissa näyttävät palaset loksahdelleen kohdilleen huomattavasti paremmin tuloksin kuin Suomen vastaavan esimerkkitapauksen kohdalla (Ari Koivunen + Amoral). Ja mitä tulee H.E.A.Tin vertaamiseen Europeen, ensin mainitulla ei ole vielä sitä lopullista läpimurtolevyä, mutta yksi ylivetoralli sentään. Vuonna 2009 H.E.A.T. ylsi Ruotsin Euroviisu-karsintojen finaaliin 1000 Miles -kappaleellaan. Biisi vetää hyvinkin tarttuvuudessaan ja kansallistunteen herättämisessä vertoja The Final Countdownille. Tämän todisti yhteislaulullaan Sweden Rock -yleisö, minä mukaan lukien.

Jos H.E.A.T.-keikasta haluaa kaivella varsinaisia huteja, sellainen oli rumpali Crashin esitys. Mies kyllä pannutteli muiden mukana, mutta oli ainakin tämän keikan perusteella yhtyeen selkeästi heikoin lenkki. Eikä asiaa auttanut ns. rumpusoolo, jonka Crash kahlasi läpi taustanauhan kanssa pahasti eri tahtiin. Jos kyse oli tarkoituksella juuri tuollaisesta räpeltämisestä, ainakaan minä en sitä ymmärtänyt.

Keskiviikkoillan kattauksen viimeiset banaanit viskoi yleisölle aina yhtä varma festariesiintyjä, Sweden-lavalla meuhkannut saksalainen melometallilähettiläs Edguy. Settinä oli sekoitus uutta ja vanhaa, bravuureina Mandrake-kiekon (2001) nimibiisi Tears of a Mandrake, Hellfire Clubin (2004) kertsikurko Lavatory Love Machine ja Theater of Salvationin (1999) voimaballadi Land of the Miracle.

Toisen Sweden Rock -päivän Infernon festaripartio aloitti suoraan päälavalta, Festival Stagelta, jossa letkeää bluespohjaista poprockiaan tunnelmoi harmaantuvien birminghamilaisherrasmiesten 10CC. Bändin leppoisa poljento tarttui kivasti aloituspäivän krapulaansa selvittelevään yleisöön, mutta mieli kaihosi silti hiukan särmikkäämpään maastoon.

Siispä suunta kohti Zeppelin-lavaa, jossa 10CC:n maanmiesporukka Little Angels pisteli retrohenkistä easy going -rockiaan. Vahvasti kertosäkeiden varassa kulkenut materiaali jäi elementtinä itse bändin varjoon. Viime vuonna Sauna Open Airin lavalla Dio’s Disciples -yhtyeen keulilla vokalistintontin Tim ”Ripper” Owensin kanssa jakanut Toby Jepson toimi tarkalla ja svengaavalla sykkeellä soittaneen Little Angelsin keikan vetoavuuden pääarkkitehtina karismaattisella äänellään. Mistään elähtäneestä, verkkariasuisesta lähiömiehestä on Jepsonin kohdalla turha puhua, sillä kaveri on edelleen vanhan liiton showkukko kiireestä kantapäähän, ja varsinkin hituripuolella Jepson raspasi voimallisesti kuin 1980-luvun lopun Jon Bon Jovi konsanaan.

Pikanteimman mausteen Little Angels -keikalle antoi lavan sivustalla häärinyt ja näyttävästi esiintynyt torvisektio, joka taikoi muutoin hiukan tasapaksuihin kappaleisiin ylimääräistä boostia. Keikan loppupuolella saksofonisti David Kemp tuli lavan etuosaan vetämään Clarence Clemons (rip!) -tyyppiset, taidokkaasti tunnelmoineet loppusoolot, jotka Zeppelin Stagen edustalle kokoontunut kansa palkitsi raikuvin aplodein. Vedon kruununa toimi ehkä kaikkein tunnetuin Little Angels -hitti Too Much, Too Young, joka irrotti jengistä ne viimeisetkin mehut. Keikka oli kouluesimerkki siitä, miten bändin lavalla aikaan saama hyvä fiilis voi parhaimmillaan tarttua yleisöön.

Lavoista toiseksi suurimman, Rock Stagen, ensimmäinen ennalta mielenkiintoinen slotti kuului Kalifornian thrashpartiolle Exodusille. Bändi yritti turhaan lämmittää räiminnällään koleassa kelissä kohmettunutta yleisöä, ja tukkamyllyä kokeiltiin harvakseltaan vain etummaisissa rivistöissä. Vokalisti Rob Dukeskin joutui heti toisen biisin jälkeen kyselemään, onko jengin joukossa kukaan oikeasti elossa ja oliko bändin soittoajankohta metallipäille hiukan liian aikainen. Ehkäpä. Gary Holtin Slayer-pestin takia ruotuun palanneen alkuaikojen Exodus-kitaristin Rick Hunoltin esitys oli periaatteessa varsin toimiva. Kaverin tikkasi riffinsä ja soolonsa kuten pitikin, mutta miehen ilmeestä saattoi lukea, että aivan vaivattomasti homma ei lutviutunut. Loppujen lopuksi Exodus kaasutteli perusvarman keikan. Hiukan pienemmällä lavalla ja myöhäisempänä ajankohtana homma olisi toiminut taatusti tarttuvammin.

Sweden-lavalla riehakkaasti rokanneen Danko Jonesin ja Zeppelin Stagella pieteetillä power doomiaan painaneen veteraanibändi Saint Vitusin jälkeen oli aika siirtyä jälleen päälavan lähettyville.

Melodisen rockin ystäville tämän vuoden yksi odotetuimpia Sweden Rock -akteja oli sanfranciscolaisveteraani Night Ranger. Basisti-laulaja Jack Bladesin johtama viisikko esiintyi ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa, ja mies harmittelikin keikan loppupuolella yleisön reaktiot koettuaan, että näillä main palloa olisi pitänyt ruveta kiertämään jo 30 vuotta sitten. Joka tapauksessa, Night Rangerin voimallinen AOR puri yleisöön siinä missä bändin soittoniekkojen hurja energisyyskin. Jos tätä keikkaa verrataan samalla odotusarvolla, lavalla ja vuorokaudenajalla kaksi vuotta aiemmin vetäneeseen hard rock -legenda Cinderellaan, esiintymisillä oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Night Rangerin ukot nauttivat lavalla olosta silmin nähden.

Ilmavasti takoneen, Stryperin Robert Sweetin tavoin sivuttain yleisöön päin istuneen rumpali Kelly Keagyn lisäksi keikan parasta seurattavaa tarjosi kitaraparivaljakko Brad Gillis–Joel Hoekstra. Uskallan sanoa, että edellä mainittu keihäskaksikko teki tontillaan festivaalien jäätävimmän suorituksen. Harvoin kuulee ja näkee saman bändin kummankin kuusikielisentaitajan loistavan yhtä aikaa ja yhtä paljon sooloillaan, harmonioillaan ja poseeraamisillaan. Ja olihan tuo mielenkiintoista nähdä aikoinaan Randy Rhoadsin Ozzy Osbournen bändissä korvanneen Gillisin lähes legendaarista kampityöskentelyä, jonka jäljiltä saattoi vain ihmetellä, kuinka miehen keppi ylipäätään pysyy vireessä.

Night Ranger -keikalla kuultiin musiikin lisäksi (Rumors in the Air, Sister Christian, Don’t Tell Me You Love Me, Growin’ Up in California sekä pari Jack Bladesin toisen bändin Damn Yankeesin rallia) myös paljon pitkiä välispiikkejä, mutta Blades piti homman kasassa kutomalla kappaleet ja juonnot yhtenäisen draamankaaren sisään. Esimerkkinä Brad Gillisin taustaa peilannut lyhennetty versio Ozzy-hitistä Crazy Train. Laina on laina, mutta se istui paikkaansa kuin nakutettu. Kaiken kukkuraksi lavalla nähtiin vierailevana tähtenä Twisted Sister -vokalisti Dee Snider, joka osallistui yhteisvokalisointiin kappaleessa (You Can Still) Rock in America.

Taitava parodiahevipoppoo Steel Panther vetäisi vuonna 2010 Sweden Rockin ylivoimaisesti viihdyttävimmän keikan. Tällä kertaa ei päästy aivan samankaltaiseen huumoritulitukseen, mutta liki kuitenkin. Yhtyeen huseeraamisessa hyvää on muun muassa se, että tsoukit eivät sivakoi samoja latuja illasta toiseen. Tällä kertaa lisäarvoa bändin ilveilyille toivat lavalta kuvaa sivuscreenille toistaneet kamerat, joille varsinkin kitaristi Satchel heitti kaiken kattavan repertuaarin mitä naurettavimpia ilmeitä, eleitä ja poseerauksia. Joskus huumori voi olla kiinni yhdestä ainoasta sylkäisystä, mutta kun se osuu kontekstissaan juuri oikeaan kohtaan, ei voi muuta kuin rätkättää vedet silmissä.

Kaiken pelleilyn lisäksi Steel Panther räimi kokoon myös helvetin timanttisen keikan. Setissä kuultiin: In the Future (intro), Supersonic Sex Machine, Tomorrow Night, Fat Girl (Thar She Blows), Asian Hooker, Just Like Tiger Woods, Gold-Digging Whore, Turn Out the Lights, Community Property, Eyes of a Panther, Girl from Oklahoma, Party All Day (Fuck All Night), It Won’t Suck Itself, Eatin’ Ain’t Cheatin’, 17 Girls in a Row, Death to All But Metal.

Torstain Rock-lavan viimeiset löylyt löi Skid Row -legenda Sebastian Bach, joka tuntuu olevan edelleen täydessä vireessä niin liikkeen kuin äänenkin osalta. Sähköjäniksenä ympäri lavaa poukkoillut Bach avasi adrenaliinispurtin Slave to the Grindin tahtiin. Bachin setin soolomateriaalipoiminnat olivat yleisölle vain välisoittoja ennen pakollisia Skid Row -hittejä. Ja tulihan niitä. Piece of Me, 18 and Life, I Remember You ja setin päättänyt Youth Gone Wild, jota jollottamaan Bach kutsui lavalle nuoruusajan idolinsa, yllätys yllätys (taas), Dee Sniderin.

Hauskinta oli, että Sniderin saadessa mikin käteensä rumpali Bobby Jarzombek alkoi takoa virveliin ja lehmänkelloon tuttua Twisted Sister -anthem We’re not Gonna Take Itin alkukomppia. Muu bändi seurasi perässä, ja niinpä Snider ja Bach vetäisivät duettona biisin loppuun saakka. Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa Snider vakuutti, että kyse oli pelkästä sattumasta, ei suunnitellusta jutusta. Vaan mikäpä siinä, kuulihan tuonkin rallin näillä festareilla nyt kahtena eri päivänä.

Soundgarden oli hieman outo hankinta Sweden Rockiin ja torstain pääesiintyjäksi, onhan festivaalin päälavan päätösesiintyjinä nähty yleensä Whitesnaken, Aerosmithin ja Judas Priestin kaltaisia klassisemman hard rockin edustajia. Soundgardenin grungeleima sai varmasti monet suhtautumaan esitykseen skeptisesti.

Omissa kirjoissani bändi oli yksi odotetuimmista, mutta odotuksiin ei todellakaan vastattu. Esiintymisestä paistoi läpi haluttomuus ja tietynlainen ylimielisyys. Kielisoittajat seisoskelivat tylsistyneinä paikoillaan ja vokalisti Chris Cornell yritti olla aktiivisempi, mutta ei hänenkään heilumisensa lasittunein katsein juuri saanut yleisöä lämpenemään.

Kappalevalinnoissa ei ollut sinällään valittamista, ja Spoonmanin, Jesus Christ Posen ja Rusty Cagen kaltaisten pakollisten palojen lisäksi kuultiin muun muassa Loud Loven ja Fell on Black Daysin kaltaisia maukkaita, pienemmälle huomiolle jääneitä sinkkuraitoja. Se ei kuitenkaan riitä, kun itse esiintyminen on näin intohimotonta.

Sekin on kyseenalaista, kannattaako tällaisilla festivaaleilla yrittää kerätä katu-uskottavuuspisteitä soittamalla encoressa Slaves & Bulldozersin ja Beyond the Wheelin kaltaisia hyvin vähän tunnettuja kappaleita. Soundgarden oli festivaalien suurin pettymys.