Teksti: Toni Keränen Kuvat: Lauri Ylitalo
Kolmas festivaalipäivä lähti käyntiin mukavasti kotimaisen Amorphisin ja ennen kaikkea superkokoonpano Adrenaline Mobin tahdeissa. Suomipoikien silmänaluksista näki, että unta ei edellisenä yönä ollut syystä tai toisesta juurikaan saatu, mutta hyvin soitto soi ja Sweden-lavan edessä oli tuhatpäinen yleisömassa. Määrä oli selkeästi suurimpia, mitä olen näillä festivaaleilla suomibändien osalta nähnyt.
Adrenaline Mobia ei tuntunut aikainen soittoaika häiritsevän, ja varsinkin kitaristi Mike Orlando heilui kuin manattu. Believe Me -kappaleen aikaisessa soolossa mies sai varsinaisen hepulin ja kitara vastaanotti hurjaa kyytiä. Miten sormet voivatkin osua oikeaan kohtaan sellaisessa tuulimyllyliikehdinnässä? Ja kysehän on varsin monimutkaisista tapping-kuvioista ynnä muista. Laulaja Russell Allenin ja rumpali Mike Portnoyn välispiikit olivat sydämellisiä ja yhtyeen hehkuttaminen tuntui kerrankin täysin vilpittömältä. Nämä miehet nauttivat työstään.
Axel Rudi Pell on hillitöntä paskaa, eikä sateisessa säässä vedettyä esitystä pelastanut tällä kertaa edes rumpali Mike Terranan ja laulaja Johnny Gioelin ansiokas työskentely. Saksalaisen power metalin lomassa kuultiin pätkä Led Zeppelinin Whole Lotta Lovea, joka oli keikan selkeä huippukohta. Minulle on suuri mysteeri, miten tällaiset ryhmät kiipeävät Sweden Rockin päälavalle, vaikkakin vain 13:30-slotin ajaksi.
Niin hyvin palkattuja hommia nämä eivät ole, että jaksaisin seisoa kovin kauan sateessa. Tämän takia Michael Schenkerin johtaman Temple of Rockin keikka jäi väliin. Valituksia voi esittää, mutta niitä ei oteta vastaan.
Blue Öyster Cult on tehnyt monia hienoja kappaleita, mutta vanhojen miesten seisoskelu ei juuri viihdettä tarjoa. Seisoivat he kai jo nuorena, mutta näyttivät silloin paremmilta. Godzillan elämää suurempi riffi tarjosi jälleen lohtua ja (Don’t) Fear The Reaper nyt tehoaa aina. Yleisössä nähtiin viimeiseksi mainitun kappaleen aikana ”More cowbell” -kyltti. Wikipediasta löytyy tietämättömille enemmän faktaa asiasta.
Sveitsiläinen Gotthard ei petä koskaan. Kun Dream On avasi keikan, aurinko palasi sydämeen, vaikkei vielä taivaalle. Vokalisti Nic Maeder täyttää hienosti vuonna 2010 moottoripyöräonnettomuudessa kuolleen Steve Leen saappaat, ja kitaristi Leo Leonin kiitossanat ruotsalaisyleisön jatkuvasta tuesta osuivat sydämeen. Bändin esiintymisestä huokui suuri ilo, jota ei onnistunut lannistamaan edes se, että kitarateknikko oli virittänyt Maederin akustisen kitaran päin helvettiä. ”Oho”, naurut päälle ja seuraava kappale soimaan. Lavalle ei mennä murjottamaan.
Ugly Kid Joekin on palannut ja yhtye keräsi kunnioitettavan yleisömäärän. Kuvaavaa oli kuitenkin se, että keikan paras tunnelma oli peräkkäin esitettyjen coverien Cats in the Cradle (Harry Chapin) ja Sweet Leaf (Black Sabbath) sekä tietenkin encorena esitetyn Everything About You -hitin aikana.
The Darknessin alkunauhana kuultiin ABBAn huikea Arrival-instrumentaali, ja tämä nostatti tunnelman taivaisiin. Sieltä se tippui erittäin nopeasti, kun yhtye aloitti soittonsa ja alimpaan helvettiin se vajosi, kun Justin Hawkins aukaisi suunsa. Korkealta ja kovaa -laulua voi tehdä niin monella tapaa ja tämä mies tekee sen tasan väärällä tavalla. Kahta kappaletta enempää en jaksanut. Tiettyjä asioita fanituskulttuurin kieroutuneisuudesta kertoo se, että vuonna 2009 J. Hawkinsin silloinen, paljon parempi Hot Legs -bändi soitti Sweden Rockin toiseksi pienimmällä Zeppelin-lavalla. The Darknessin tehtyä paluun paikkana oli nyt päälava.
Edessä olikin siirtyminen mainitun Zeppelin-lavan eteen seuraamaan Pentagramin esiintymistä. Johan palasi taas ilo olemiseen. Huumehelvetistä selvinneen laulaja Bobby Lieblingin esiintyminen oli tutun hämmentävää, ja mies ilveili jälleen kuin keskiaikainen narri. Black Sabbath -henkinen doomrokkailu voitti myös yleisön puolelleen.
Sitten olikin aika altistaa itsensä pyhien asioiden ääreen, kun luvassa oli Motörheadin keikka. Mestarikolmikko asteli lavalle, ja Lemmy Kilmister ilmoitti tutuin sanoin kupletin juonen. ”We are Motörhead and we play rock n’ roll.” Sitä ittiään tuli sitten puolentoista tunnin edestä. Biisivalinnoissa ei kuultu suurempia yllätyksiä (Iron Fist, Stay Clean jne.), mutta Killed by Deathin aikaan lavalle kutsuttiin Ugly Kid Joen laulaja Whitfield Crane, jonka mikrofonilinja tosin tuntui olevan erittäin hiljaisella, ja King Diamondin kitaristi Andy LaRocque. Keikan lopussa Lemmy lisäsi aiemmin siteerattujen avaussanojen eteen lauseen ”Don’t forget us” ja kyynelhän siinä tuli silmään. Älä pelkää, Lemmy, teidät muistetaan ikuisesti.
Twisted Sisterillä ei ollut helppo urakka seurata Motörheadia, mutta yhtye hoiti homman kotiin täysin pistein. Kyllä se iso yleisömäärä vain vaikuttaa artistin vireystilaan, ja keikka oli huomattavasti elinvoimaisempi kuin viime vuoden Qstockissa. Dee Snider on yhä yksi raivokkaimpia nokkamiehiä, ja hän ruoski bändinsä hurjaan menoon. Varsinkin AJ Peron koko pienen mutta jäntterän kehon voimalla suoritettua rymistelyä oli mukava seurata. Dee piti tuttuja pitkiä palopuheita, kävi halailemassa lavan reunalla diggaillutta Mike Portnoyta ja kertoi, kuinka vuoden 2003 Sweden Rock -esiintyminen oli käytännössä pelastanut yhtyeen. Varmoja valintoja sisältäneessä setissä oli myös mukavia yllätyksiä, kun alkuaikojen Rolling Stones -cover It’s Only Rock’n’roll (But I Like It) oli tehnyt paluun ja Love Is for Suckers -levyltä kuultiin harvoin soitettu Wake Up (The Sleeping Giant).
Lapset, älkää tehkö tätä kotona. Matka Ruotsinmaalle oli alkanut jo tiistaina ja alkoholinsyötössä ei ollut nähty nukkumista pidempiä taukoja. Finaalipäivä ei täten tuntunut käynnistyvän lainkaan ja juhlapaikalle päästiin vasta iltapäivästä. Orange Goblinin groovaava stoner sai veret kiertämään, vaikkei sekään materiaali aivan maailman parasta ole, muutamista huippubiiseistä huolimatta. Laulaja Ben Wardin järkälemäinen olemus ja letkeä soitanta pakottivat kuitenkin hytkymään musiikin mukana.
1970-luvun superbändi Bad Company on tehnyt viimeisintä paluutaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 2005 asti. Paul Rodgersin johtaman brittijoukon esiintyminen oli varmasti monien kirjoissa yksi odotetuimmista näillä festivaaleilla, mutta vaikea siitä oli kovin hirveästi innostua. Bluesrockpaloja soiteltiin tarkalla mutta setämäisellä otteella, eikä edes Feel Like Makin’ Loven kertosäe tuntunut nousevan lentoon. Encoreen säästetty nimikkokappale sentään sai kylmiä väreitä aikaiseksi.
Itse odotin kiihkeästi Slaughteria, mutta eipä sekään tyydyttävää parempaa arvosanaa ansainnut. Yritys oli kyllä kova, ja varsinkin basisti Dana Strum ja kiertuerumpali Zoltan Chaney hoitivat riehumispuolen eikä Chaney tuntunut pysyvän patteristonsa takana sitten millään. Myös viime vuosina kovasti lihonut vokalisti Mark Slaughter hoiti laulunsa ihan mallikkaasti. Totuus kuitenkin on, ettei neljän minuutin tukkahevihittejä pidä pitkittää turhalla jammailulla tai Heaven & Hell -välisoitteluilla. Esimerkiksi Mad About You venytettiin reilusti päälle viiteen minuuttiin, eikä siinä ole mitään järkeä. Puolivillaista vaikutelmaa lisäsi entisestään se, että setin luvatusta puolestatoista tunnista käytettiin vain reilu tunti. Myös soundit olivat tähän tyyliin nähden turhan räkäiset, ja kun yleisöäkin oli kakkospäälavan edessä vain joitain tuhansia, pettymys oli kohtalainen.
Samaan aikaan Sweden-lavalla soittanutta Symphony X -bändiä ehdin nähdä vain vartin verran, mutta jo Serpent’s Kiss ja Set the World on Fire (The Lie of Lies) -kaksikon perusteella ymmärsin, että yhtye olisi ollut kannattavampi valinta kuin Slaughter. Tuplaurakan festivaaleilla tehnyt Russell Allen kukkoili ja revitteli ansiokkaasti ja bändi oli muutenkin iskussa.
Kun oikeasti kovat jätkät astelevat lavalle, siinä unohtuvat krapulat ja muutkin maalliset murheet. Tämän osoitti päälavan seuraavaksi valloittanut Lynyrd Skynyrd, joka ei kai huonoa keikkaa osaa soittaakaan. Miehiä kaatuu oikealta ja vasemmalta, mutta bändi vain kyntää hurjalla tahdilla pitkin maailmaa tämänkin kesän. Se on inspiroivaa. That Smell, Gimme Three Steps ja muut klassikot vedettiin läpi äärimmäisellä ammattitaidolla ja soitosta nauttien. Ainut miinusmerkki tuli yleisölle, joka muutenkin tuntui olevan hieman jäässä tämän vuoden karkeloissa. Viimeistä encorea odotellessa pelotti, onko tässä tosiaan käsillä ääriharvinainen kerta, jolloin Lynyrd Skynyrd ei soita Free Birdiä keikallaan. Niin hävettävän hiljaisia yleisön suosionosoitukset olivat. Onneksi yhtye palasi vielä lavalle ja veti standardinsa ehkä komeimmalla mahdollisella tavalla. Pitäkää tunkkinne, vaisuilijat.
Noin kuuden vuoden keikkatauolta palannut King Diamond toi Sweden Rockiin suureellisen show’n. Terveysongelmista selvinnyt nokkamies kertoi pressitilaisuudessa, että kyseessä oli reilusti suurin lavaproduktio yhtyeen historiassa, ja paha tätä on kiistääkään. Linnamaiset kahdessa tasossa olleet lavasteet näyttivät hienoilta ja kappaleetkin miellyttivät, vaikkei niitä itselle kaikkein tärkeimpiä tullutkaan, Sleepless Nightsia lukuun ottamatta. Come To the Sabbathin aikaan lavalle kipusivat kappaleen kitarat alun perin Mercufyl Faten Don’t Break the Oath -levylle (1984) soittanut Hank Shermann sekä Volbeat-vokalisti Michael Poulsen. Myöhemmällä Halloween-kappaleella vierailivat puolestaan toiset alkuperäisellä äänitteellä (Fatal Portrait, 1986) soittaneet Mikkey Dee ja Michael Denner. Voittajien veto.
Mötley Crüe oli kuulemma soittanut pari päivää aiemmin odotettua vaisumman keikan Helsingissä, mutta myöhemmin tarkastettujen YouTube-pätkien perusteella sanoisin, että kyse on ollut jälleen kerran yleisön omasta passiivisuudesta. Sama ongelma oli myös Swedenissä. Mieleen nousi kysymys, ovatko nämä lavan eteen pakkautuneet tuhannet ”fanit” oikeasti kuulleetkaan suurinta osaa kappaleista. Kun ollaan rokkikeikalla lähellä lavaa, niin käyttäydytään myös sen mukaisesti, kiitos. Kättä ilmaan ja huutoa, ei se niin vaikeaa ole. Tai sitten suosiolla takariviin.
Itselleni festivaalin päättänyt setti oli loppumatonta hittitykitystä, ja ennustettavuudesta huolimatta Too Fast for Love, Looks that Kill ja kumppanit rokkasivat täysillä. Vince Neil tekee parhaansa homman sabotoimiseksi laulamalla riimejä puolittain tai jäljessä, mutta tämäkään ei nyt häirinnyt, kun siihen on jo aiemmin tottunut. Mick Marsia on vuosien varrella kritisoitu kovasti, mutta miksi, kysyn vain. Äijä vetää levyille soitetut, tunnistettavan melodiset soolonsa hyvällä otteella ja komppisoitto on tiukkaa. Tommy Leen ja Nikki Sixxin muodostama kauhukaksikko pitää taustan kasassa rautaisesti ja näyttää vielä kaupan päälle viidenkympin rajapyykeillä erittäin hyvältä. Lisäksi Tommy keksii rumpusooloihinsa aina jotain viihdyttävämpää kuin normaalia aivotonta takomista, ja tämänkertainen vilkkuva 360 asteen karuselli oli mahtava idea. Tästä ei rockkeikka parane!