Maaginen ilta konserttisalissa – Opeth toimi myös istuvien katsojien edessä

Opeth, Hexvessel – Finlandia-talo, Helsinki, 16.10.2017

Kuva: Jussi Niemelä

Opeth on maaginen bändi. Laatu on sekä levyillä että keikoilla täyttä priimaa, eikä yhtye pettänyt hyvään tottunutta fanikuntaansa nytkään.

Tämänkertaista keikkapaikkaa voidaan pitää vähintäänkin mielenkiintoisena. Finlandia-talon noin 1700-paikkainen pääsali on tutumpi korkeakulttuuristen konserttien ja erilaisten konferenssien näyttämönä. Raskaahkoa rockiakin siellä ovat soittaneet muun muassa Status Quo vuonna 2010, mutta Opethin kaltaista, raskaimmillaan death metal -tason paahtoa salissa ei ole tiettävästi koskaan kuultu.

Toisaalta Opethin progressiivinen ja polveileva materiaali ei useimmissa kohtaa ole varsinaista taustamusiikkia aivottomalle riehumiselle. Jo edellinen Suomen-keikka oli Helsingin Kulttuuritalolla, jossa osa katsomosta on kiinteitä istumapaikkoja. Silloin tuli tunne, että olisiko suosiolla kannattanut täyttää permantokin istuimilla. Nyt tuo ajatus toteutui Finlandia-salissa, jossa seisomapaikkoja ei ole ollenkaan.

Ja hyvinhän se järjestely toimi. Yhtyeen pitkistä ja moniosaisista kappaleista oli hyvä nautiskella pehmeän penkin syvyyksissä. Välillä tuli toki outo olo, kun soittajat moshasivat menemään Heir Apparentin (2008) ja muiden vastaavien kappaleiden vyöryttelykohdissa. Akustishenkisen Damnation-albumin (2003) In My Time of Need -kappaleen kaltaisissa tunnelmoinneissa ympäristö oli mitä täydellisin. Ylipäänsäkin keikan akustiikka oli loistava ja kerroksittaisesta äänimaailmasta sai selkeän kuvan. Tässä kontekstissa esimerkiksi kosketinsoittaja Joakim Svalberg hienot taustalaulut pääsivät entistä paremmin esille.

Ja eihän laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt olisi ollut oma itsensä, jos hän ei olisi kuittaillut itseironiseen tapaansa keikan ympäristöä. Hän tiedusteli, oliko yleisön edustajilla mukanaan taskumatteja pitämässä tunnelmaa yllä ja valitteli muutamaan kertaan sitä, että aplodien jälkeen salissa tuli pelottavan hiljaista. Muutenkin välispiikit olivat jälleen tuttua Åkerfeldtin kuivakkaa stand up -komiikkaa, johon yleisö vastasi aidoilla naurunpyrskähdyksillä. Erityisen hykerryttävä oli rumpali Martin ”Axe” Axenrotin yksityiskohtainen esittely keikan loppupuolella.

Opeth soitti setin, joka noudatteli kappalevalinnoiltaan pitkälti samoja linjoja kuin valtaosa yhtyeen tämän vuoden pääesiintyjäkeikoista. Mitään yllätyksiä ei siis kuultu, mutta toisaalta valinnat olivat niin harkitun oloisesti tehtyjä, ettei valittamistakaan tältä osin juuri ole. My Arms, Your Hearse -albumin (1998) Demon of the Fallin olisin tosin korvannut vaikkapa Face of Melindalla (Still Life, 1999), jota bändi on esittänyt aiemmin tänä vuonna. Muutenkin Still Life saisi olla suuremmassa osassa Opethin keikoilla, vaikka yhtye muuten muokkaakin kiitettävällä tavalla settejään kiertueelta toiselle.

Uusimmalta, loisteliaalta Sorceress-levyltä (2016) kuultiin nimibiisi, The Wilde Flowers ja Era. Viimeksi mainitun Åkerfeldt esitteli kikkelirokkibiisiksi ja se onkin yksi yhtyeen suoraviivaisimmista kappaleista – vaikkakin täytyy ottaa huomioon, että kyseessä on silti Opeth, ja omat koukeronsa löytyy tästäkin kappaleesta. Yhtä kaikki varsinkin kappaleen ylväs kertosäe soi mahtavasti Finlandia-salin puitteissa.

Maagisen illan tunnelman sai kohdalleen jo tyylikäs lämmittelijäbändi, suomalais-englantilainen Hexvessel. Psykedeliaa, folkia ja vanhakantaisen hevin juurevia tunnelmia yhdistävä yhtye oli loistava valinta järjestäjiltä ja yhtye on syytä itsekin ottaa viimein lähempään tarkasteluun.