Kotimaisen metallin ylpeyden Insomniumin hiljattainen konseptialbumi, Winter’s Gate osoittautui bändin uran tähänastiseksi järkäleeksi. Yhdestä 40-minuuttisesta kappaleesta koostuva levy muodostui valtavaksi tunnelmavyöryksi, jossa riittää imua. Poikipa kyseinen teos myös Suomen virallisen albumilistan ykkössijan joksikin aikaa.
Yhtään vähemmän massiivinen hengentuotos ei ollut myöskään jyväskyläläisen Swallow the Sunin viimevuotinen tripla-albumi Songs from the North. Yhtye natsasikin tässä mielessä Insomniumin kiertuekumppaniksi paremmin kuin hyvin. Kun mukaan saatiin vielä tyylitajuista progressiivista death metalia taiteileva Pressure Points Heinolasta, upea kotimaisen metallin turnee oli valmis.
Tämän retkueen viimeisenä keikkapysäkkinä toimi Oulun Terminaaliareena. Monenlaisista vapaa-ajan huvitteluaktiviteeteista tuttu paikka oli itselleni entuudestaan vieras. Kulttuurin ja etenkin raskaan musiikin näyttämönä tila on käsittääkseni melko uusi. Tilavat puitteet, koristelut ja lavan koko onnistuivat kuitenkin tekemään oikein hyvän vaikutelman. Sitähän alkoi suorastaan toivoa, että Areenasta tulisi Oulun metallikeikkojen pääkallopaikka lopettaneen Club Teatrian tilalle.
Pressure Pointsin soittoaika oli sen verran aikainen, ettei lavan edustalla ollut odotetustikaan vielä kovin montaa tuijottajaa. Heinolalaisbändi toimitti lämmittelysettinsä kuitenkin tästä huolimatta todella pirteästi ja taitavasti. Tykästyin yhtyeen esiintymiseen jo vuosia sitten, eikä porukan kokemusta soitannassa ja meiningin ylläpitämisessä voi vieläkään kyseenalaistaa.
Yhtye veivasi hyvällä meiningillä ja eläytyneesti läpi kaksi kappaletta kummaltakin kokopitkältään. Bändin pitkät ja vivahteikkaat sävellykset sisältävät monia siistejä osioita, jotka tuntuvat heräävän livenä vielä enemmän eloon. Yleisökin näytti pitävän menosta, vaikkei se selväpäisenä vielä oikein rohjennutkaan lyöttäytyä mukaan tunnelmannostatuksiin.
Swallow the Sunin vetoon mennessä kävijäkuntaa oli asettunut tilaan miltei täydeksi asti. Bändin setti oli tällä kertaa muodostettu siten, että ensimmäinen puolisko käsitti akustisen osuuden ja toinen metallisen puolen. Tämä osoittautuikin varsin raikkaaksi ratkaisuksi, joka näytteli hienosti bändin kykyä hallita suvereenisti molemmat ilmaisutyylit.
Ensimmäinen huomio kiinnittyi siihen, ettei yhtyeen pääukko, Juha Raivio ollut paikalla. Häntä oli paikkaamassa muun muassa Gloria Mortista tuttu Juho Räihä. Tämän lisäksi lavalla nähtiin yksi uusi kasvo, joka oli käsittääkseni Songs from the Northillekin ääntään lainannut Jaani Peuhu Iconcrash-bändistä. Kyseisen miehen kirkkaan laulun avustamana bändi soljutteli menemään viisi kappaletta Songs from the Northin keveältä kakkosalbumilta. Atmosfääri oli kaikilta osin huikea.
Puolivälissä keikkaa siirryttiin säröihin. Vaikka yhtye on tullut nähtyä ties kuinka monesti, ei sen tehokkuus livenä lakkaa ilahduttamasta. Viisi raskasta doom/death metal -veisua jytisteltiin ja tunnelmoitiin sellaisella voimalla ja ammattimaisuudella, että laittoi huimaamaan. Viimeisin albumi oli tälläkin puoliskolla hyvin edustettuna, mutta myös vanhempia kappaleita saatiin. Parhaimpana näistä järisytti päätä viimeisenä kuultu Descending Winters. Onhan se vain niin, ettei tälle yhtyeelle löydy lajityypissään ja soundin ainutlaatuisuudessaan juurikaan vertaista.
”Swallukoiden” jälkeen mietin, mahtaako Insomniumilla olla enää rahkeita ylittää edellinen esitys. Näin kuitenkin tapahtui. Uusimman Winter’s Gaten intron loputtua ja basistilaulaja Niilo Seväsen karjaistua ilmoille tunnelmannostatukset alkoi tykitys. Itselläni ei ollut epäilyksiä, ettei bändi hallitsisi 40-minuuttista mammuttikappalettaan livenä. Odotukset asian osalta kuitenkin ylittyivät moninkertaisesti.
Mielestäni bändi oli onnistunut ennen kaikkea jaksottamaan kappaleen erinomaisesti seitsemään osaan. Se oli kuin melodisen death metallin teatteriesitys kaikkine sävyineen ja tunnelmavaihdoksineen. Yhtye hoiti tonttiaan mielettömällä varmuudella ja vireydellä, josta näki, että rautaa on ehditty takomaan jo pitkään ja intohimolla. Ainoana pienenä harmina näyttäytyi, ettei Winter’s Gaten elokuvallisista syntikkakuvioista vastannut Aleksi Munter kuulunut livekokoonpanoon. Asia olisi kenties ollut liian vaikeaa toteuttaa.
Winter’s Gate -spektaakkelin jälkeen yhtye soitti vielä tukun klassikoita aiemmilta albumeiltaan. Esimerkiksi Mortal Sharen, Where the Last Wave Broken ja The Promethean Songin tahdissa kelpasi hekumoida yltäkylläisesti. Keikan päättänyt, nykyään harvemmin soitettu ja itselleni tärkein sovitus bändiltä, Weighed Down with Sorrow aiheutti jo nieleskelyä. Pakko kyllä myöntää, että tämä oli ehkä vaikuttavin show, mitä olen bändiltä todistanut.
Bändien vedoista aisti kiertueen viimeisen keikan tuomaa vapautunutta fiilistä. Esimerkiksi Pressure Pointsin laulajakitaristi Kari Olli ilmaantui yhden Insomniumin kappaleen ajaksi tarjoamaan ryyppyjä jätkille ja laulamaan taustavokaaleja. Kaiken kaikkiaan en usko, että iltaa olisi voinut viettää täydellisemmin kotimaisen metallin parissa. Vähintäänkin maamme raskaan musiikin skenessä olisi ammottava aukko ilman näitä yhtyeitä.