Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Marko Syrjälä
Sölvesborgin Norjen pikkukylässä järjestettävä Sweden Rock Festival juhli tänä kesänä 25-vuotista taivaltaan, ja vuosien haaveilun jälkeen pääsin viimein itsekin paikalle. Seitsemän tunnin ajo Tukholmasta yksin oli melko rassaavaa, mutta perillä pääsin heti mukaan festarifiilikseen. Leirintäalue oli täynnä mitä kummallisimpia hökötyksiä, ja oli täysin arkipäiväistä nähdä ihmisiä puutarhatuoleissa nauttimassa viskiä ja kuuntelemassa musiikkia äänenvoimakkuutta säästelemättä. Osa porukasta tuskin vieraili edes koko festareilla, kun joka kerta ohi kävellessä samat tyypit istuivat siellä. Päivien aikana katseenkiinnittäjäksi muodostui neonvärivaloissa vilkkuva armeijan paku, jonka katolla ryypättiin ja huudatettiin ZZ Topia täysillä.
Ensimmäisenä päivänä oli vain pari itseäni kiinnostavaa esiintyjää, ja nekin vasta illalla, joten päivällä käytin ajan aluetta ja festivaalia tarkkaillessa. Kaikenlaista kojua oli niin paljon, ettei laskuissa pysynyt mukana. Alueelle saapuessani ensimmäisenä ajattelin, ettei tämä paikka nyt niin iso ollutkaan. Sitten tajusin, että vasta nurkan takana olivat tänä vuonna Lemmy Stageksi nimetty toiseksi suurin lava sekä jättimäinen päälava.
Ensimmäisen päiväni avasi Diamond Head, joka ikävä kyllä veti keikkansa pienellä telttalavalla. Jostain syystä en ole oikein koskaan saanut bändistä kunnolla otetta, ja toivoin live-esiintymisen herättävän enemmän ajatuksia. Alkuperäiskokoonpanosta on toki jäljellä enää kitaristi Brian Tatler, ja loput jäsenet ovat enemmän tai vähemmän uusia. Tästä huolimatta soitto pelasi aivan mainiosti alusta lähtien. Pari vuotta sitten mukaan tullut laulajakin veti homman täysin putkeen, vaikka jo miehen naamasta näki, että tämä on pari vuosikymmentä bändikavereitaan nuorempi.
Eniten yllätyin, kun hän esitteli muutaman kappaleen uudelta albumilta. En odottanut mitään kovin ihmeellistä, mutta kappaleet olivatkin todella hyviä! Niiden perusteella aionkin ehdottomasti ottaa vielä levyn kuunteluun. Bändi veti tietysti myös klassikoitaan, kuten It’s Electric ja Am I Evil, jotka viimeistään saivat yleisön innostumaan. Pienehkö teltta olikin lähes täynnä katsojia.
King Diamond oli yksi painavista syistäni lähteä Sweden Rockiin. Ehdin jo myhäillä itsekseni, että nyt vältän Suomen keikan ja sen hirvittävän lämppäribändin siellä. Karma tuli kuitenkin vastaan mennessäni hyvissä ajoin odottelemaan eturivipaikkaa Blind Guardianin esitykseen. Mikäpä bändi siellä soittikaan ennen Saksan poikia: tietysti Amaranthe. Kaikki 75-minuuttisen setin kappaleet olivat samasta puusta veistettyjä, tylsiä poppimetallirallatuksia. Minua häiritsi myös laulaja Elize Ryd, joka olisi sopinut liikehdintöineen ja asuineen paremmin punaisten lyhtyjen alueelle kuin Ruotsin maineikkaimman rockfestivaalin lavalle. Kolmen laulajan voimin luulisi saavan aikaan hieman monipuolisempaa tulkintaa, kuin vuorotellen karjuntaa ja puhdasta laulua. Päällimmäinen ajatus oli surkea parodia Turmion Kätilöistä.
Tämän jälkeen päästiin viimein asiaan. Blind Guardian keräsi jo kauan ennen soittoaikaansa ison joukon lavan eteen, ja tasaisin väliajoin alkoi Valhallan kertosäkeen ryhmälaulu. Se tosin kuulosti lähinnä neljän promillen humalan mölinältä, joka loppui aina yhtä nopeasti kuin alkoikin. Pitkän odotuksen jälkeen saksalaisten osuus alkoi intronauhalla, josta päästiin ”uuden” albumin aloitusbiisiin Ninth Wave. Todistin bändin keikkaa viime kesänä Nosturissa, ja tämä esitys muistutti sitä harmittavan paljon. Settilista oli hyvin samanlainen, ja ainoat muutokset oli nekin tehty lähinnä huonompaan suuntaan.
En voi kiistää, etteikö Blind Guardian ole aivan mahtava livebändi, mutta kyllä siinä vaiheessa alkoi jo puuduttaa, kun The Last Candlen ja Valhallan kertosäkeitä huudatettiin yleisöllä useita minuutteja jo biisien varsinaisesti loputtua. Toki tämä on bändin keikoilla perinne, mutta kai niitäkin voisi välillä hieman päivittää?
Hansi Kursch on laulajana aivan mieletön, ja miehen uniikki soundi on täysin omaa luokkaansa. Levyillä Kurschin vokaalit ovat yhtä juhlaa, mutta uskomatonta kyllä, livenä ne kuulostavat aina vielä paremmalta. Bändi veti tauotta huikean kaksituntisen setin, vaikkei päässyt edes päälavan esiintyjäksi! Viimeisen puolituntisen kohdalla vain mietin onnessani, että loppuuko tämä edes koskaan? Illan kohokohdiksi nousivat The Last Candle – ilman sitä yleisörallatusta – sekä akustisesti vedetyt Lord of the Rings ja The Bard’s Song – In the Forest. Taattua Blind Guardiania ja räjähtävä aloitus festareille!
Torstai 9.6.
Päivän minulle avasi Lordi. Tulin paikalle hieman myöhässä juuri soiton alettua, enkä ollut uskoa silmiäni, kun kenttä oli aivan täynnä ihmisiä. Suomessa bändillä ei ole turhan hyvää mainetta Euroviisu-leimasta johtuen, mutta Ruotsissa asiat olivat toisin. Tunnin setti koostui enimmäkseen tunnetuimmista kappaleista, ja yleisö lauloikin innolla mukana. Ainoa kappale, jota en tunnistanut, kantoi nimeä Sincerely with Love, ja kieltämättä se hieman hymyilytti. Suuri osa sanoituksista kun koostuu lauseesta ”Fuck you asshole”. Lastensa kanssa paikalle tullut äiti katseli edessäni kauhistuneena, kun herra Lordi kehotti koko yleisöä näyttämään keskisormea.
Bändin tapaan maskit ja lavarekvisiitat eivät riittäneet, vaan Mr. Lordin selästä avautuivat taas mittavat siivet, ja setin päätteeksi mies ampui alastomalla nukella varustetusta putkesta värikästä konfettia yleisöön. Vaikka setissä oli myös paljon näitä tunnetuimpia hittejä, mukavia yllätyksiäkin kuultiin. Ilahduin kovasti, kun bändi veti ekalta albumiltaan biisit Devil is a Loser ja Dynamite Tonight. Jos Lordi keikkailisi Suomessa useammin, tämän show’n perusteella menisin oikein mielelläni katsomaan esitystä. Jostain syystä muuten kaikki festareilla näkemäni Karjala- ja Leijonat-paidat löytyivät tämän bändin yleisöstä…
Entombed A.D. oli seuraava kiinnostava esiintyjä, ja kerran aiemmin bändin nähneenä osasin jo suurin piirtein odottaa, mitä olisi luvassa. Laulaja Lars Göran Petrovin esiintymistyyli on ehkä yksi omaperäisimpiä näkemiäni, sillä mies on lavalla kuin kotonaan – kirjaimellisesti. Petrov niisti moneen kertaan nenäänsäkin suoraan lavalle niin että räkä jäi vain roikkumaan poskelle. Finlandia-vodka ja olut maistuivat hyvin, ja Lars heitteli pulloja yleisöönkin. Osa setistä koostui Entombed A.D.:n kahden oman levyn kappaleista, ja loput olivat sitten vanhoja Entombed-klassikoita. Bändi ei ollut ehkä festivaalin mielenkiintoisin ja monipuolisin live-esiintyjä, mutta reilun tunnin annos kunnon death metalia toimii aina. Outrona kuultiin luonnollisesti Venom In League with Satan, jota bändi jäi vielä laulamaan yleisön kanssa.
Illan ensimmäinen isompi esiintyjä oli Slayer. Viimeisestä katsastuksesta oli aikaa jo viisi vuotta, joten lähdin ihan mielenkiinnolla katsomaan, ovatko asiat muuttuneet. Slayerin tuotannossa on toki hetkensä, mutta rehellisyyden nimissä pidän sitä todella yliarvostettuna. Viidessä vuodessa bändistä on poistunut kaksi jätkää, mutta esiintymisessä ei ole tapahtunut suurta muutosta. Slayerin musiikki on toki kuunneltavaa, mutta pohjimmiltaan kuitenkin melko tasapaksua, perusvarmaa mättöä. Uudelta Repentless-albumilta vedettiin muutama biisi, mutta taisin unohtaa ne jo saman tien. Die hard -fanit selvästi nauttivat puolitoistatuntisen tarjonnasta, mutta itse meinasin tylsistyä. Jos en olisi seurannut bändiä 29. Slayer-keikkaansa viettävän kaverini kanssa, olisin todennäköisesti lähtenyt kesken pois.
Toinen Big Four -nimi aloitti viereisellä lavalla heti perään. Aiempien kokemusten perusteella odotukset Megadethia kohtaan eivät olleet korkealla, ja syystä. Bändi veti perinteisen hittikimaran lisäten mukaan kourallisen uuden Dystopia-albumin kappaleita. Tämäkin bändi on livenä perusvarmaa metallia, mutta edelleen se jokin jäi puuttumaan. Uudet kappaleetkin ovat tylsää 2000-luvun perinteistä Megadethia. Mustaine kavereineen poistui lavalta kymmenen minuuttia etuajassa, kuten arvata saattoi, vaikka hetkeä aiemmin mies oli hehkuttanut puolentoista tunnin soittoaikaa.
Päivän kiistellyin esiintyjä oli varmasti tämä Queen + Adam Lambert. Itse olen alkuperäisen bändin suuri fani, joten halusin totta kai todistaa Mayn ja Taylorin vielä lavalla. Ongelma onkin tämä American Idol -tähti Lambert. Freddie Mercury oli ainutlaatuinen, täysin korvaamaton laulaja. Sen lisäksi, että mies oli aivan upea vokalisti, hän oli myös täysin omanlaisensa esiintyjä. Kun mietitään henkilöitä, jotka voivat astua näin suuriin saappaisiin, vaihtoehtoja ei ole montaa. Vokalistivalinta osui kuitenkin tähän järkyttävästä Ghost Town -korvamadostaan tuttuun Lambertiin. Kaikesta huolimatta yritin lähteä avoimella mielellä katsomaan, mitä miehet osaavat.
Jo introvideon aikana Lambertin naama alkoi vituttaa, ja ensimmäisten kappaleiden aikana se vain paheni. 20 minuutin jälkeen harkitsin pois lähtemistä, ja mutta päätin jäädä vielä Mayn ja Taylorin esitysten ajaksi. Lambertin äänessä ei sinänsä ole suurta moittimista, vaan enemmän ärsytystä aiheuttaakin miehen esiintymistyyli ja olemus. Esimerkiksi Fat Bottomed Girls –kappaleen ”Get on your bikes and ride!”-kohdan Adam käänsi omaan tyyliinsä: ”Fucking bitches ride, ride!” Joo-o.
Lambert poistui sentään hetkeksi lavalta, ja tuli Brian Mayn osuuden aika. Mies käveli catwalkin päähän ja esitteli… Selfietikkunsa?! Kaikkea sitä joutuukin näkemään. May piti pienen puheen ja omisti seuraavan kappaleen Mercurylle. Mies soitti akustisena Love of My Lifen, ja jo ensisävelten aikana mies pyyhki kyyneleitä silmistään. Hyvin pelkistetty esitys oli kieltämättä todella koskettava – etenkin, kun videota Freddiestä heijastettiin samaan aikaan lavan screenille. Kappaleen aikana mietin, että tämä on illan ensimmäinen hetki, kun oikeasti tykkään keikasta. Seuraavaksi lavalle tuli rumpali Taylor, joka tarttui mikkiin ja pisti menemään A Kind of Magicin vokalistina. Yllätyin, miten hyvä mies olikin laulamaan – hänet jos kenet olisi pitänyt ottaa siihen hommaan!
Näyttäväksi rakennettu show upposi toki yleisöön, mutta osa porukasta olikin selkeästi nuorempaa väkeä, joiden Queen-tietämys rajoittui todennäköisesti lähinnä Bohemian Rhapsodyyn (jonka häpäisyä en jäänyt katsomaan). Osa oli sitten keski- ja jopa eläkeikäistä porukkaa, jotka olivat paikalla todennäköisesti muistelemassa nuoruutensa idoleita – joista ikävä kyllä enää vain kaksi oli paikalla. Toisaalta keikan aikana myös lähti sen verran paljon porukkaa, etten selkeästi ollut ainut joka sai tarpeekseen.
Päivän odotetuin hetki koitti, kun näyttävillä lavasteilla verhoillulta Lemmy Stagelta alkoi kuulua ääniä. King Diamond bändeineen aloitti huikean show’n perinteisellä klassikkokattauksella, ja yleisö pääsikin heti laulamaan mukana. Mainittakoon, että Diamondin albumeista juuri Abigail (1987) on se suurin suosikkini. Parin vuoden takaisilla keikoilla harmittelin, kun levyn materiaalia ei liiemmin kuultu. Nyt odotus maksoi itsensä takaisin mitä parhaalla tavalla, kun koko levytys soitettiin putkeen. Jos Abigail on studioalbumina aivan mahtava, livenä se oli vieläkin upeampaa kuultavaa!
LaRocquen ja Weadin soitto pelasi saumattomasti, ja itse King veti vokaaleja paremmin kuin vuosiin. Muutaman kerran keikan aikana havahduin, että jumalauta, jätkä tosiaan vetää kaikki nämä äänet itse. Ei voi kuin arvostaa, että aivan näinä päivinä 60 vuotta täyttävä mies pystyy tuollaiseen. Kun kyseessä on King Diamond, keikat eivät ikinä perustu pelkkään soittoon. Show, sanan varsinaisessa merkityksessä, on aina olennainen asia. Nytkin lavalla nähtiin pappi, Abigail-tarinan Miriam sekä lukuisia vauvanukkeja. Varmasti nekin, joille Kuninkaan musiikki ei ole niin tuttua, nauttivat teatraalisesta esityksestä. Päivän ykkönen, helposti.
Perjantai 10.6.
Kolmantena päivänä kiinnostavia esiintyjiä oli vähemmän, mutta laatu oli sitäkin korkeammalla. Illan minulle avasi saksalainen Gamma Ray, joka onkin Iron Maidenin jälkeen suurin lempparibändini. Taannoin livevokalistiksi kiinnitettiin aiemminkin keikoilla tuurannut Frank Beck. Olen todistanut miehen laulantaa aiemmin viidellä keikalla, enkä ole lainkaan pitänyt hänestä. Gamma Rayssa kun ”se” juttu on nimenomaan laulaja-kitaristi Kai Hansenin erikoinen soundi. Tällä kertaa yllätyksekseni huomasin, että ylimääräinen vokalisti ei enää haitannutkaan. En oikeastaan kiinnittänyt huomiota koko asiaan, sillä Beckistä on tullut jo niin vakiintunut osa livekokoonpanoa.
Settilista oli lyhennetty versio viime vuoden keikoilla vedetystä, eli toisin sanoen ihan mukava kattaus klassikoita ja hieman erikoisempia biisejä. Loppuun vedettiin medley kappaleista Rebellion in Dreamland, Heavy Metal Universe, Ride the Sky (Helloween-laina) sekä Somewhere Out in Space. Viimeisintä venytettiin näyttävillä sooloilla lähes kymmeneen minuuttiin. Eihän pikainen 75-minuutin setti tavallista keikkaa korvaa, mutta Gamma Ray on silti aina Gamma Ray. Näiden miesten energistä ja hyväntuulista soittoa on aina mukava katsella.
Lähes saman tien Twisted Sister käynnisti päälavalla uransa viimeisen Ruotsin-keikkansa. Dee Snider esiintyi ominaiseen tapaansa paidatta ja kihara vetyperoksiditukka hulmuten. Miehen asenne ja energiamäärä ovat täysin omaa luokkaansa: Snider hyppi, pomppi ja juoksenteli lavalla päivän kaikkien muidenkin bändien edestä. Mies on jo yli kuusikymppinen, mutta paremmassa kunnossa kuin monet nuoremmat kollegansa. Ajan hammas ei ole päässyt pureutumaan Sniderin ääneenkään, sillä vokaalisuoritukset menivät vähintään yhtä nappiin kuin kulta-aikojen albumeilla. Konsertin alkupuolella Dee vakuutti, ettei bändi aio tehdä kuten Kiss, Scorpions ja monet muut, ja pyörittää samaa jäähyväiskiertuetta kolmatta vuotta putkeen. On sinänsä sääli, että pojat laittavat pillit pussiin, sillä bändin livekunto oli aivan huikea. Toisaalta myös ymmärrän täysin syyt lopetuspäätökseen.
Kaksituntinen oli yhtä hittikarkeloa kappale toisensa jälkeen. Jos tämä todella jää Twisted Sisterin viimeiseksi kiertueeksi, ei voi kuin nostaa hattua ja todeta, että tämä oli täysin esimerkillinen suoritus kunnialla lopettamisesta. Keikka tuskin jätti ketään sitä seurannutta kylmäksi. Jopa kaukana vastapäätä Lemmy-stagella Avantasiaa odottelevat fanit lauloivat mukana suuren osan kappaleista!
Yksi festivaalin eniten odottamistani esiintyjistä oli juuri tämä Avantasia. Olen odottanut vuosia nähdäkseni projektin livenä, ja viime maaliskuussa pääsin vihdoin todistamaan metallioopperaa livenä. Keikalla kuitenkin huomasin aiemman kokemuksen hieman ongelmallisena. Kahden tunnin soittoaikaan oli vaikea mahduttaa kaikkia projektin upeita kappaleita – etenkin, kun biisien keskimääräinen pituus on kevyesti yli viisi minuuttia. Materiaalia kuultiin toki lähes jokaiselta albumilta, vaikkakin tammikuussa ilmestynyt Ghostlights-levy oli luonnollisesti eniten esillä.
Osa Avantasian hienoudesta on täysin lukuisten vierailijoiden aikaansaamaa, ja kaksituntisen aikana lavalla nähtiinkin paljon tuttuja naamoja. Ensimmäinen heistä oli Pretty Maids -nokkamies Ronnie Atkins.. Kuitenkin vasta kolmas biisi sai koko yleisön repeämään, kun lavalle nousi Michael Kiske, joka ei liiemmin esittelyitä kaipaa. En voi kuin ihailla, kuinka hyvältä miehen upea ääni kuulostaa vielä tänäkin päivänä.
Magnum-laulaja Bob Catley oli ehkäpä illan nimekkäin vierailija. Esiintymisten perusteella olen saanut hänestä vähän vanhan, hassun miehen kuvan, mutta laulaa hän kyllä osaa. Lavalla nähtiin toki myös suurin piirtein jokaisella Avantasian levytyksellä vaikuttava Jørn Lande, sekä Mr. Bigistä tuttu Eric Martin. Vaikka monta hienoa kappaletta jäikin kuulematta, illan valinnat osuivat täysin nappiin. Nokkamies Tobias Sammet lupaili keikan lopussa vielä kahta biisiä lisää, ja niin vedettiin puhkikulunut Lost in Space. Kappaleen jälkeen mies kuitenkin sanoi saaneensa juuri tiedon, että esitys on yliajalla, ja tämä oli sitten tässä. Tobi pahoitteli asiaa kovasti, eikä bändin puolesta ollut enää mitään tehtävissä. Tapahtunut jätti kuitenkin yleisölle tyhmän olon, sillä keikka loppui kuin seinään. Keikka oli muuten aivan loistava, mutta loppu latisti fiiliksiä väistämättä.
Lauantai 11.6.
Viimeisen festivaalipäivän aloitti omalta osaltani Steve Vai. Suuria odotuksia tätä kitaravirtuoosia kohtaan minulla ei ollut, vaan lähdin katsomaan, mitä tuleman pitää. Hyvin nopeasti selvisi, että koko 75-minuuttinen, instrumentaalinen setti koostui lähinnä jammailusta. Muutamassa kappaleessa oli koukuttavia kohtia, mutta muutoin koko show oli lähinnä tylsää tilutusta. Vai on varmasti kova jätkä ja mahtava kitaristi, mutta tällainen keikka ei ainakaan minuun uponnut. Jäin auttamattomasti kaipaamaan vokalistia tekemään biiseistä edes vähän kiinnostavampia.
Seuraava päälavan esiintyjä oli Dirkschneider, eli Udo bändeineen vetämässä Accept-klassikoita ”viimeistä kertaa”. Bändi otti yleisön haltuun varmalla otteella, ja etenkin Metal Heartin ja Balls to the Wallin kaltaiset hitit olivat yhtä kuorolaulua. Muutamaa biisiä venyteltiin sooloilla vähän turhan kauan, mutta muuten ei mitään moitittavaa! Bändin suomalainen voima, kitaristi Kasperi Heikkinenkin oli tapansa mukaan yhtä hymyä koko keikan. Viimeisen encoren, Burningin aikana osa lavasta oli kirjaimellisesti tulessa. En ole koskaan sen suuremmin välittänyt Acceptin musiikista tai Udosta vokalistina, mutta tämän keikan jälkeen mieleni saattaa hyvinkin muuttua.
Festivaalin viimeinen suuri esiintyjä oli ruotsalainen Sabaton. Bändi totisesti jakaa ihmiset kahtia – sitä joko vihataan tai rakastetaan. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, ja itselleni tämän Sweden Rock -esiintyminen oli jo 19. bändin keikkani. Perinteisenä keikkaintrona kuultu Final Countdown oli nyt vaihdettu hieman paremmin teemaan sopivaan bändin coveriin In the Army Now –klassikosta. Keikan alkupuoli vastasi biisivalinnoiltaan varsin perinteistä Sabaton-keikkaa, kunnes alkoi tapahtua.
Nauhalta kuultiin Carolus Rex-albumin (2012) intro Dominium Maris Baltici, ja pojat vetivät putkeen huikeat viisi kappaletta levyltä. Biisit vedettiin ruotsiksi, sillä olimmehan poikien kotimaassa. Aluksi en tykännyt albumin ruotsinkielisestä versiosta sitten yhtään, mutta kun biisejä kuuli keikoilla tarpeeksi, nykyisin pidän siitä jopa enemmän. Näistä kappaleista muiden ylitse nousivat Karolinen’s Bön (Caroleans Prayer) sekä En Livstid I Krig (A Lifetime of War) joka on aina Ruotsissa yhtä upeaa kuultavaa. Tuhannet ihmiset yleisössä nostivat puhelimensa tai sytkärinsä ilmaan ja lauloivat yhteen ääneen.
Parin vuoden aikana Sabaton on tuskin vetänyt yhtäkään keikkaa ilman Swedish Pagansia, joten yleisön toivomuksesta se kuultiin nytkin. Konsertin huippuhetki tuli kuitenkin vasta biisin jälkeen: Cliffs of Gallipoli! Olen odottanut vuosia kuullakseni kappaleen livenä, ja nyt se viimein tapahtui. Parin klassikon jälkeen lavan screeneillä alkoi pyöriä uunituoreen Lost Battalion –singlen video, ja kuultiinpa alussa toistaiseksi julkaisematon A Diary of an Unknown Soldier –introkin. Yleisö otti uuden kappaleen vastaan yllättävän vaisusti, vaikka mielestäni tulevan albumin ensimmäinen sinkku toimi livenä paljon paremmin kuin studioversiona.
Kun kyse on Sabatonista, keikat eivät voi koskaan olla pettymys bändistä pitävälle. Bändin yhteishenki ja energia ovat upeaa katseltavaa, ja soittokin pelaa aina takuuvarmasti. Carolus Rex –levyn biisit ja muut yllätykset ainoastaan nostattivat tunnelmaa, joka oli jo muutenkin korkealla. Bändin fanikanta on aivan omaa luokkaansa: kappaleet laulettiin mukana, välillä jopa kappaleiden välissä laulettiin, ja jos hiljainen hetki pääsi yllättämään, aina saattoi alkaa huutamaan bändin nimeä. 20 upeaa kappaletta, kaksi tankkia, hurja määrä pyroja ja loppuajasta peräti koko lava catwalkia myöten tulessa. Sabaton totisesti tietää, miten hyvät bileet järjestetään. Fanilaseillani saattaa olla vaikutusta asiaan, mutta bändin keikka oli ehdottomasti koko festivaalin paras.
Sweden Rock on jo yhden kerran perusteella yksi parhaita festivaaleja, jossa olen vieraillut. Järjestelyt olivat huippuluokkaa, järkkärien toiminta ammattimaista ja suurena plussana jokaisella keikalla toimi kokonainen ryhmä huolehtimassa yleisön nesteytyksestä. Festaria on toisaalta järjestetty jo niin pitkään, että homman kuuluukin toimia näin hyvin. Jos ensi vuoden kattaus osuu kohdilleen, lähden aivan varmasti uudelleen, ja suosittelen sitä kaikille muillekin.
Klikkaa kuvaa ja navigoi nuolin:
