Mukava perussuoritus – ZZ Top Helsingissä

ZZ Top – 4.6.2019 Helsinki, Hartwall-arena

Kuva: Sami Turunen

Rakastan ZZ Topia, olen rakastanut jo yli 30 vuotta. Bändi itse on 50-vuotias ja toiminut lähes koko toimintansa ajan, vuodesta 1970 lähtien, legendaarisella kokoonpanollaan Billy Gibbons (kitara, laulu), Dusty Hill (basso, laulu) ja Frank Beard (rummut). Juhlavuosi on antanut otsikkonsa myös Helsingissä vierailleelle 50 Years with ZZ Top -kiertueelle.

Noin 11 000 hengen edessä vedetty keikka eteni tarkalla käsikirjoituksella. Settilistassa on tapahtunut viime kuukausina vain kosmeettisia muutoksia. Tässä ennalta-arvattavuudessa ei sinällään ole mitään pahaa. Viihdyttävä rock-keikka voi olla hyvinkin muuttumattomaksi suunniteltu. Yllätyksellisyys ja niin sanottu vaaran tuntu ovat yliarvostettuja. Ja toisaalta ZZ Top ei varmaan edes osaisi soittaa huonoa keikkaa. Tällä kertaa pienen ongelman muodosti kuitenkin se, että kokonaisuus ollut kaikissa kohdin kovin swengaava.

Rock ja varsinkin ZZ Topin tyylinen bluesista ponnistava ja vieläpä triolla toteutettu materiaali on yksityiskohtien taidetta. Jokainen isku ja nuotti on merkittävä. Kappaleiden pitää tulla tiukasti, mutta groovaavasti. Nyt kaikessa oli vähän liikaa hapuilua – ei aina varsinaisia virheitä, mutta ohikiitäviä kohtia, joista tuli epävarma tunnelma.

La Grangen alun pieni, mutta sitäkin tärkeämpi rumpufilli ei ihan löytänyt paikkaansa. Muhkea I Gotsta Get Paid oli jo vähän liiankin laiska. Paljastavana vertailukohtana oli puolivälin Merle Travis -laina, lukemattomien jazz- ja rock-artistien versioima Sixteen Tons. Vuoden 2016 konserttilevyltä Tonite at Midnight: Live Greatest Hits from Around the World löytyy huomattavasti soljuvampi, Jeff Beckin kanssa tulkittu versio. Nyt kaivosmiesten raskaasta työstä kertova biisi raahautui eteenpäin varsin romuluisesti.

ZZ Topiin on toki aina kuulunut tietty määrä takakenoa ja tahallista biitin viereen soittamista. Nyt meno tuntui kuitenkin liian usein tahattoman väsyneeltä, ei hulluttelevalta vinksahtaneisuudelta. Esimerkiksi Gibbonsin tutut hidastukset ja synkopoinnit kuulostivat välillä siltä, ettei niissä ollut ankkuria muiden soittoon laisinkaan.

Jotta arvio silti antaisi kaiken valittamisen jälkeen oikean kuvan keikasta, niin se oli mukava perussuoritus. Kappaleet ovat tunnetusti hienoja ja ukot karismaattisen rakastettavia. Ja kyllähän Tushin ja Sharp Dressed Man hullaannuttavat katsojia niin paljon kuin keski-iän ylittänyt yleisö voi ylipäänsä hullaantua. Itse olen joskus hullaantunut ZZ Topin live-vedon tahtiin enemmänkin.