Yob, Pallbearer – 16.9.2014 Helsinki, Tavastia
Doom on niin ihanan trendikästä, että sen ääreen pääsee huokailemaan arki-iltanakin, ja kaikista paikoista vieläpä maineikkaalla Tavastia-klubilla. Yhdysvaltalaisyhtye Yob sai yhtenä trendikkyyden mittarina pidettävän Pitchforkin levyarviossa arvosanaksi huippulukemat 8.2 tuoreimmalla julkaisullaan. Maanmiehensä ja kiertuekumppaninsa Pallbearer vielä huikeammat 8.6.
Oli miten oli, Urho Kekkosen kadun varrella notkui samoja pyöreitä ja pörröisiä naamoja kuin doom-keikoilla vuosituhannen alusta asti. Joukko on toki kasvanut ajan saatossa, mutta sehän vain mahdollistaa tällaisten vieraiden Suomeen raahaamisen. Uskoisin, että doomin diggaamiseen trendikkyyden takia vaaditaan piinkovaa nihilismiä.
Yob olisi ollut mukava saada Suomeen kymmenisen vuotta sitten, kun yhtye teki ne oikeasti parhaat levynsä. Clearing the Path to Ascend on tyylikäs levy, mutta jos Neurot-laarin tunnelmoinnin hinta maksetaan riffeillä, valitsen The Illusion of Motionin ja The Unreal Never Livedin joka päivä.
Koska pidän edellä mainituista levyistä, olen käynyt näkemässä Yobin ulkomailla kolmesta neljään kertaa. Näin ollen tiesin kitaristi-laulaja Mike Scheidtin karismaattiseksi esiintyjäksi. Scheidtin karismaa on vaikea pukea sanoiksi. Sitä voisi lähteä purkamaan sanomalla, että se ei ole perinteistä rock’n’rolliin liitettävää karismaa. Se on kenties yhdistelmä vaatimattomuutta ja vakuuttavuutta. Tyyntä auraa ja rautaista johtajuutta.
Neljällä mikrofonilla mikitetetyt kitarakamatkaan tuskin tekevät hallaa.
Keikan keskivaihe omistettiin Clearing the Path to Ascendille, mutta alku sai muusikko-toimittaja-visionääri Perttu Häkkistä lainatakseni mällin lentämään. Ensimmäisenä takahuoneesta lavalle astellut Scheidt kiersi kitarasta äänet kuuluviin ja nokkelimmat ymmärsivät jo ensimmäisistä ujelluksista mitä tuleman piti.
The Illusion of Motion -albumin (2004) avaava Ball of Molten Lead vyöryi päälle nimensä mukaisesti. Kolossaaliset riffit syrjäyttivät ilman ja niiden hengittäminen tuntui ihanalta. The Unreal Never Lived -albumin (2005) avaava Quantum Mystic seurasi. Kolossaaliset riffit jatkoivat ilman syrjäyttämistä ja niiden varassa eläminen oli ihanaa.
Laulajana Scheidt on kehittynyt vuosien saatossa. Teatraaliseksikin äitynyt nasaalijollotus jakaa vettä yhtyen musiikin suhteen, mutta Yob ei olisi Yob ilman tätä pikanttia elementtiä. Mausteeksi muristut rivit repivät ilmaa rajummin ja komeammin kuin levytetyllä tuotannolla.
Scheidtin kitara soi luontevasti. Muuta termiä on jälleen vaikea keksiä. Lyijynraskaat ja Hämäläisten taloa horjuttaneet riffit irtosivat otelaudasta kuin telepaattisesti. Scheidt ehti levitellä käsiään ja palvoa uudeksi raajaksi kasvanutta kitaraansa riffien soidessa. Riffit sen kun soivat ja soivat ja soivat.
Pallbearer oli lämmittelijän asemassa. Pääaktiin verrattuna asetelma oli juuri oikein päin. Pallbearer elää kuulailla kitara- ja laulumelodioilla. Silti jostain kumman syystä yhtye lähti aika ajoin harhailemaan louhinnan pariin. Kantaisitte arkkua hartaasti ja jättäisitte rajumman menon kaivosalan ammattilaisille. Esiintyminen oli myös hapuilevan kaksijakoista – yhtenä hetkenä lavalla rokkaa amerikkalaisen itsevarma bändi, silmänräpäyksessä itseään ruoskiva ja anteeksipyytelevä vässykkäremmi.