Nightwishin Decades-kiertue päättyi pommitukseen, jossa yhtye meinasi jäädä kakkoseksi

Nightwish – 15.12.2018 Helsinki, Hartwall-areena

Kuva: Sami Turunen

Suunnistaessani lauantai-iltana kohti Nightwishin Decades-kiertueen päättävää Hartwall-areenan keikkaa luulin tietäväni melko tarkalleen mitä tuleman piti. Olin vuosien mittaan piirtänyt mieleeni selkeän kuvan yhtyeestä, jonka raskaaseen metalliin yhdistetyn sinfonisen herkkyyden ja sieluun asti kurottavat melodiat tulisin pian näkemään livenä. Siksi keikan jälkitunnelmissa, moniaistillisen informaatiotulvan höykyttämänä olotila olikin täydellisen hämmentynyt ja toiveet eteerisen väreilevästä esiintymisestä haihtuneet jäljettömiin.

Vaikka Nightwish ei ollut livenä missään tapauksessa huono, oli mielikuvani yhtyeestä muuttunut keikan myötä pysyvästi. Kävellessäni areenalta kohti Pasilan asemaa mielessäni pyörikin kummastuksen ohella vain ajatus siitä, että taas kerran oli tullut todistetuksi, että vähemmän on enemmän: mikään krumeluuri tai sirkustemppu ei pysty korvaamaan musiikkia, ei vaikka yritys olisi kuinka kova.

Aikamatka alkaa

Nightwishin keikka alkoi animaatiopätkällä, jossa katsojat toivotettiin tervetulleiksi mukaan aikakoneen kyytiin. Samalla myös toivottiin sulkemaan puhelimet ja laittamaan ne keikan ajaksi pois näkyvistä – ja ironisesti monet tietysti seurasivat tätä episodia juuri kännykkäruutujensa läpi.

Keikan alkua pitkitettiin tämän jälkeen vielä minuutin mittaisella, sykettä nostavalla lähtölaskennalla, jonka aikana sekunnit rullasivat eteenpäin lavan takaseinään kiinnitetyllä screenillä. Ajan loppuessa ja jännityksen kiristyttyä äärimmilleen soimaan ei kuitenkaan yllättäen lähtenytkään mitään räjähtävää, vaan rauhallinen, Troy Donockleyn huilulla taiteilema instrumentaaliversio Swanheartista. Nämä vuoroin huilulla ja säkkipillillä toteutetut välisoitot olivatkin jälkikäteen arvioituina kaikkein inhimillisimpiä hengähdystaukoja muuten välillä tukahduttavankin täyteen ahdetussa show’ssa.

Alkusoittoa seurasi Dark Chest of Wonders, mutta todella keikan polkaisi käyntiin sen jälkeen soitettu Wish I Had an Angel. Tuntui, kuin vasta siinä hetkessä yleisö olisi lopullisesti tajunnut lavalla soittavan bändin Nightwishiksi; siksi, mitä se oli tullut katsomaankin. Keikkaa vaivasikin tunne siitä, ettei bändiä monien vetojen kohdalla ollut tunnistaa itsekseen, sillä kappaleita tulkittiin läpi keikan albumiversioita huomattavasti massiivisimmilla soundeilla. Hartwallilla nähtiinkin illan aikana poikkeuksellisen raskas Nightwish, joka ei juossut suurimpien hittiensä perässä, vaan keskittyi soittamaan myös harvemmin livenä kuultuja kappaleita tasapuolisesti sen lähes jokaiselta studioalbumilta.

Tämä linjavalinta juonsi juurensa kiertueen pohjana toimivaan Decades-kokoelma-albumiin, mutta koska Nightwish on usein omimmillaan juuri melodisimmillaan ja folkeimmillaan, ei raskaimpia vetoja painottanut settilista ollut ehkä kaikkein toimivin ratkaisu. Melodisemman puolen hiteistä uupumaan jäivät esimerkiksi Amaranth, Sleeping Sun ja End of All Hope, minkä lisäksi cover-kappaleet, kuten Over the Hills and Far Away tai Walking in the Air olisivat tuoneet keikkaan toivottua keveyttä.

Tunnetumpien ja melodisempien kappaleiden puuttumisen vuoksi keikka palvelikin tällaisenaan parhaiten kaikkein vannoutuneimpia faneja. Onkin ristiriitaista, että hukassa tuntui olevan juuri herkkyys, elementti, joka on Nightwishin musiikille niin leimallisia ja vahvasti läsnä sen jokaisella studioalbumilla.

Savua ja tulta

Aivan oma lukunsa oli myös artisteista itsestään riippumaton show. Puitteet olivat sanalla sanottuna komeat, mutta kun taustalla olevalla valtavalla screenillä pyöri animaatioita aina susista hautausmaihin ja lieskoista lumisateeseen, ja samalla tapahtui vielä kaikkea muutakin, alkoi miettiä, oliko kaikki se todella tarpeen.

Keikalla nähtiin animaatioiden lisäksi nimittäin myös valtavia pyroefektejä, raketteja, savua, valoja ja räjähdyksiä, jotka pahimmassa tapauksessa posahtelivat kaikki päällekkäin muodostaen sellaisen sekamelskan, että tärkein, itse musiikki, jäi kakkoseksi. Tuntui, kuin jotain olisi yritetty peitellä kaikki aistit turruttavalla lavashow’lla, joka silmien ja korvien lisäksi tuntui iholla tuulettimien tuulenvirinä ja tuoksui nenässä palaneen ruudin katkuna.

Vaikutelmaa siitä, että jotain yritettiin piilottaa, piti yllä ehkä myös se, että Floor Jansenin etusormi kävi keikan mittaan toistuvasti korvanapilla. Artistilla tuntuikin joissain kappaleissa olevan vaikeuksia pysyä nuotissa sekä vaihtaa kappaleen sisällä sävellajista toiseen. Hienoimpina hetkinä laulu oli kuitenkin sitä vastoin todella miellyttävää, ja Jansenin lavaesiintyminen koko keikan ajan sopivan pelkistettyä, aitoa ja luontevaa.

Lopulta keikalta alkoikin odottaa, hittikappaleiden ohella, sitä, millaiset pommit ja pamaukset olisivat vielä mahdollisia. Keikka päättyi lopulta punaiseen konfettisateeseen, joka olikin likipitäen ainoa asia, jota ei oltu vielä nähty. Monia suurimpia hittejä ei sen sijaan kuultu, vaan keikka päättyi pyropamauksiin ja Ghost Love Score -kappaleen jälkeisiin kumarruksiin.

Lisää paukkuja

Nightwish on kiistämättömästi maailmanluokan yhtye ja genrensä pioneeri, eivätkä nämä faktat olisi tarvinneet todisteekseen tarkoituksellisen dramaattista show’ta, joka monin paikoin lipsahteli yliyrittämisen puolelle. Hyvin rakennettu taustaesitys tukee yhtyettä, mutta nyt sillä tuntui olevan päinvastainen vaikutus: täyteen tungettu show yritti tehdä Nightwishista jotain, mitä se ei luontaisesti ole.

Päällekäyvän varusteltu show ei voinutkaan olla tuomatta mieleen ajatusta siitä, että kaikki ulkomusiikillinen on tosiasiassa turhaa, jos itse asia, musiikki, on yhtyeellä hallussa. Ja Nightwishilla se todellakin on hallinnassa, vaikka se keikalla peittyikin hengästyttäviin efekteihin
saaden samalla katsojan huomion kiinnittymään epäolennaiseen.

Pommeihin ja pyrosuihkuihin ladattujen tehojen sijaan vielä suurempia paukkuja olisikin kaivannut yhtyeeltä itseltään.

Nightwishin settilista: Swanheart, Dark Chest of Wonders, Wish I Had an Angel, 10th Man Down, Come Cover Me, Gethsemane, Élan, Sacrament of Wilderness, Dead Boy’s Poem, Elvenjig, Elvenpath, I Want My Tears Back, Last Ride of the Day, The Carpenter, Wishmaster, The Kinslayer, Devil & the Deep Dark Ocean, Nemo, Slaying the Dreamer, The Greatest Show on Earth, Ghost Love Score

Sami Turusen kuvagalleria keikalta löytyy tästä klikkaamalla.