Jo perinteikkääksi muodostunut Rockfest juhlittiin jälleen Hyvinkään lentokenttäalueella, ja paikalla vieraili kolmena päivänä lähes 50 000 rockin ja metallin ystävää. Musiikillinen anti oli lähes yksinomaan mainiota, vaikka muutama pettymyskin koettiin. Seuraavassa Elli Muurikaisen ja Toni Keräsen poimintoja kolmen päivän varrelta. Kuvat otti Jussi Niemelä.
Torstai
Santa Cruz
Santa Cruzin viime vuodet ovat olleet värikkäitä, ja välillä esillä on ovat olleet enemmänkin keulahahmo Archie Cruzin edesottamukset kuin itse musiikki. Kokoonpanokin on elänyt ja keikoista on tullut sanomista.
Yhtyeellä olikin Rockfestin toisena avausbändinä selkeästi näytön paikka ja se välittyi aluksi turhana puristamisena. Vähitellen rentoutta ja iloa alkoi kuitenkin löytyä, ja yleisökin tuntui elävän ainakin eturivistössä hienosti mukana. Archien taidot tunnetaan jo ennakkoon, mutta on hienoa, että kokoonpanoon on nyt esimerkiksi löydetty Wade Murffin kaltainen voimalla soittava rumpali, joka todella pitää sykkeen kasassa.
(Toni Keränen)
Lordi
Rockfestin avaajana toimi omalta osaltani Lordi, jonka aloittaessa kovin ikävältä näyttäneet sadepilvet kaikkosivat tyystin ja aurinko tuli esiin. Keväällä Sabatonin lämppärinä kiertänyt ja Suomessakin kahdella keikalla nähty yhtye veti niin kovan aloituksen ensimmäiselle festaripäivälle, ettei parempaa olisi voinut toivoa.
Maaliskuussa ilmestyneeltä, varsin onnistuneelta Screem Writers Guild -albumilta kuultiin sinkkubiisien lisäksi teoksen parhaimmistoon kuuluva Scarecrow, joka esitettiin nyt ensimmäistä kertaa koskaan. Toinen harvinaisempi pala oli The Arockalypse -levyn poiminta They Only Come Out at Night, jota ei ole kuultu livenä sitten vuoden 2016. Kappale on alun perin duetto Udo Dirkschneiderin kanssa, eikä vanhaa sumutorvea luonnollisestikaan nähty lavalla, mutta Mr. Lordi veti Saksan Tankin osuudet varsin autenttisesti tämän raastinrautamaista ääntä imitoiden.
Siinä missä keikka ehkä hävisi päivän myöhemmille päälavan akteille yleisömäärissä, se ei jäänyt kenellekään kakkoseksi ainakaan show’n tai meiningin puolesta.
(Elli Muurikainen)
Lordi. Kuva: Jussi Niemelä
Monster Magnet
Laulaja-kitaristi Dave Wyndorfin jo vuodesta 1989 lähtien johtama Monster Magnet on aikanaan ollut myös minulle hyvinkin tärkeä yhtye, mutta viime vuosina se ei ole enää herättänyt suuria intohimoja. Asiaan taisi tulla nyt kertaheitolla korjaus, sillä Rockfestin keikka oli yksi festivaalin kohokohdista.
Parhaiten toimivat Powertripin (1998) hitit eli levyn nimibiisi sekä Space Lord, jonka avulla laulatettiin myös yleisöä hyvä tovi – ja kuuluvastihan se lähti mulli- ja mullitarkuorolta. Yksi asia keikassa silti häiritsi. Dave ei tunnu olevan ihan sujut omat nykyhabituksensa kanssa ja mies oli paikoin hyvin vetäytyvä ja kääntyi pitkiksi ajoiksi selkä kohti yleisöä. Epävarmuudet ovat ymmärrettäviä, mutta silti miehen toivoisi vetävän reilusti täydellä asenteella ja nöyristelemättä.
(Toni Keränen)
Rancid
Toisena päälavalle noussut Rancid on jostain syystä jäänyt allekirjoittaneelle lähes tyystin tuntemattomaksi aktiksi. Yhtye veti reilun tunnin pituisen takuuvarman setin hyväntuulista punkia auringon laskiessa, eikä sillä hetkellä olisi edes osannut kaivata mitään muuta.
(Elli Muurikainen)
VV
Ville Valo teki omin voimin pitkään ja hartaasti ensimmäistä soololevyään Neon Noir (2023), kokosi projektin kuluessa live-yhtyeen ja todisti jo tammikuun ensimmäisillä VV-keikoilla Tavastialla, että taika on yhä tallella. Neon Noirin materiaalia ja HIMin hittejä sujuvasti limittävä setti toimi nyt hyvin myös isolla festivaalilavalla.
Joissain arvioissa on jo ehditty tulkita, että tällekin keikalle tultiin kuuntelemaan lähinnä juuri HIMin kappaleita. Uskallan kuitenkin opponoida ja väittää, että esimerkiksi Run Away From the Sun -kappaleen aikana koettiin suurta yhteistä nautintoa.
Valo on totta kai shown ehdoton keskipiste muiden jäsenten ollessa luotettavia ja hieman kasvottomia työmyyriä. Näin ehkä pitääkin olla, mutta silti on vaikea olla vertaamatta VV:tä ja HIMiä keskenään tässä suhteessa. Jälkimmäisessä oli lavalla enemmän karismaa ja kokonaisvaltaista viihdettä jo visuaalisessakin mielessä.
(Toni Keränen)
Pantera
Panteran paluu on herättänyt ymmärrettävän kaksijakoisia fiiliksiä, ja itsekin bändistä kovasti teininä diganneena suhtauduin keikkaan varauksella. Mielestäni tätä juttua täytyy ajatella nimenomaan tribuuttina, eikä vanhan bändin uutena tulemisena, ja sillä kulmalla katsottuna homma toimi odottamattoman hyvin.
Hittipainotteisesta settilistasta ei jäänyt puuttumaan mitään pakollista, mutta en voi väittää etteikö olisi harmittanut, kun omissa kirjoissani yhtyeen hienoimpiin teoksiin lukeutuva Cemetary Gates kuultiin vain lyhyenä pätkänä nauhalta. Se ja seuraavaksi kuultu Black Sabbath -laina Planet Caravan toimivat kunnianosoituksena Abbottin veljeksille asianmukaisten kuvien pyöriessä screeneillä, ja jotain juuri tällaista täytyikin ehdottomasti kuulua osaksi show’ta.
Uskon, että ainakin suuri osa keikkaa seuranneesta valtavasta yleisömerestä sai juuri sitä mitä tuli hakemaan. Itse en päässyt ikinä näkemään ”alkuperäistä” Panteraa jo ikäni vuoksi, joten jutun todistaminen vähän erilaisessa muodossa ei harmittanut yhtään.
(Elli Muurikainen)
Pantera. Kuva: Jussi Niemelä
Battle Beast
Battle Beastin työmoraalia ja määrätietoisuutta ei voi kuin ihailla. Itse olin alkumetreillä hieman penseä yhtyettä kohtaan, mutta vuosien myötä bändistä on kehittynyt varsinainen monsteri ja dramaattiset kokoonpanon muutoksetkin ovat lopulta koituneet vain eduksi kaikkien osapuolien kannalta.
Nytkin yhtye jyräsi komeasti soundeja ja esillepanoa myöten. Minun suhteeni onnettomuudeksi kuitenkin osoittautui se, että majesteetillisen Pantera-keikan jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Battle Beastia katseli arvostaen, mutta fiilislataus oli annettu jo muualle.
(Toni Keränen)
Perjantai
Stratovarius
Rockfestin toisesta päivästä päästiin nauttimaan lähestulkoon täydellisessä säässä. Viimeisten bändien myöhäiset soittoajat eivät ilmeisesti verottaneet festarikansaa, sillä jengi valui paikalle jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Porteille kertyi jonkin verran jonoa, mutta järjestelyt toimivat kaikin puolin hienosti, ja ainakaan oman kokemukseni mukaan mitään mahdottoman pitkiä odotteluaikoja ei päässyt syntymään.
Oli täysin oikea valinta, että viime vuonna Survive-albumilla komean paluun tehnyt Stratovarius oli pistetty esiintymään ansaitusti päälavalle. Yhdeksästä kappaleesta kolme edusti tätä uutta levyä, ja loput olivat valintoja pitkän uran tehneen bändin laajasta hittivalikoimasta. Etenkään levyn nimibiisi ja World on Fire -single eivät lainkaan hävinneet Eagleheartin ja Black Diamondin kaltaisille klassikoille. Keikan päättäneet kymmenen vuoden takainen Unbreakable ja kuolematon Hunting High and Low eivät ole menettäneet loistoaan yhtään, vaikka joku voisi sanoa että niitä on soitettu radiokanavilla lähes kyllästymiseen asti.
Laulaja Timo Kotipelto kuulosti syystä tai toisesta paremmalta kuin aikoihin. Bändi oli kovassa vedossa ja pisti tuulemaan hyväntuulisella powerillaan niin, ettei voinut kuin fiilistellä mukana tahaton kestohymy naamalla. Sopii vain toivoa, että Surviven uudelleenkäynnistämä voittokulku jatkuu samanlaisena.
(Elli Muurikainen)
Nestor
Tällä kertaa lavat oli aseteltu sillä tavalla, ettei Soundi-stagella ja telttalavalla yhtä aikaa musisoineiden aktien keikoista tullut samanlaista sekavaa muhjua kuin viime vuonna. Alkuillasta telttaan kapusi Nestor, jonka täydellistä kasaria tihkuvasta Kids in a Ghost Town -albumista ei voi olla tykkäämättä, mikäli kuuloaisti on kunnossa.
Ruotsalaisyhtye veti telttaan hyvän määrän jengiä ja ilo oli ylimmillään levyn nimibiisin lähtiessä rullaamaan. Nyt pari kertaa bändin nähneenä joudun toteamaan joka kerta saman ongelman: kovimmat hitit on aseteltu settiin siten, että meininki ehtii lässähtää pariinkin otteeseen. On the Run eli ”se call the police -kappale” tuntui maailman parhaalta biisiltä sillä hetkellä kun yhtye veivasi sitä lavalla, mutta tunnelma laski nopeasti, kun seuraavaksi tarjottiin balladia ja muita vaatimattomampia paloja. Silti toivoisin, että yhtye saataisiin viimein Suomeen omalle keikalle näiden festarivetojen sijaan.
(Elli Muurikainen)
Mötley Crüe
Jos Panteran nykykunto hirvitti hieman, Mötley Crüen keikkaa odotin lähes kauhulla. Tätäkään aikoinaan suosikkeihini lukeutunutta yhtyettä en ollut päässyt – tai joutunut – näkemään aiemmin, mutta kuulopuheilta ei ole tietenkään voinut välttyä. Keikkakokemukseni tiivistyy aika pitkälti fiiliksiin, joita Wild Siden ja Live Wiren kuuleminen herätti. Loistavien biisien aloitusriffien soidessa olin aivan täpinöissäni, mutta viimeistään Vince Neilin avatessa suunsa innostus vaihtui pettymykseen kerta toisensa jälkeen.
Jollain erikoisella tavalla on jopa ihailtavaa, miten näin puolikuntoisesti yskivä yhtye voi esiintyä yhtenä suurten festarien headlinereista ja vetää täyden kentän yleisöä. Kieltämättä pisti miettimään, kuinka moni oli paikalla katsomassa Mötiköitä niin sanotun huumoriarvon vuoksi, ja moniko odotti oikeasti kunnon räjäyttelyä. Show puolestaan oli juuri sitä mitä odottaa saattoi, ja oli se miten näyttävää tahansa, onhan tämä koko meininki nyt aivan surkuhupaisaa. No, tulipahan tämäkin nyt kerran nähtyä, ja se kerta riittää vallan mainiosti.
(Elli Muurikainen)
Mötley Crue. Kuva: Jussi Niemelä
Testament
Testament on itselleni yksi niistä yhtyeistä, jota ei tule kuunneltua ylettömän paljon levyltä, mutta live-olosuhteissa homma toimii joka kerta. Jo laulaja Chuck Billyn karhumaisen hyväntuulinen olemus voittaa puolelleen, ja esimerkiksi Rise Up on mitä loisteliain keikan aloitusbiisi.
Myös yhteissoitto on järisyttävän tiukkaa, mutta miten se voisi muuta ollakaan Alex Skolnickin ja kumppaneiden ollessa kyseessä? Vahinko vain, että rumpali Dave Lombardo ei lähtenytkään mukaan nyt käynnissä olevalle kiertueelle. Lisäksi vanhoista keikkajyristä Electric Crown olisi ollut mukava kuulla nytkin.
(Toni Keränen)
Def Leppard
Onneksi Mötley Crüe -fiaskon jälkeen päälavalle nousi viimeisenä vielä Def Leppard, josta tiesi jo valmiiksi, ettei luvassa olisi mitään valtavaa pettymystä. Yhtye on vetänyt helvetin kovia keikkoja vielä vanhoilla päivilläänkin, ja vasta muutamia vuosia sitten britit vetivät koko nelipäiväisen Rock Fest Barcelonan kovimman keikan. Nyt yhtälössä on tietysti se pieni muuttuja, että kolmen biisin verran edustettu Diamond Star Halos -albumi on kauniisti sanottuna aika uskomattoman väsynyt tekele.
No, niitä klassikoitahan tältä keikalta lähdettiin hakemaan, ja Hysteriaa ja Pyromaniaa kuultiinkin yhteenlaskettuna peräti yhdeksän biisin verran. Tästä kavalkadista jäi erityisesti mieleen Love Bites, joka on luonnollisesti aivan mielettömän hieno kappale. Sen sijaan pientä harmitusta aiheuttaa joka kerta se, ettei bändin paras kappale Women vain suostu löytämään tietään settilistaan.
Def Leppardin keikat ovat niin show’n kuin settilistan puolesta aika samaa huttua vuodesta toiseen, mutta kun mikään ei ole sen suuremmin pielessä, mitäpä sitä ehjää korjailemaan. Ennen kaikkea on hienoa ja helpottavaa nähdä, että jotkut tämän ikäiset pitkän uran tehneet aktitkin vetävät vielä sellaisia keikkoja, joita ei tarvitse katsojana kärsiä ja hävetä.
(Elli Muurikainen)
Stam1na
Onko Stam1na soittanut koskaan huonoa keikkaa? Minä en ole ainakaan sellaista nähnyt. Jollekin toiselle ryhmälle olisi voinut olla haastavaa lähteä nostamaan yleisömassojen tunnelmia loisteliaan Def Leppardin jälkeen, mutta Stam1nalle legendaariset suurbänditkin ovat vain hidasteita, eivät esteitä millekään.
16 kappaleen setti eteni armottomalla voimalla, ja mukaan saatiin myös yksi selkeä harvinaisuus, ensimmäisen kerran sitten vuoden 2015 soitettu Uudet kymmenen käskyä -levyn (2006) Edessäni. Olen joskus manannut, ettei Panzerfaust (SLK, 2014) toimi keikkaversiona ihan yhtä hyvin kuin levyltä, mutta nyt sekin esitettiin todella vimmaisella voimalla.
(Toni Keränen)
Stam1na. Kuva: Jussi Niemelä
Lauantai
Popeda
Viimeisenä festaripäivänä päälavan korkkasi maailman paras Popeda, joka sai pääporteille aikaan jo melkoiset jonot hetki ennen soittoaikaa. Ei voi kuin todeta, ettei elämässä tunnu olevan ainuttakaan huolta sillä hetkellä, kun kädessä on rommikola, aurinko paistaa ja lavalta raikaa sellaisia kuolemattomia hittejä kuin Matkalla Alabamaan, Repe ja Lissu tai Kaasua, komisaario Peppone. Vaan vielä kun olisi aurinko paistanut ja Rokkikone soinut!
Tähän festariasetelmaan tuntui hieman erikoiselta, että yllättävän pitkään settiin oli kaivettu melkoinen määrä todella erikoisia ja varmasti suurelle yleisölle tuntemattomia biisejä. Se ei ollut välttämättä huono asia, mutta kyllä Oodi makkaralle -kappaleen esittämisen saisi kieltää lailla.
En ota sen suuremmin kantaa siihen, mikä oli laulaja Pate Mustajärven ”työkunto” tällä kyseisellä keikalla, mutta mitään valtavaa sekoilua tai sinne päin -vetämistä en ainakaan itse havainnut. Toki muu bändi on sellaisessa kunnossa, että mahdolliset puutteet paikattiin saman tien. Kyllähän tämä vaan, jumalaare, toimii.
(Elli Muurikainen)
Turmion Kätilöt
Tämä festivaaliraportti meinaa mennä pelkän kehumisen puolelle, mutta ei sille voi mitään, että myös Turmion Kätilöt oli penteleen kova! Pitti pyöri, discohevi sykki voimalla ja välispiikitkin naurattivat.
Kappaleiden synkeistä teemoista huolimatta yhtyeessä on lavalla aina aimo annos savolaista lupsakkuutta, joka saa hymyn kasvoille. Ja toisaalta – sitten, kun tampataan, niin tampataan myös huolella. Turmion Kätilöt toimii kuin kone!
(Toni Keränen)
Michael Monroe
Seuraavaksi päälavan valloitti Michael Monroe bändeineen. Äärimmäisen energisistä keikoista tunnettu bändi veti takuuvarman ja toimivan annoksen hyväntuulista rokkia. Hieman jopa yllätyin, ettei hyperaktiivinen keulakuva tainnut kiipeillä lavarakenteisiin kertaakaan tunnin setin aikana. Välispiikkien vetäminen englanniksi tuntui hupaisalta ja hieman väkinäiseltä, mutta ei suoranaisesti yllättänyt.
Tuntemattomatkin kappaleet toimivat erinomaisesti, ja erityisen onnellinen olin siitä, että Demolition 23:n mahtava Hammersmith Palais oli osana settiä. Hanoi-”lainat” nyt toimivat aina! Monroen keikan tsekkaaminen ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin, mutta eipä muuten yhtään harmita, että tämäkin tuli todistettua.
(Elli Muurikainen)
Xysma, Igorrr
Kotimaisen raskaan rockin kulttinimi, tänä vuonna levykantaan palannut Xysma komeili Infernon kannessa kevättalvella ja paluulevy No Place Like Alone on kerännyt runsaasti kehuja. Uranuurtajan maine ei silti varmistanut suursuosiota Rockfestissä, vaan yhtyettä oli katsomassa rikollisen pieni yleisömäärä.
Tämä ei kuitenkaan tuntunut yhtyettä itseään kovinkaan paljon haittaavan, vaan keikka hoidettiin hyvällä asenteella pois alta. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että mitään suurta haltioitumista ei päässyt näillä olosuhteilla syntymään.
Täytyy tosin ihmetellä, että missä ihmiset juuri tuolla hetkellä olivat, sillä toisella lavalla hämmentävää keitostaan sekoitellut Igorrr ei sekään kerännyt valtaisia määriä lavan edustalle. Tällä kertaa Gautier Serren johtaman bändin kokeellinen äärimetalli ei myöskään saanut allekirjoittanutta täysin mukaansa, vaikka ranskalaisprojektin levyt ovat kotioloissa ihastusta herättäneetkin. Moni muu yleisön edustaja oli kuitenkin hyvinkin riehakkaissa tunnelmissa, joten voitoksi tämäkin keikka oli laskettava.
(Toni Keränen)
Igorrr. Kuva: Jussi Niemelä
Danzig
Olen nähnyt Danzigin kolme kertaa aiemmin lavalla. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui vuonna 1995 Provinssirockissa, ja sananmukaisesti myrskyisä esiintyminen on jäänyt muistoihin yhtenä kaikkien aikojen keikoista. Seuraavat kerrat vuosina 2010 Sauna Open Airissa ja vuonna 2013 jälleen Provinssirockissa olivatkin sitten valjumpia kokemuksia tietyn väsähtäneisyyden ja keulamies Glenn Danzigin kummallisen kiukuttelun vuoksi.
Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla, mutta siksipä olikin mahtavaa saada niin hieno, suorastaan hurmiollinen kokemus! Homman nimenähän oli tällä kertaa se, että yhtye soitti vuoden 1988 bändin omaa nimeä kantavan debyyttilevynsä kokonaisuudessaan läpi, ja loppuun saatiin vielä kourallinen muita Danzig-klassikkoja.
Yleisö lähti alusta lähtien hienosti mukaan ja Glenn itsekin vaikutti silminnähden nauttivan esiintymisestä. Taisi jopa olla niin, että herran kasvoilla nähtiin hänelle harvinainen hymynkare. Myös hänen lauluäänensä on jälleen hienossa kunnossa.
Planeettojen oltua linjassa Twist Of Cainin ja Am I Demonin kaltaiset keikkajyrät toimivat totaalisella varmuudella, mutta myös esimerkiksi vähemmän vuosien varrella esitetty Soul on Fire upposi hyvin sieluihin ja sydämiin. Ja bändin kenties tunnetuin kappale Mother oli jätetty viisaasti debyyttilevyä esitelleen kokonaisuuden lopetukseksi. Kun sen jälkeen saatiin vielä muun muassa raivokas tulkinta Long Way Back From Hellistä, niin keikasta muodostui valtaisa voittojen kavalkadi.
(Toni Keränen)
The Hellacopters
Kun kyseessä oli viimeinen päivä, oli ehkä jo korkea aika käydä katsomassa myös kakkoslavan toimintaa. Lauantaihan oli itselleni pääpäivä kahdesta suuresta syystä, joista toinen oli The Hellacopters.
Löysin viimein ulos tynnyristä ja tutustuin bändiin puolivahingossa sen viimevuotisen paluulevyn myötä, ja kärjistetysti sanoen mikään ei ole ollut entisensä sen jälkeen. Vaikka vertailukohtia on enemmän kuin tarpeeksi, ensimmäisen näkemäni The Hellacopters -keikan ensisekunneista asti olen ollut sitä mieltä, että tässä on maailman kovin livebändi.
Esimerkiksi taustanauhoissa ei ole mitään pahaa jos homma hoidetaan oikein, mutta tämän bändin soitossa on jotain aivan erityisellä tavalla aitoa. Helvetin kovia biisejä, helvetin kovaa soittoa, ja sellaista oikeaa vaaran tunnetta, jota harvoin näkee. Tietynlainen mystisyyden tunne säilyy, kun välispiikit pidetään varsin maltillisina. Mitään turhaa paskanjauhamista tai muutakaan ylimääräistä ei tarvita, kun musiikki puhuu puolestaan. Ja sehän puhuu.
Eyes of Oblivion -albumi oli edustettuna neljän kappaleen verran, joista erityisesti Positively Not Knowing lämmitti todella. Kaikki tarvittavat hitit kuultiin, mutta harvinaisempaa osastoa edustaneet Crimson Ballroom ja Rainy Days Revisited olivat keikan todelliset tähtihetket.
Tänäkin vuonna bändejä on tullut nähtyä kymmenittäin, mutta The Hellacopters kiilasi lauantai-illan keikallaan heti vuoden 2023 kärkeen ja veti kovimman mahdollisen show’n. Enkä muuten odottanut yhtään vähempää!
(Elli Muurikainen)
The Hellacopters. Kuva: Jussi Niemelä
Beast in Black
Rockfestin saattoi kakkoslavalla nippuun Beast in Black, joka ei todellakaan enää mitään esittelyjä kaipaa. Soittoaikaa oli peräti tunti ja vartti, joten ihan mikään tavallinen festariveto tämäkään ei ollut.
Täytyy myöntää, että olen nähnyt bändin livenä jo niin monta kertaa, että moni voisi kysyä – ja onkin kysynyt –, onko minulla kaikki ihan hyvin. Vaikka olen jonkin sortin asiantuntija, sain siitä huolimatta yllättyä kerta toisensa jälkeen, sillä Rockfest-setti oli lähestulkoon ennennäkemätöntä laatua. Mukaan oli kaivettu jo hyvän aikaa sitten vakiosoitosta tiputettuja biisejä From Hell with Love -albumilta, ja uusimmaltakin levyltä kuultiin sinkkujen lisäksi ehkäpä teoksen parhaimmistoon lukeutuva To the Last Drop of Blood.
Bändin livekunnosta nyt ei ole kahta sanaa. Meininki oli kaikin puolin kohdallaan, yleisö oli juuri niin messissä kuin sietääkin, ja tämä soittoaika oli oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto tälle bändille. Paras mahdollinen päätös hienolle festariviikonlopulle millä tahansa mittapuulla katsottuna.
(Elli Muurikainen)
