Kuten otsikossa lukee, Pohjois-Suomen isoin musiikkifestivaali on totuttu juhlimaan helteisissä ja monivärisissä merkeissä. Tämä kerta ei totisesti tehnyt poikkeusta, sillä lämpötila paukkui tapahtuman molempina päivinä jopa 30 asteen tuntumassa. Ei ollutkaan ihme, että kirjavaksi sonnustautunut festivaalikansa hakeutui säännöllisesti varjoon ja veden äärelle.
Tämänvuotinen Qstock rikkoi 40 000 kävijällään yleisöennätyksen jo seitsemättä kertaa peräkkäin, joten myös kavereita piisasi tiiviisti. Huiman kävijämäärän mahdollisti jälleen toteutetut uudet tilaratkaisut, joita en olisi enää uskonut mahdollisiksi toteuttaa alueella.
Lieneekin syytä lopettaa jokavuotiset epäilyni festivaalin kasvumahdollisuuksiin, sillä kasvu on näyttäytynyt jatkuvana ilmiönä. Qstockin lisäksi tämä pätee miltei kaikkiin muihinkin kotimaan festivaaleihin, jotka tuntuvat myyvän järjestyksessään loppuun ja tekevän yleisöennätyksiä. Olenkin pohtinut, johtuuko kyseinen trendi uuden sukupolven suuremmasta kokemuksien janosta tai jostain vastaavasta ilmiöstä. Qstockiinkaan kaikki eivät tule bändien takia, vaan olemaan kavereiden kanssa ja harrastamaan festivaalien lisääntyvää ja monimuotoista oheistoimintaa. Tämä ei ole toki väärin. Sen sijaan jatkuva kasvu luo eneneviä haasteita valtavan yleisömassan kontrolloimiseksi. On selvää, ettei tämän kokoluokan festivaaleilla tässä voida aina onnistua, mikä aiheuttaa osalle kävijöistä väistämätöntä ahdistusta.
Palaan tapahtuman organisointikysymyksiin vielä raportin loppupuolella. Tästä eteenpäin juttu keskittyy kaksipäiväisen Qstockin musiikkitarjontaan – sen raskaampaan laitaan. Nimekkäiden pop-, rap- ja kevytrock-artistien, kuten Vesalan, JVG:n, Don Huonojen ja 30 Seconds to Marsin, keskellä nähtiin tälläkin kertaa siivu sekä kotimaista että ulkomaista raskaampaa rockia ja metallimusiikkia. Seuraavassa on poimintani niistä mielestäni keskeisimmistä.
Perjantai
Mustahiuksisilla, mustiin asuihin sonnustautuneilla pitkän linjan helsinkiläisillä goottirokkareilla oli varmasti kuuma paahtaessaan sirkustelttalavan uumenissa. The 69 Eyes tarjosi yleisölleen perusvarman setin hitteineen päivineen. Liikoja bändi ei totisesti revitellyt ja toisinaan veto oli tästä syystä hieman tylsähköä katseltavaa. Toki poikkeuksena tästä toimi yhtyeen aina yhtä kovaa ja innokkaasti takova rumpali, radioäänenäkin erittäin tutuksi tullut Jussi 69. Loput bändistä, kuten ajoittain mumisevasti tulkitseva laulaja Jyrki 69, voisivat ottaa kannuttajastaan mallia. Keikka ei ollut huono, mutta melko väritön ja harmaa maku siitä jäi.
Maailmanvalloitusta tasaisen varmasti tehnyt, kitaristi Anton Kabasen luotsaama Beast in Black oli kaikkea muuta kuin väritön Qstockin lavalla. Vaikka yhtyeen kasarivaikutteinen heavy ja power metal ei liioin innosta itseäni, bändi tekee sen pirun hyvin. Tämä välittyy hienosti liveolosuhteissa, joissa jatkuvasti virnistelevä ja leikittelevä yhtye nauttii joka sekunnista sydämellään. Kun vielä soitto on jokaista show-liikettä myöten varmaa ja sulavaa, esitys on maittavaa katsottavaa. Kabasen entisen bändin Battle Beastin kasvattaessa myös suosiotaan on mielenkiintoista nähdä, kumpi bändeistä kasvaa lopulta suuremmaksi.
Kotimaan tunnetuin surmacore-yhtye Rytmihäiriö oli ahdettu festivaalin pienimmälle ja hiostavimmalle Koomalavalle, jota bändin vokalisti nimitti teemalle osuvasti ryyppykämpäksi. Yhtye toimitti ja rähisi hiessä kylpevälle yleisölleen noin tunnin setin mustalla huumorilla kyllästettyä tarinointia Gambinanhuuruisista surmatöistä. Rubiininpunainen nimikkojuoma maistui totutunlaisesti myös konkaribändin jäsenille, mikä ei ammattimiesten suorittamista juuri huonontanut. Vokalisti Unto Helollakin pysyi välipuheet hauskalla tavalla hiuksenhienosti kasassa.
Rytmihäiriö. Kuva: Anniina Saarela
Yhtyeen setti painottui viimevuotisen uutuuslevyn Gambinapsykoosin ralleihin, jotka toimivat jälleen hyvin livenä. Takuuvarmojen klassikkotäkyjen, kuten Koska saatana sanoo niin, Paluu raittiusleiriltä ja Olen kännissä, aikana yleisö toki puhkesi suurimpaan elämöintiin. Ikonisessa päätösrytistyksessä, Saatana on herra, tiristettiin ja huudatettiin yleisöstä viimeisetkin mehut. Keikka oli taattua Rytmistä, ja se meni festivaalin parhaimmistoon.
Perjantain pääesiintyjän viittaa kantoi yhdysvaltalainen punk rock -yhtye The Offspring. Jo 80-luvulla perustettu, mutta etenkin 90-luvulla mainetta niittänyt bändi on pysytellyt varsin elinvoimaisena ja aktiivisena näihin päiviin saakka, etenkin keikkarintamalla. Suomessakin bändi on vieraillut erityisesti tällä vuosikymmenellä melko säännöllisesti. Qstockia seuraavana päivänä yhtyeellä oli esiintyminen vielä Kuopion Rockcockissa.
Keikan alun poukkoilevasta äänimaailmasta huolimatta vetoa seurasi mielellään alusta loppuun. The Offspring on ennen kaikkea hyvän mielen bailausbändi, joka saa yleisön niin hyppimään, tanssimaan kuin moshpittamaan. Tähän yllyttää parhaimmillaan purkan lailla tarraava kappalemateriaali, joka konkretisoituu monelta osin bändin hittialbumiin Smash (1994). Siltä soitetut biisit, kuten Come Out and Play, Bad Habit, Gotta Get Away ja Self Esteem, saivat valtavan innostuneen vastaanoton.
Hauskana detaljina keikalla erottui bändin solisti Dexter Hollandin päällään pitämä T-paita, jossa komeili Sauna-Timo eli kilpasaunomisen moninkertainen maailmanmestari Timo Kaukonen. Holland onkin tunnustautunut saunomisen intohimoiseksi harrastajaksi, ja tätä kautta myös Suomen fanittajaksi. Kaiken kaikkiaan keikka tamppasi kokeneen ja ison bändin elkein jenkkityylistä hassuttelua ja vinoilua unohtamatta.
Lauantai
Niinkin kiintoisasta sijainnista kuin Moldovasta kotoisin oleva Infected Rain edusti jytinöissään festivaalin raskainta sarjaa. Itselleni ennestään tuntematon yhtye oli myös tapahtuman positiivisimpia yllättäjiä. Lajityyppeinä melodista deathia ja metalcorea ripauksella nu metalia sekoitellut viisikko antoi itsestään kaiken asenteella ja kovalla energialatauksella. Sekä yhtyeen musiikissa että esityksessä riitti vaihtuvia ja hurjia tilanteita.
Bändin riehaantuminen korkeine loikkineen kappaleidensa raskasvallien tahtiin oli komeaa katseltavaa. Etenkin yhtyeen rastapäinen solisti Elena Cataraga näytti Arch Enemyn Alissa White-Gluzia muistuttavalla ketterällä esiintymisellään esimerkillistä solistin kuvaa. Laulaja sai myös yllytettyä pienen Koomatelttalavan yleisön kahteen samanaikaiseen circle pittiin anniskeluaidan molemmin puolin. Show oli oivallinen paketti kaikkinensa, minkä myötä yhtye menee itselläni lähempään tarkastukseen.
Infected Rain. Kuva: Anniina Saarela
Lemin ylpeys Stam1na on ollut jo pitkään elimellinen osa kotimaista metallikenttää ja festarikesää. Itse lämpenin yhtyeen musiikille vasta tuoreimman Taival (2018) -albumin jälkeen, mutta bändin toimivuus livenä on ollut kiistämätöntä. Tälläkin kertaa yhtye oli taatun sisukas ja suomalainen omintakeisella thrash ja groove metalillaan. Tosin kokonaisuus oli miksattu ehkä aavistuksen liian raskaaksi kappaleiden kevyempien osuuksien kustannuksella.
Itselleni festivaalin odotetuin akti oli australialainen Airbourne. Jos lämpöä ei ollut jollekin jo tarpeeksi, hullut aussit heittivät avokätisesti vielä lisää löylyä yleisölle. Bändin yksinkertainen mutta sitäkin tarraavampi hard rock -show oli yhtä villiä hurvittelua vanhan liiton hengessä. Vaikka yhtyettä on syystä nimitetty AC/DC:n klooniksi, Airbourne tekee juttuaan täydellisen uskottavasti ja hyvillä biiseillä. En usko, että bändin livevedot jäävät meiningiltään yhtään kakkoseksi AC/DC:n kulta-aikojen keikkoihin verrattuna.
Yhtyeen keikka suorastaan hengitti kaikkia mahdollisia rock-kliseitä, missä piileekin bändin viehätys. Hiki ja adrenaliini virtasivat, olut räiskyi, veijarimainen huumori kukki ja valtava Marshall-vahvistinarsenaali täräytti riffiä ja sooloa ilmoille. Jylinä tuli laitteistosta niin kovaa, että vokaalit meinasivat ajoittain peittyä äänimassan alle. Asia ei kuitenkaan paljon haitannut, sillä bändin innokas hurjastelu ja ohjelmanumerot ylläpitivät yleisön virnettä naamalla. Show’n varastanut kiintopiste oli kuitenkin riehakas ja kaikkialle ehtinyt vokalisti-kitaristi Joel O’Keeffe. Mies intoutui ravaamaan lavan ja yleisön välistä aluetta ja elämöi jopa kierroksen järjestysmiehen olkapäillä revittelemässä. Tämän lisäksi jannu linkosi ahkerasti oluttuoppeja ja jopa yhden tuopin Jack Daniel’sia yleisöön, joka saikin niistä varsin hyvin koppeja.
Keikan kirkkaimmista menohiteistä vastasivat pääasiassa debyyttilevy Runnin’ Wildin (2007) rallit, kuten Too Much, Too Young, Too Fast, Stand Up for Rock’N’ Roll ja huikeasti venytetty Runnin’ Wild. Laulajan huudettua keikan lopussa ”rock’n’ roll never dies!” lausunto oli bändiä katsoessa vaivaton uskoa. Jos bändi vetää tällaisia esiintymisiä manöövereineen joka kerta, on se keikkaolosuhteissa luultavasti paskimmillaankin parasta viihdettä. Veikkaisin, että Airbourne kasvaa väistämättä vielä stadionyhtyeeksi, ellei se jo ole sitä. Näin se kuuluu hoitaa.
Airbourne. Kuva: Anniina Saarela
Ruotsalainen ”videopelimetallibändi” Machinae Supremacy toimi festivaalin loppupuolella viimeisenä raskaamman musiikin esiintyjänä. Tutustumiseni yhtyeeseen on jäänyt pintapuoliseksi, mihin nähden oli mukava todeta koplan toimivuus lavalla. Bändi edustaa metallityyliltään nimensä mukaisesti koneellista ylivaltaa eli industrial metalia. Poikkeuksellista ilmaisusta tekee bändin musiikissaan hyödyntämä, 80-luvun tietokonepeleissäkin käytetty SID-äänipiiri. Keikan selkeässä äänimaailmassa kaikki erottuikin mukavan kirkkaana ja retrona melodiakudelmana. Vaikka bändin laulajan power metal -laulutyyli on hieman liian tavanomainen, keikka kuulosti mukavan raikkaalta ja menevältä. Pienen Oulu-lavan tuntumaan saapunut yleisökin vaikutti pitävän kuulemastaan. Pitänee tutustua tähänkin yhtyeeseen paremmin.
Palaan raportin alussa mainitsemiini organisaatiokysymyksiin. Kun kävijöitä oli 40 000, tungoksilta jonotuksineen ei voinut välttyä. Silti tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Esimerkiksi uusi Kuusisaaren ja Raatin välille rakennettu silta onnistui uutena kulkureittinä hajauttamaan ihmismassoja. Myös vedensaanti helteisellä kelillä oli mahdollistettu lopulta hyvin, vaikka ensimmäisenä päivänä vesipisteitä osoittautuikin olevan liian vähän. Sen sijaan järjestyksenvalvojat eivät tuntuneet olevan aina täysin informoituja tehtävistään. Esimerkiksi raportin kuvaajaa ei osattu aina ohjeistaa, mitä reittiä pitkin kuvausalueelle pääsee ja mitä bändejä saa kuvata.
Koska kasvavassa kaksipäiväisessä tapahtumassa esiintyy yli 60 esiintyjää, sen voisi harkita muuttuvan kolmipäiväiseksi. Tämä ehkäisisi esiintyjien päällekkäisyyksiä ja antaisi ihmisille enemmän aikaa valmistautua tapahtumaan. Etenkin perjantaina monet olivat varmasti vielä töissä porttien auettua jo klo 12.30. Toki voi olla, että festivaalin perinteikäs kaksipäiväinen kesto on tietoinen käytännön ratkaisu.
Oli miten oli, molempiin helteisiin tapahtumapäiviin mahtui jälleen runsaasti erilaisia musiikkityylejä, ihmisiä ja aktiviteetteja. Värikäs kaikille jotain -henki onkin Qstockin tunnusmaisimpia piirteitä vuosi toisensa jälkeen.
Teksti: Eetu Järvisalo, kuvat: Anniina Saarela
Kuvagalleriassa mukana: 30 Seconds to Mars, Airbourne, Infected Rain, Machinae Supremacy, The Offspring, Rytmihäiriö, Stam1na sekä Viikate.
