Perinteikäs Provinssi on ollut viime vuodet muutosten tiellä ja tapahtuman nimen rock-päätekin oli nyt poissa, toista vuotta peräkkäin. Jo tämä kielii siitä, että ohjelmapolitiikassa on tehty tiettyjä säätötoimenpiteitä, ja näköjään se on kannattanut. Festivaali teki nimittäin tänä vuonna lauantain osalta kaikkien aikojen yhden päivän ennätyksen 31 000 kävijällä. Yhteensä kolmipäiväisessä tapahtumassa kävi noin 71 000 vierasta.
Kyllähän se vanhaa rokkaria vähän hämmentää, kun valtavat ihmisvirrat vaeltavat katsomaan Antti Tuiskua ja Cheekiä ja palaavat sitten lähes samansuuruisina määrinä takaisin camping-alueelle keikkojen loputtua. Mutta ei voi mitään, nämä nimet liikuttavat suomalaisnuorisoa edestakaisin herran vuonna 2016.
Raskaan rockin puolelta suurimmat nimet olivat tällä kertaa saksalainen Rammstein ja pääosin kotimainen Nightwish. Tässä mittelössä päätöspäivän lauantain pääesiintyjä Rammstein vei voiton, ei mitenkään yllättävästi. Ei Nightwishiä voi toki mistään erityisesti moittia, päinvastoin. Kaikesta näki, että kokoonpanolla oli hauskaa lavalla ja uusimpaan Endless Forms Most Beautiful -levyyn painottunut setti soi komeasti. Aina ei silti upeinkaan barokkimaalaus saa keskittymään äärelleen, ja niin kävi nytkin. Spektaakkeli vyöryi päälle, mutta siitä oli tällä kertaa vaikea saada kunnon otetta – tiukasti subjektiivinen juttu.
Tähän liittyen onkin hieman ristiriitaista, kuinka Rammstein tuntuikin niin vakuuttavalta, jopa intiimiltä. Till Lindemann ja kumppanit eivät juuri harrasta hymyilyä tai välispiikkien kaltaista suoraa kontaktia, mutta jotenkin esillepano tuntui jälleen henkilökohtaiselta, kaikesta suurellisuudestaan huolimatta. Show oli uudistunut juuri tarvittavissa määrin, vaikka tutut elementitkin kosketinsoittaja Christian Lorenzin kiusaamisineen ja lavan tulimerineen olivatkin läsnä. Ja pyrotekniikassa ei siis todellakaan säästelty, iso osa keikkapalkkiosta meni varmasti näihin tehosteisiin. Esimerkiksi Lindemann leijumassa Engelin aikaan tulienkelinä on kyllä hyvin vaikuttava näky.
Eikä setistä musiikillistakaan voimaa puuttunut. Etusijalla olivat puhtaat hitit mallia Reise, Reise, Keine Lust ja Sonne. Ainoana vähänkään yllättävänä numerona kuultiin uutuuskappale, vanhojen Rammstein-klassikoiden lyriikoita yhdistelevä Ramm 4. Sitäkin on tosin soitettu jo aiemmin tämän kesän festivaalikiertueella. Valtaisa yleisömeri eli mukana keikan alusta loppuun, minkä voi sanoa olevan kova suoritus yhtyeeltä, jonka viimeisin uutta musiikkia sisältävä levy on seitsemän vuoden takaa.
Rammsteinin jälkeen pienemmällä Soundi Stagella esiintynyt Santa Cruz ei hämmentynyt maailmatähtien perässä soittamisesta, vaan heitti jälleen takuuvarman settinsä kuvia kumartelematta. Ihastusta herätti muun muassa lopun Prince-cover – Purple Rainin esittäminen saattoi tuntua joistain turhalta opportunismilta, näihin aistielimiin se välittyi kuitenkin aitona ja sydämellisenä kunnianosoituksena.
Kotimaiset raskaammat nimet hoitivat muutenkin osuuksiaan mallikkaasti. Esimerkiksi Insomnium sai avajaispäivän alkuillan slotissa ihan aidon circle pitin pyörimään, mutta valitettavasti puolivälin rankka sadekuuro kylmensi bileitä. Mokoman perjantaiyön keikka taas oli silkkaa hurmiota ja Soundi-teltan väki pomppi iloisesti pitkin keikkaa. Myös Maj Karman kello 16:n keikka samaisella lavalla oli yllättävänkin vakuuttava, liikuttavakin. Herra Ylppö piteli yleisöä näpeissään, ja vaikkapa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -kappaleen sanat iskivät suoraan tajuntaan.
Amorphisin jäsenet ovat joskus olleet festarilavoilla vähän töissä, mutta nyt hommassa oli ehdotonta intoa, myös muilla kuin laulaja Tomi Joutsenella. Päälava oli porukalle täysin oikea paikka. Ruotsin Graveyard puolestaan oli musiikillisesti vakuuttava, mutta muuten hiukan tylsää seurattavaa. Olisiko kotimaisessa Hexvesselissä vähän samaa vikaa? Puoliraskaista ryhmistä esimerkiksi Barbe-Q-Barbies toimi Sakko-lavalla huomattavasti kipakammin kuin viisukarsintaympäristössä.
Five Finger Death Punchia taas ei tällä kertaa jaksanut ollenkaan. Suurimpana syynä tähän oli osittain päällekkäin esiintyneen Circlen maaninen rykäisy pienimmällä lavalla, Sakko Stagella. Jussi Lehtisalon, Mika Rätön ja kumppaneiden yhtye vakuuttaa toki joka kerta, mutta jotenkin palaset olivat nyt erityisen hyvin koossa – tai iloisesti levällään. Vaikuttavimmat huomiot tulevat monesti vertailun kautta, ja nimenomaan Five Finger Death Punchin hengettömään amerikanpullisteluun nähden Circlen heittäytymiseen ja luovaan hulluuteen perustuva messuaminen oli niin sanotusti jotain ihan muuta.
Jokaisella festivaalilla tekee tyhmiä virheitä, ja omalla kohdallani suurimpana sellaisena oli tällä kertaa Pää kii -yhtyeen keikan ohitus. Ei voi mitään, harmittaa pahasti. Ei-raskaalta puolelta taas ihastuttivat muun muassa Matti Mikkolan hykerryttävä Saimaa, nahkansa hienosti uudelleen luonut Vesala, näköjään aina vain jo pelkällä karismallaan vakuuttava Ismo Alanko ja maailman ihanin nainen, Ruotsin Veronica Maggio.
FESTARIKANSAA:
BÄNDITARJONTAA:
