Raskasta, sydämellistä, koskettavaa – Yob tarjoili täydellisen lopetuksen viikonloppuun

Yob – Tavastia, Helsinki, 21.10.2018

Kuva: Jussi Niemelä

On sunnuntai-ilta. Näen kohta ensimmäistä kertaa Yobin elävänä. Olen varautunut tajuntani räjähdykseen.

Yhdysvaltain Oregonista kotoisin oleva Yob vieraili Suomessa edellisen Clearing the Path to Ascend -levynsäkin yhteydessä vuonna 2014. Nyt paikkana on jälleen Tavastia, joka on sunnuntai-illaksi varsin täynnä tuomiometallia rakastavaa yleisöä.

Yobin musiikki on antautumisen taidetta. Tämä tulee esille varsinkin keikkaolosuhteissa. Kun jo introt ovat pidempiä kuin keskimääräinen listahitti, niin sekä yhtyeen että yleisön pitää antaa hyökyvän massan tulla päälle ja sulkea sisäänsä. Kokemus on kuin hallusinatorinen matka. Jos vastustat kokemusta, olet painajaisten valtakunnassa. Nautinto tulee juuri antautumisesta.

Toivon ennen keikkaa, että musiikki tulee täysille. Se todella tulee.

Wikipediakin antaa Yobille tyylimääritelmän doom metal. Tähän on totuttu lisäämään myös psykedeelisyyden termi. Bändin tuotannossa käyvät monesti vuoropuhelua kulmikkaat ja monoliittiset, jopa monotoniset alaäänet, ja niiden joukkoon heitetyt harmonisesti rikkaat ylä-äänet. Kitaristi-laulaja Mike Scheidtin tapa soinnuttaa ja luoda melodioita on välillä hyvin omalakinen. Jo pelkästään tämän toteuttamisen seuraaminen live-ympäristössä on oma nautintonsa.

Keikka aloitetaan tämänvuotisen Our Raw Heart -albumin kahdella ensimmäisellä kappaleella, Ablazella ja The Screenillä. Juuri The Screen on oivallinen esimerkki mainitusta jyräyksen ja maalailevuuden keskustelusta. Mieleen nousee mielikuvia öisestä autiomaasta ja sen reunalla taivaisiin kohottautuvista vuorista. Tunnelma on ankara, mutta kaunis. Ehkä yllättäenkin juuri uusimman levyn kappaleet muodostuvat huippukohdiksi, kun albumin jumalaisen kaunis nimibiisikin ajaa kyynelten partaalle.

Keikkakokemus on katsojalle usein humaltuneen yksityiskohtien tarkkailun ja assosioinnin juhlaa. On hurmaavaa seurata rumpali Travis Fosterin antautuvaa työskentelyä varsinkin hitaammissa osuuksissa. Hän paneutuu tahdin vasaroimiseen koko kehonsa voimalla. Basisti Aaron Riesebergin Rickenbacker-soitin tuo mieleen herrat Kilmister ja Burton. Kolme eri soittajaa, kolme erilaista genreä, mutta jokin sama elämää suurempi totaalisuus niitä yhdistää.

Sykähdyttävää kokemusta ei pysty olemaan peilaamatta Mike Scheidtin henkilöhistoriaan. Vakava suolistosairaus oli tappaa miehen alkuvuodesta 2017, mutta hän näyttää toipuneen tapauksesta erittäin hyvin. Kiitollisuus elossa olosta tulee mukaan välispiikkeihin ja mies kiittelee myös Nyos-lämppäriä ansiokkaasta keikasta. Sama nöyrän sydämellinen asenne näkyy myös siinä, että Scheidt jää soittovedon jälkeen erittäin pitkäksi aikaa lavan reunalle juttelemaan faniensa kanssa.