Perjantai jatkui Supermassive-festivaalilla siitä, mihin pakkotoistolla päät pökerryksiin laittanut torstai Tavastialla jäi. Keskittymistä vaativan musiikin soittaminen alkuillan soittoslotissa nousuhumalaisille suomalaisille, siinäpä haastetta kerrakseen. Gnod vastasi haasteeseen onnistuneesti, samoin kuin Bong edellisiltana.
Manchesterilaiskollektiivi Gnod on yhteistoiminnallinen yksikkö aivan oikeasti. Keikoille lähdetään omasta residenssistä suurin piirtein sen mukaan, monelle keikan buukannut taho on valmis ostamaan lentolipun. Gnod saattaa esiintyä esimerkiksi noiseduona, teknotriona, psykerokkikvartettina tai dub-kvintettinä.
Supermassivessa nähtiin viimeksi mainittu. Kaksi basistia jauhoi käytännössä samaa riffiä kolme varttia ja kumisevat rummut tehostivat matalaa jyrinää. Valtaansa orjuuttava raskas rytmi tarjosi leikkikentän kitaralle ja saksofonille, jotka olivat loppujen lopuksi vain kosmeettinen lisä Gnodin sointiin.
Gnod oli samalla asialla kuin esimerkiksi Om. Tosin vielä riisutumman idean äärellä, vaikka väkeä lavalla olikin enemmän. Soittajien luotto omaan hypnoottiseen, vähäeleiseen teemaansa, valoi uskon siihen yleisönkin puolella. Intensiteetti kasvoi kuin varkain ja vaikka alkutaival tuntuikin tahmealta, matkan päämäärä oli kauempana kuin olisi arvannutkaan.
Jumituksen jälkeen oli vuorossa todellista ja totaalista tykittelyä. Siitä vastasi ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut Earthless.
Kalifornialaistrion resepti on yksinkertainen: basisti Mike Eginton ja rumpali Mario Rubalcaba muodostavat jämäkän taskun, jossa kitaristi Isaiah Mitchell näppäilee taskubiljardia. Kliimaksin lähestyessä rytmiryhmä ravistelee taskua eri asentoon ja pakottaa Mitchellin uuteen suuntaan.
Mitchellin kitarassa yhdistyivät Kalifornian aurinkoinen letkeys, 1960–70-lukujen psykedeelisen rockin perinne ja Yngwie Malmsteenin legendaarisena mottona toimiva enemmän on enemmän. Mitchell muistutti välillä mistä riffistä kyseinen jamiosuus oli alkanut ja heittäytyi jälleen villiin sooloiluun.
Earthless on soittanut yhdessä lähes 15 vuotta ja julkaissut levyjä harkitun harvakseltaan. Esiintymisen energia, vuorovaikutussuhde, jännite ja hiki eivät tule koskaan tallentumaan täydellisesti live- saati studiolevylle. Earthless on jamibändi ja jamibändit ovat livebändejä. Earthless saa jamittelusta unelmoivat nuoret ostamaan kitarat ja jamittelua harrastavat myymään ne.
Kriitikoille ei Earthlessin keikalla ole sijaa. Kolmikko ei tuo rockiin mitään, mitä ei olisi nähty jo uuvuttavuuteen asti. Earthless ei hurmaa koukuilla eikä nerokkailla sävellyksillä. Earthless ei ole edes kovin karismaattinen yhtye.
Miksi Earthless sitten soitti Supermassiven kenties parhaan keikan? Bändi elää hetkessä palavammin ja kiivaammin kuin kukaan muu. Juuri nyt tapahtuu asioita, jotka menettävät merkityksensä kun kitaravahvistin naksautetaan keikan päätteeksi pois päältä. Ja ne tapahtuvat asiat ovat Earthlessin käsissä – pahoittelut alatyylisestä ilmauksesta, mutta tällä kertaa se on välttämätöntä – vitun siistejä.
Earthlessin rasvatun boogie-koneen virtuoosimainen soitto ja saumaton symbioosi saivat yli-inhimillisiä piirteitä, kun kitara viritetään lennosta kesken ilotulitusrakettien lailla lentelevän soolon ja poikki pamahtavat rumpukapulat ovat ehjinä käsissä silmää nopeamman revolverisankarin ottein.
Earthlessin keikalla 24. lokakuuta oli 60 minuutin ajan vitun siistiä. Se tunne on harmillisen harvinainen rock-konsertissa tätä nykyä.