Live: Steel Panther, Tampereen Tullikamari, 19.2.2014
Keskiviikkokeikan odotusvaiheessa tuli äimisteltyä, kuinka täyteen Hollywoodin glam metal -suurlähettiläät olivat Pakkahuoneen myyneet. Kun nelikko avasi pelin helvetillisellä volyymillä räikyneen Number of the Beast -alkunauhan jälkeen Eyes of the Pantherilla, oli heti selvää, että soitto kulkee. Tässä ainakin yksi syy siihen, miksi tupa oli täynnä.
Ennakkoon pelätystä väljähtäneestä vitsistä ei siis ollut musiikillisen tarjonnan puitteissa jälkeäkään. Steel Panther on tahkonnut irstasta parodiaheavyaan vuosikausia, ja se näkyy bändin lavapresenssissä vain positiivisesti, todella tanakkana otteena ja rentoutena hölmöillä myös käsikirjoituksen ulkopuolella. Onneksi hassuttelu ei ulottunut biiseihin – pois lukien muutaman kipaleen ”hiukan” yliampuva loppumäjäyttely – eli show’ta voi onneksi luonnehtia komiikalla höystetyksi rokkikeikaksi, eikä toisinpäin.
Setti oli ihan ok, vaikka painotus olisi saanut olla vieläkin vankemmin mainiossa Feel the Steel -debyyttilevyssä puolivillaisemman seuraajansa Balls Outin sijaan. Tosin esimerkiksi kakkoslevyn Tomorrow Night toimi oivasti ja rasittava Just Like Tiger Woods jäi loppuyöksi päähän kaikumaan.
Hyvän lisän tarjontaan tekivät tulevan All You Can Eat -levyn biisit, vaikkakaan videokipale Party Like It’s the End of the World ei juuri korvienlotkautusta vaadi. The Burden of Being Wonderfulin kohdalla ei oikein enää tiedä, pyrkiikö yhtye mainstreamiin vai mitä se yrittää. Räväkämpi ja musiikillisesti jopa sangen monipuolinen Glory Hole puolestaan lienee koko yhtyeen parhaimmistoa.
Tyhjäkäyntikappaleitakin oli mukana, mutta ei häiritsevissä määrin. Aika paljon enemmänkin musiikkia olisi puoleentoista tuntiin kyllä mahtunut, mutta tavallaan yhtye kurotteli musan lisäksi enemmän sille sanallisen huumorin tasolle, jota esimerkiksi Bad News tunki levylleen asti.
Iso osa show’sta oli lätinää, jossa käsiteltiin teemoja varsin kapealta alalta: kuka nuoli tai imi mitä ja ketä, mikä haisee miltä ja kenellä on suurin ”kukko” ja missä se on milloinkin ollut. Teema tietenkin kuuluu yhtyeen brändiin, öh, elimellisesti, ja monin kohdin kitaristi Satchelin ja laulaja Michael Starrin sanailu muistutti rasvaista stand upia.
Lexxi Foxxx keskittyi peilailemiseen ja hiuskiinteen sumutteluun, mutta esittipä mies jopa soolon – bassonsa sijaan hiuksillaan. Rumpali Stixx Zadinia toimi lähinnä musiikillisesti erinomaisesti suoriutuneen yhtyeen selkärankana sen kummempia keimailematta tai hassuttelematta. Hyvä näin, sillä Steel Panther on huumorin ja musiikin tasoilla ilmiselvästi Satchelin ja Starrin show. Parivaljakko täydentää toisiaan mainiosti nimenomaan komedia-aspektin suhteen, mutta ilman toista bändi olisi myös yhtyeenä aika rampa ilmestys.
Kaikesta huomasi, että bändin kokemus Hollywoodin klubien viihdyttäjinä on valtaisa. Joissain kohdin ennalta suunnitellut jutut pistivät silmään, mutta kokonaisuuden puitteissa äijien sikailu vaikutti yllättävän spontaanilta ja intomieliseltä. Hommassa oli samaan aikaan suunnitellun jäsentelyn tuntua ja täysin ennalta arvaamatonta fiilistä, etenkin keikan loppupuolella.
Keikka muljahti hämmentävästi ja loppujen lopuksi vaivaannuttavasti 80-lukulaisen glam rockin seksistiseen hekumallisuuteen, kun yhtye alkoi kutsua yleisöstä mimmejä lavalle. Lauteilla notkui lopulta kymmenisen lyyliä, ja myötähävettävään suuntaan edennyt kuvio alkoi pidemmän päälle hatuttaa. Kesäisesti pukeutuneet neidot hiihtelivät lavalla useamman biisin ajan, tietysti selfieitä ja kaverikuvia tilanteesta räpsien. Esimerkiksi yhtyeen läpimurtobiisistä Death to All But Metalista meni maku, vaikka Satchelin mukaan se on ”ei ainoastaan yksi parhaista Steel Pantherin biiseistä, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista heavy metal -kappaleista”.
Yleisö kuitenkin tiesi, mitä ja millaista show’ta se oli tullut katsomaan, ja närkästyksen sijaan porukka tuntui olevan varsin hyvillään bändin 2010-luvulla täysin epäkorrektista aktista. Runsaslukuinen jengi hurrasi ja lauloi käskystä perin kovaäänisesti, etenkin ei-niin-yllättäen encoret aloittaneen irstailuslovari Community Propertyn kohdalla.
Illan viihdyttävyydestä ja laadukkuudesta huolimatta bändin tarjottava tuntui yhdenkin keikan perustella olevan aika tavalla läpiluodattu. Kuitenkin, kun bändi kysyi, kuka tulee katsomaan Steel Pantheria uudelleen, suurin osa yleisöstä nosti kätensä. Oma käteni nousi kysyttäessä kuka ei tule toiste. Meidän harvojen ilmeisen väärä mielipide kuitattiin tyylille uskollisesti: ”Fuck you.”