Suomen ja Ruotsin ystävyysottelu – Ensiferum, Dark Tranquillity ja kumppanit Helsingin Vanhalla

Ensiferumin ja Dark Tranquillityn mittava Double Headlining -kiertue saapui viimein Suomeenkin. Lämppärien virkaa toimittivat bulgarialainen Gwendydd ja kotkalaislähtöinen Marianas Rest.

Keikkatoiminta nimensä mukaisesti Vanhalla Ylioppilastalolla näyttää aktivoituneen uudestaan aivan viime aikoina. Ehkä siihen lienee osasyynä muun muassa Nosturin ja Circuksen toiminnan päättyminen – niin tai näin, Helsingissä ei tosiaan ole enää liikaa tämän kokoisia venueita. Tavastiakin on ymmärrettävistä syistä kovin täyteen buukattu.

Sunnuntain neljän bändin iltaman aloitti bulgarialainen, miesrumpalia lukuunottamatta naisvetoinen Gwendydd. Puolen tunnin vedosta jäi päällisin puolin mieleen synkät biisien nimet ja noin palopostin kokoinen laulaja, joka veti kaikenlaista mörinää, örinää ja karjaisuja todella komeasti.

gwendydd

Alkusetti jätti hieman kylmäksi, mutta viimeiset, nopeammat kappaleet lähtivät jo huomattavasti paremmin. Niistä tuli jopa pieniä mielleyhtymiä 2000-luvun taitteen In Flamesiin, kun muut kappaleet eivät herättäneet kovinkaan suuria tunteita. Kitarasooloja tai muita hienouksiakaan esiintymiseen ei juuri sisältynyt: eräs keikalla ollut arvioi, että puolituntisen aikana kuultiin peräti yksi soolo. No, onpahan ainakin yksi bändi vastapainona Manowarille ja muille, jotka ovat kunnostautuneet sillä osastolla liiaksikin.

Joka tapauksessa bändi tuntui uppoavan yleisöön, sillä ryhmä sai aika kovat aplodit ja huudot jokaisen biisin jälkeen. En epäile lainkaan, etteikö Gwendydd olisi saanut reippaasti uusia faneja tämän esiintymisen myötä.

marianas rest

Toisena vuorossa oli kotkalainen Marianas Rest, joka soittaa omien sanojensa mukaan melankolista death/doom metalia. Siinä missä ensimmäinen bändi ehti vetää ensimmäisen vartin aikana kolme biisiä, tämä jälkimmäinen soitti samassa ajassa kaksi kappaletta. Avausraita kesti laskelmieni mukaan kokonaiset yhdeksän minuuttia, ja puoleen tuntiin mahtui lopulta vain viisi tai kuusi biisiä.

Gwendyddin tapaan myös Marianas Restin setissä melodisemmat ja nopeammat kappaleet kuulostivat huomattavasti paremmalta. En ole mikään asiantuntija tämän genren suhteen, ja ehkä siksi bändistä oli vaikea saada tarttumapintaa. Keikka päättyi lopulta jopa hieman yllättäen, eikä savukoneiden peittämästä ja hämyisessä valaistuksessa soittaneesta yhtyeestä jäänyt hirveästi muisteltavaa. Paikalla oli kuitenkin runsaasti porukan faneja ja varmasti muitakin, jotka tuntuivat tykkäävän, mikä on tietysti pääasia!

ensiferum

ensiferum

Allekirjoittaneelle illan odotetuin bändi oli pääesiintyjistä ensimmäinen eli Ensiferum. Kotimaisen folk metalin kärkinimi on varmasti yksi eniten pandemiasta kärsineitä yhtyeitä: ryhmä julkaisi vielä toistaiseksi tuoreimman levynsä, power metal -vaikutteisemman Thalassicin heinäkuussa 2020, ja pääsi soittamaan sen tiimoilta samana vuonna vain yhden keikan. Seuraavanakin vuonna esiintymisiä oli vain kymmenen, joten todella vahva, bändin levytyksistä ehkä jopa paras ei ole todellakaan saanut ansaitsemaansa huomiota.

Tämän kiertueen myötä asia on onneksi jotenkin korjattu. Lavasteet ja valtaosa biisivalinnoista pohjautui juuri tähän ”uuteen” levyyn aina sisääntulosta lähtien. Settilista koostui neljän Thalassicin biisin lisäksi soittoaikaan nähden monipuolisesti myös vanhemmasta tuotannosta. Yhtyeen kahdeksasta albumista lähes jokainen oli edustettu vähintään yhden biisin muodossa – ainoastaan One Man Army– ja Two Paths -levyiltä ei kuultu kappaleen kappaletta.

ensiferum

ensiferum

Ensiferumin esiintymisestä todella huokui ilo ja into siitä, että nyt viimein päästään taas soittamaan. ”Päivä 48 eikä tunnu vittu missään!”, laulaja-kitaristi Petri Lindroos julisti keikan ensimmäisessä välispiikissä. Eipä tosiaan näyttänyt tuntuvan, sillä bändi oli todella kovassa vedossa. Keikkojen virallinen pittivalvoja, basisti Sami Hinkka riehui lavalla koko bändin edestä ja piti huolen siitä, että asianmukainen toiminta pysyi käynnissä jatkuvasti. Toisaalta kaikki muutkin liikehtivät lavalla siinä määrin kuin se oli soittamisen puitteissa mahdollista.

On ollut erityisen hienoa seurata, miten laulaja-kosketinsoittajaksi pari vuotta sitten kiinnitetty Pekka Montin on kasvanut bändiin. Aluksi suurin piirtein soittimensa taakse piiloutunut ja vähän jäykän oloinen mies tulee nykyisin lavan edustalle heilumaan ja huudattamaan yleisöä aivan erilaisella rohkeudella ja asentella. Lindroosin kanssa ”herkkänä duettona” vedetty Run from the Crushing Tide oli helposti yksi koko illan kohokohtia.

ensiferum

ensiferum

Keikan pituus oli ainoa asia, mikä jäi hieman harmittamaan. Ensiferumin osuus kesti lopulta vain noin tunnin, ja toisen pääesiintyjän roolissa olisin odottanut bändiltä paria encorea tai edes hieman pidempää settiä. Vieruskaverin saamaan settilistaan oli merkitty encoreiksi Cold Northland ja diskohumppa Two of Spades, jota jäin suorastaan kaipaamaan. Pienen tutkinnan jälkeen vaikuttaisi kuitenkin siltä, ettei näitä kahta ole veivattu koko kiertueen aikana kuin parilla keikalla.

Ensiferumista on muotoutunut yksi niitä lukuisia bändejä, joiden perässä on tullut kierrettyä ties mitä maakuntia – sen verran kuin bändi nyt on päässyt keikkailemaan. Yhtye on aina takuuvarma esiintyjä, oli keikka sitten maalla tai merellä – ei sentään ilmassa, ainakaan vielä? Tämän porukan lavaliikehdintää katsoessa ja biisejä kuunnellessa ei vain voi olla hymyilemättä.

Vaikka kiertueen nimikin viittaa kahteen tasapuoliseen headlineriin, oli selvää, että Dark Tranquillity oli se illan todellinen pääesiintyjä. Se kuitenkin yllätti, että ruotsalaispoppoo aloitti soittonsa etuajassa.

Kuudesta jäsenestä viiden pönöttäessä aluksi lähinnä paikoillaan huomio kiinnittyi välittömästi laulaja Mikael Stanneen ja erityisesti miehen hymyyn, joka ei tuntunut hyytyvän lainkaan. Ukko loisti kuin aurinko lähes koko reilun tunnin mittaisen setin ajan, ja ainoa vakavoitumisen hetki koitti solistin kertoessa yhtyeen vanhasta, alkuvuodesta syöpään menehtyneestä kitaristi Fredrik Johanssonista.

Erityisen lämmittävää oli myös se, että keikan aikana oli noin sata hetkeä, kun Stanne olisi voinut poistua niin sanotusti juomatauolle verhon taakse, mutta eipä lähtenyt! Mies hengaili lavalla joko jammailemassa bändikavereidensa olkien takana tai moikkailemassa yleisöä kaikkien niiden soolojen ja väliosuuksien ajan, kun moni laulajakollega olisi häippäissyt takavasemmalle.

Yhtyeen riveissä on ollut viime vuosina aika tuulista, ja käsittääkseni nytkin livekokoonpano poikkesi hieman tavanomaisesta järjestelystä. Toisessa kitarassa nähtiin amerikkalainen Joey Concepcion, joka tuurasi ilmeisesti isyyslomalle jäänyttä Christopher Amottia. Muun soittoporukan pysyessä paikallaan tai lähinnä vaihdellessa paikkoja keskenään, show’n osalta huomio kiinnittyi enimmäkseen lavan takaosassa screenillä pyöriviin videoihin – ja tietysti alati hymyilevään, komeasti rääkyvään Stanneen.

Pääosassa oli tietysti itse musiikki. Vuoden 2020 lopussa ilmestynyt komea Moment-albumi oli parhaiten edustettuna neljän kappaleen voimin, ja minun puolestani levyn materiaalia olisi saanut soittaa enemmänkin. Atomalta ja sitäkin vanhemmalta Fictionilta kuultiin kolme biisiä kummaltakin. Uusien kappaleiden ja hittien lisäksi soittoon oli valikoitunut joitakin huomattavasti iäkkäämpiä, viime vuosina vähälle soitolle jääneitä biisejä kuten The Lesser Faith, The New Build ja Punish My Heaven.

Ensiferumin tapaan myös Dark Tranquillityn esiintymisestä ja spiikeistä huokui onnellisuus juuri siitä hetkestä. Kaikki tahot kiiteltiin läpi moneen kertaan, ja lähes koko bändi tuli kättelemään eturivin tuntumassa ollutta yleisöä keikan päätteeksi. Viimeistään siitä tuli fiilis, että nyt oikeasti tykätään siitä mitä tehdään. 48 päivän rundaamisen jälkeen tällainen ei ole mikään itsestäänselvyys!

Ruotsalaisten melodinen death metal upposi näin bändin uudemmallekin kuulijalle sen verran hyvin, että kiertuepaita oli hankittava muistoksi. Ei kuitenkaan ihan niin hyvin, että olisi tullut pakottava tarve lähteä tänään kiertueen seuravalle keikalle Lutakkoon – tällaistakin kun on ehkä sattunut kerran jos toisenkin. Ehkäpä olisin lähtenyt, jos keikat olisivat olleet pidempiä!

Ajatus neljästä bändistä vaikutti aluksi aika uuvuttavalta, mutta lyhyiden roudausaikojen ansiosta turhaa odottelua ei juuri ollut. Toisaalta kummankin pääesiintyjän odottamattoman lyhyt setti pisti miettimään – yhtäkään esiintyjää väheksymättä –, että mitä jos kuitenkin yksi bändi pois ja enemmän aikaa lopuille? Valtaosa yleisöstä oli varmasti tullut katsomaan juuri näitä illan viimeisiä, joille olisi suonut aikaa ainakin sen puolitoista tuntia per bändi.

En lähde arvioimaan tilan kapasiteettia ja todellista yleisömäärää, mutta porukkaa tuntui olevan aika kivasti koko illan ajan. Se oli mukavaa nähdä, sillä ainakin Ensiferumin joulukuisilla keikoilla oli aivan hävettävän vähän yleisöä siihen nähden, mitä normitilanteessa odottaisi. Sama ilmiö on toistunut lukuisten muidenkin bändien kohdalla, mutta nyt näyttäisi ehkä jo siltä, että ihmiset uskaltavat lähteä ulos. Optimaaliseksi tilannetta ei voi kuvailla vieläkään, joten sanon nyt sen, minkä sanoin jo kauan ennen kuin mistään pandemiasta oli aavistustakaan: ylös sohvalta ja keikoille.

Teksti ja kuvat: Elli Muurikainen

Lisää luettavaa