Suomen-konsertti lähestyy – miltä Iron Maidenin livekunto vaikutti Ruotsissa?

Iron Maiden – Ullevi, Göteborg, 17.6.2016

Teksti: Jaakko Silvast, kuvat: Markku Timonen

Alkaneen suven muhkein metallinen Suomen-suurkonsertti koetaan juhannuksen jälkeisellä viikolla Kantolan tapahtumapuistossa Hämeenlinnassa. Se tulee olemaan brittiläisen Iron Maidenin 25. keikka 23 vuoden aikana härmässä sitten heinäkuun 1980 ja Oulun Kuusrockin.

Infernon viime perjantaina ilmestyneen, jo perinteikkään festarinumeron kantta koristaa Iron Maidenin ikoninen Eddie-maskotti. Lehden sisäsivuja puolestaan elävöittää Iron Maidenin tuoreimman The Book of Souls -albumin maailmankiertueen Japanin-keikoilta kasattu, toimittaja Timo Isoahon mittava reportaasi. Jos se ei riitä vielä ennakkomehustelemiseen tulevaa Hämeenlinnan-keikkaa ajatellen, niin seuraavassa vielä kuulumiset Iron Maidenin Ullevin-konsertista Göteborgista kesäkuun 17. päivänä armon vuonna 2016.

Olihan se taas tapaus – öh, nimittäin. Vaikka matka ei loppujen lopuksi ole pitkä Ruotsin toiseksi suurimpaan kaupunkiin, voi silti tapahtua kaikenlaista – ja esimerkiksi missata jatkolennon Tukholmasta Göteborgiin. Iso kiitos vaan Norwegian-halpalentoyhtiön asiakaspalvelijalle, joka hövelisti ojensi pöllämystyneelle seurueellemme uudet tiketit myöhemmälle lennolle samalle päivälle – maksutta.

maiden_ullevi2

Ullevin-reissulla voi myös käydä niinkin, että missaamalla Opethin keikan näkee idolinsa lähietäisyydeltä.

Hämeenlinnassa aiempien keikkojen tapaan soittava, George ”Steven poika” Harrisin luotsaama The Raven Age aloitti vielä yleisöstä vajaalla Ullevilla puoli seitsemän aikaan illalla. Raivokasta ja energistä ns. nykymetallia tahkoava bändi jäi mieleen asenteestaan, joskaan ei kappaleistaan. Ruotsiin lämmittelijän paikan napannut tukholmalaissuuruus Opeth vetäisi korvakuulolta varsin mallikkaan reilun puolituntisen nykykuosiaan hiukan raskasvetoisemmin biisein (Cusp of Eternity, The Devil’s Orchard, Demon of the Fall, The Grand Conjuration, Deliverance).

Siis korvakuulolta. Allekirjoittanut nimittäin notkui seuraneitinsä kera katsomo-osan ulkokäytävän reunakivetyksellä virvoketauolla – ja kas, juuri artistiportin yläpuolella. Oli siinä näin jo 24:n Maiden-keikan jälkeenkin hirmuinen fanipoikafiilis, kun alas lappoi portista uutta mustaa Audia toisensa perään, ja jokaisesta vuorollaan sisään kävelivät ja vain meille kahdelle morjestivat herrat Nicko McBrain, Adrian Smith, Janick Gers ja Dave Murray. Olipahan siistiä!

Vaikka Ullevi on Pohjolan suurin ulkoilmastadion, on siellä jostain syystä aina ollut intiimi keikkatunnelma. Niin nytkin, kolmannella kerrallani, ja syitä on kaksi. Yhteisöllinen ruotsalaisyleisö ja Iron Maiden. Bändi todella toimitti ja oli valtaisat aplodimerensä ansainnut. Käytännössä täyteen myyty urheilupyhättö sai todistaa mainion keikan vetreiltä veteraaneilta. 60 ikävuoden molemmin puolin käyvien Maiden-miekkosten edellinen Suomen-keikka Helsingin Olympiastadionilla oli tietyiltä osin laiskan pulskea. Osassa vanhoja biisejä kävi pelottavan selväksi, että tempot eivät jatkossa tästä ainakaan nouse, eikä oikein jalkakaan.

maiden_ullevi3

Pakko myöntää, että Ullevilla Iron Maiden veti vertailukohtaan nähden uskomattoman pirteästi ja napakasti. Osittain tähän vaikuttavat hidastempoisemmat, mutta musiikiltaan perin rikkaat uudet biisit. Vaikka If Eternity Should Fail, Speed of Light, Tears of a Clown, The Red and the Black, Death or Glory ja The Book of Souls hallitsivat koko keikkasettiä, ja ovat jo pituutensakin puolesta haastavia kuunneltavia, lensivät ne keikkatilanteessa ilmavasti ja värikkäästi.

Puutumaan ei päässyt siksikään, kun sekaan heiteltiin Maiden-anthemeita Children of The Damnedista Powerslaveen ja The Trooperista Fear of the Darkiin. Tähän vielä Hallowed be Thy Name ja keikan päättävä pakollinen Iron Maiden sekä encoret The Number of the Beast, aina veret seisauttava Blood Brothers sekä puhkikulunut radiohitti Wasted Years, niin homma oli selvä. Ainoastaan tuo illan viimeinen oli myös suhteessa illan hitain, mutta se ikääntyneille metalli-ikoineille suotakoon.

Vuodet vaativat veronsa, mutta ei esimerkiksi puhettakaan siitä, että bändin ikäpresidentti, rumpali McBrain, olisi iskussa. Vaikka Be Quick or Be Dead ei miehen arsenaalista enää takavuosien tempolla lähtisikään, on Nicko-herra soitannollisesti kovimmassa iskussa kuin ehkä koskaan. Tämän vekkulin velikullan lyönti on kehittynyt aiempaan huomattavasti musikaalisemmaksi ja varioivammaksi, mikä antaa lisää syvyyttä vanhoihinkin kappaleisiin.

Suurin kysymysmerkki jatkossa voi olla vokalisti Bruce Dickinsonin ääni, joka ei taida vielä olla täysin kuntoutunut vajaan parin vuoden takaisesta syövästä. En ole varma, johtuiko se Ullevin äänentoistosta vai mistä, mutta Bruce missasi tai vältteli nuotteja enemmän kuin millään muualla aiemmin todistamallani Maiden-vedolla.

Yhtä kaikki, Hämeenlinnan-keikkaa odotellessa. Jos vain keli suosii, luvassa on varmasti muistoisa ehtoo.