KYPCK, Iiwanajulma, Bob Malmström, Khroma
9.5.2014 Tampere, Yo-talo
Vaikka mössöinen ja siellä täällä kimpoileva liveääni latistavat Tampereen Yo-talon keikkakokemuksia, paikalta tulee yhä poistuttua tyytyväisempänä kuin itsari mielessä – niin myös tällä kertaa.
Tällä kertaa talolle oli rantautunut melkoinen kielikylpykattaus yhtyeitä, mihin kiertueen Babel Tour -nimikin viittasi. Illan aikana metallista tulkintaa saatiin kuulla neljältä suomalaisbändiltä englanniksi, ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi lausuttuna. Tämä toimikin miellyttävänä ja tehokkaana teemaideana, jonka toimivuuden keskirunsaan yleisön viihtyvyydestä nopeasti huomasi. Mikä kieli siis oli väkevin?
Englantiin luottanut Khroma ei ollut itselleni kuin nimellisesti tuttu porukka. Tuli aika nopeasti selväksi, ettei bändin edustama corevivahteinen raskasmurskaus ole ehkä sitä meikäläisen jokapäiväistä mielimetallia, mutta kyllä äijien menoa siitä huolimatta katseli mielenkiinnolla alusta loppuun.
Vokaalitulkintaa lukuun ottamatta ei itse musiikillinen ilmaisukaan ollut ihan tyypillisintä antia. Bändi murjoi hitaasti, teknisesti, matalalta ja helvetin raskaasti ja käytti runsaasta efektipankistaan kyllä kaikkea, mitä käytettävissä oli. Laulajallakin oli ihan oma äänipöytä vieressään, jonka navikoista tämä väänteli karjumisensa ohessa ilmoille kaikenmaailman elektropärinöitä ja psykedelioita.
Kyllähän bändin musertavasta raskaudesta ja pilkun tarkasta soitannasta kuului läpi tietty Amerikka-meininki ja tätä myöten myös pieni teennäisyys. En nimittäin ollut aivan varma, käyttikö yhtye lavalla ajoittain playbackeja. Ainakin laulajan kohdalla välillä näytti siltä. Oli miten oli, energisen voimallinen ja katsottava veto oli joka tapauksessa.
On se ruotsin kieli vain kaunista, etenkin raskasmusiikkiin upotettuna. Tämän todisti lupsakoista ja hirtehisistä suomenruotsalaisista koostuva ”porvaricoreorkesteri” Bob Malmström. Mitä vähän ennustelinkin, tässä oli illan ehdottomasti viihdyttävin ryhmä.
Jos itse musiikki on hupaisan toimivaa, pääasiassa alle pariminuuttisista rykäisyistä koostuvaa rikkautta ja varallisuutta ylistävää hardcore punk -räyhää, kaikki muukin oheistoiminta bändin ympärillä hauskuuttaa. Jo itse punkin soittaminen hienot puvut päällä kallista samppanjaa litkien taistelee koko tyylilajin alkuperäistä, rähjäistä ideaa vastaan. Tähän bändi on varmastikin pyrkinyt, ja sanalla sanoen homma toimii. Toistavathan kappaleet pitkälti samaa kaavaa, mutta silti se kuuluisa jokin musiikissa saa meikäpojan rymistelemään ja elämöimään niin perkeelesti.
On vaikeampaa kuvitella parempaa keulahahmoa bändille kuin yhtyeen laulaja Carolus Aminoff, joka ovelasti virnuili ja vittuili ’’itseään köyhemmälle’’ yleisölleen kappaleiden välissä, minkä ehti. Välispiikit kirvoittivatkin katsojissa kunnon nauruja. Oma ohjelmanumeronsa oli myös kotitekoisten viiden sadan euron setelien eli ”bobeurojen” heitteleminen pitkin lavaa sekä patsasmainen seisoskelu ja vilkuttelu yleisöön koomillisen määly ja muikea hymy naamalla aina kappaleiden jälkeen. Mielestäni bändin idea on kaikessa ironisuudessaan aivan loistava. Tämä oli aivan helkkarin hyvä keikka!
Suomen kielen edustaja, Iiwanajulma, oli Khroman ohella vain nimeltä tuttu yhtye. Myös musiikillisesti oltiin Khroman suuntaiseen raskauteen kallellaan, vaikka selvästi progempaa meininkiä harrastettiinkin. Bändin sinänsä omintakeisen groovailun, alternativen ja meshuggahmaisen teknisyyden ainoa huono puoli oli, että se näyttäytyi itselleni vähän ehkä liiankin eriskummallisena. Voi toki johtua siitäkin, ettei ole tullut kuunneltua bändiä aiemmin.
Arvostettava ja huomionarvoinen seikka oli se, että yhtye antoi itsestään täydet sata prosenttia ja vaikutti selvästi nauttivan siitä, mitä tekee. Eritoten laulajan positiivinen ja rehellinen olemus oli mukavaa seurailtavaa. Mies suoritti jopa sukelluksen varsin harvalukuiseen eturiviin ja kävi lopussa pyörähtämässä moshpitissäkin.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä saatiin kuulla äänimaisemia mahtavasta äiti-Venäjästä. Jos unohdetaan se, että suomalainen venäjänkielellä tulkitseva doom metal -yhtye on jo itsessään aika makea juttu, vielä hienompaa on se, että sen musiikki onnistuu puhuttelemaan – näköjään myös livemeininki.
KYPCK on niitä yhtyeitä, jotka ovat mielestäni menneet levyillä jatkuvasti parempaan suuntaan. Näin ollen tykkäsin siitä, miten settilista keskittyi eniten viimeisimpään albumiin. Bändin doom metal -sävelet ovat täynnä lyijyä ja kylmää rautaa, mutta samalla meno on tällä hetkellä ehkä tunteikkaampaa kuin koskaan. Tämä tunne ja henki välittyi hienosti myös liveolosuhteissa. Yhtyeen kyrillisistä sanoituksistahan en ymmärrä piirun vertaa, mutta luulen, etten ollut yleisössä aivan yksin sen kanssa. Fiilishän on tärkeintä, ja onhan jo se vaikuttavaa, että suomalaismieheltä taittuu asiallisen kuuloinen venäjäksi pauhaus noin vaivattoman oloisesti.
Kaikilta osin bändin veto oli rutiinimaisen vahva, jota kokeneiden jäsenten totiset ilmeet ja venäläismallinen militarismiin kallellaan oleva pukeutuminen hyvin alleviivasivat. Visuaaliselta puolelta toljoteltavaa oli myös Sami Lopakan AK-47-muottiin rakennetusta kitarasta aina J. T. Ylä-Raution yksikieliseen bassoon.
Keskitempoisen tarttuva musisointi kykeni tehokkaimmillaan luomaan venäläiskansallisia tunnelmia, joita oli siinäkin mielessä helppo syntyä, koska bändin taustalakanan taakse oli heijastettuna himmeällä mustavalkokuvia Venäjästä – luultavasti toisen maailmansodan ajoilta. Valituksen ja jupinan sanaa en itse bändin vedosta keksi, mutta yleisö oli kyllä jo melko nukuksissa tässä kohtaa yötä. Ymmärrettävää sinänsä, koska hidas doom metal -lanaus ei ole kuitenkaan kaikista hereillä pitävintä musiikkia.
Illan jaettu hallitsijakielititteli meni siis ruotsille ja venäjälle, jonka jälkeen tuli perästä sekalaisessa järjestyksessä englanti ja suomi. On se komeaa, kun osataan kieliä.