Viidennentoista kerran järjestetty Jalometalli vietiin tänä vuonna läpi kuukautta totuttua aiemmin. Itseäni asia harmistutti aluksi, sillä olin aiempina kertoina nauttinut suuresti elokuun tunnelmallisen pimeästä ilmapiiristä. Olin myös oppinut pitämään Jalometallia festarikesäni viimeisenä raskassilauksena, pisteenä musiikkiahdetun suven päällä. Vaan mitäs sitä pienistä esteettisyysseikoista välittämään. Tapahtuma oli taattua Jallua alusta loppuun.
Jos käsitellään ensiksi organisaatiototeutusta, niin sen puolesta suoriuduttiin jälleen hyvin. Artisteja oli sopivasti ja slottijako toteutettu hyvällä maulla. Kunkin genren edustajat saivat ympärilleen tarvittavat esiintymispuitteet, joissa mielekäs lavasijoittelu näytteli olennaista roolia. Myös tapahtumaan ensimmäistä kertaa pystytetty neljäs lava tasapainotti kyseistä asiaa.
Erityisen hiertäviä seikkoja järjestelyistä ei voi nostaa esiin, mutta ainakin narikka- ja ruokajono olisi voitu saada vetämään paremmin. Etenkin perjantaina sai odottaa useammankin tovin, että pääsi hakemaan narikasta täydennystä akkuihinsa. Ruokaa en alueelta ostanut, mutta jono tapahtuman ainoalla grillikojulla näytti melkoisen venyvältä. Kusiputkia sen sijaan oli sen verran riittävästi, ettei hätiään tarvinnut kärvistellä kauaa.
Siirrytäänpä sitten analysoimaan Jallun musiikkitarjontaa, joka oli saatu taas oikein näyttäväksi ja varmasti monien makuhermoja tyydyttäväksi. Tarjontaa löytyi rässin ja dödiksen kautta perinteisempään hevimetalliin ja black metaliin. Koko festarin nimekkäin artisti oli eittämättä Big Fouriin lukeutuva thrash metal -pioneeri Anthrax. Tämän lisäksi hyviä yleisömääriä vetivät melodisen death metalin suuruus At the Gates sekä sotatemaattisen power metalinsa suursuosioon paisuttanut Sabaton.
Seuraavassa meikäläisen poiminnat festarin pettymyksistä onnistujiin.
PETTYMYS: The Duskfall
Olin innoissani, kun kuulin tämän ruotsalaisyhtyeen paluusta pari vuotta sitten. Neljä oikein tarttuvaa melodisen death metallin levytystä 2000-luvun alussa ulostanut porukka tuntui hallitsevan riffien ja melodioiden kutomisen. Valitettavasti alkuperäisjäsen Mikael Sandorfin uudelleen kasaaman yhtyeen paluualbumi Where the Tree Stands Dead jäi harmillisen vaisuksi ja epäyhtenäiseksi julkaisuksi. Erityisen häävi ei ollut liveshow’kaan.
The Duskfallin kulmakivenä on ollut aina oivaltava kitaratyöskentely, minkä vuoksi kakkoskitaran erittäin huono kuuluvuus söi esityksen tehoja. Pääjehu Sandorfin kepitys kuului sitäkin selvemmin, mutta itse miehen soitanta sisälsi melkoisesti taiteellisia vapauksia. Vaikka Sandorfin eläytyminen oli hyvällä tasolla, kitaraosioita vietiin toisinaan läpi vähän miten sattuu.
Se on tosin sanottava, että vuosi sitten mukaan hypännyt solisti Aki Häkkinen tuo alkuaikojen puhtia yhtyeeseen. Siinä missä paluualbumilla mukana ollut Magnus Klavborn kuulosti yhtyeelle liian soraääniseltä, Häkkisen suorittaminen on huomattavasti napakampaa. Vaikkeivät live-esiintymiset vielä järisyttele, katsotaan mitä bändi saa tulevaisuudessa aikaan.
YLLÄTTÄJÄ: The Haunted
Lopetin tämän yhtyeen seuraamisen jo jokunen vuosi sitten. Bändihän nousi aikoinaan At the Gatesin raunioista ja jatkoi edeltäjänsä death metalia hieman rässimmällä otteella. Yhtyeen levytykset eivät kuitenkaan saavuttaneet yksittäisistä täsmäiskuista huolimatta kirjoissani koskaan vankkaa asemaa. Siksi oli hieman yllättävää, kuinka tiukasti bändi rypisteli livenä.
Pidin aina enemmän Marco Aron kuin alkuperäislaulaja Peter Dolvingin ulosannista. Täten olikin siistiä, kun Aro hyppäsi muutama vuosi sitten jälleen mukaan bändin ärjyjäksi. Miehen kiukkuinen pää punaisena huutaminen ja muun bändin kokemusta huokuva tilittäminen tempaisivat voimakkaasti mukaansa. Pitti pyöri, pää heilui ja metallikeikan klassiset eritteet huokuivat ilmassa. Myös soittajat, erityisesti Aro, vaikuttivat olevan meiningistä erittäin otettuja. Tässä show’ssa oli niin sanotusti palikat paikoillaan!
ONNISTUJAT
At the Gates
Tämä varhainen Göteborg-soundin edustaja on lukeutunut jo pitkään suosikkeihini, kuten myös kovimpiin näkemiini liveyhtyeisiin. Vaikka bändin ei ollut tarkoitus jatkaa uraansa vuoden 2008 paluukeikkojen jälkeen, yhtye päätti kuin päättikin jatkaa musiikin tekemistä. Bändin parin vuoden takainen paluukiekko At War with Reality on itselleni yhä hieman hankala tapaus, vaikka bändi itseltään kuulostaakin. Keikat sen sijaan ovat edelleenkin täyttä rautaa.
Bändin ikonista klassikkoalbumia Slaughter of the Soulia on ehditty ylistää jo maasta taivaisiin. Pakko kuitenkin vielä todeta, että se on juuri niin hyvä ja timanttinen kuin puhutaan. Jalometallissa kuultiin yli puolet tuon albumin kappaleista, ja joka kerralla meno yltyi varsin hurjaksi – eikä yksin meikäläisellä. Ihokarvat nostattaneita hullunmyllyn hetkiä koettiin ainakin Slaughter of the Soulin, Coldin ja Blinded by Fearin aikaan.
Vedon loistavuudesta huolimatta tämä ei ollut paras porukalta näkemäni keikka. Uusia kappaleitakin soitettiin runsaasti, mikä vaati vielä totuttelua. Bändin upealle Slaughter of the Soulia varhaisemmalle tuotannolle ei jäänyt valitettavasti tilaa kuin yhden biisin verran. Nämä voitakoon kuitenkin laskea esityksen ainoiksi lieviksi harmistuksiksi. Muuten bändi näytti ja kuulosti omalta vakuuttavalta itseltään. Vain aina mahtavan ja arvostettavan Tomas ”Tompa” Lindbergin naamakarvat olivat hieman harmaantuneet.
Ereb Altor
Eeppistä viikinki- ja black metalia julistava ruotsalaisnelikko oli saanut etuoikeuden soittaa Jalometallissa kaksi keikkaa. Perjantaina kuultiin yhtyeen omaa musiikkia sisältänyt setti, kun taas lauantain keikka oli pyhitetty bändin legendaarisen maanmiesyhtyeen, Bathoryn, tribuuttikeikalle. Porukan perjantain vedosta en ikävä kyllä ehtinyt todistaa kuin aivan lopun. Meno vaikutti kuitenkin ihailtavan rehelliseltä eepistelyltä, josta olin toki saanut osviittaa jo yhtyeen levyiltä. Lauantain coversetti olikin sitten yhtä korvakarkkia ja hurmosta.
Huomaa kyllä, että Bathory on juuri se yhtye, joka oli Ereb Altorin perustamisen taustalla. Bändi tuntui hallitsevan esikuvansa tuotannon varsin varmaotteisesti ja se oli onnistuttu sulauttamaan oman ulosannin muottiin. Soitanta, fiilistely ja etenkin kolmen laulajan nuottiin vedetty kuoro kuulostivat kappaleissa erittäin vakuuttavalta. Bändi soitti Bathoryn materiaalia esikoislevyltä aina Twilight of the Godsiin. Keikan antaumuksellisen momentti olikin ehkä jälkimmäisen atmosfäärissä ylivertainen nimikkoraita. Sitä kumuluksissa leijailun määrää!
Bathoryn Quorthon eli Ace Börje Forsberg teki useamman levyn ajattomanjylhää metallimusiikkia. Tätä Ereb Altorinkin nokkamies Crister Olsson toitotteli kuulijakunnalleen tämän tästä. Kaikkinensa bändin esitys oli yksi hienoimpia näkemiäni coverkeikkoja. Myös aikataulullisesti keikka oli onnistuttu sijoittamaan juuri sopivasti pimentyvän illan viimeiseksi puhteeksi yhdessä Anthraxin kanssa. Esityksen laadukkuus, keskiyön tunnelma ja upeat lavavalot kruunasivat mahtavasti tämän vuoden Jallun pakettiin.
