Tuska Open Air, Suvilahti, Helsinki, 28.–30.6.2013

04.07.2013

Kolmatta kertaa Helsingin Suvilahdessa parahtanut Tuska-festivaali sujui tälläkin kertaa kelien puolesta varsin suotuisissa merkeissä. Tapahtuma keräsi kesäkuun viimeisen viikonlopun aikana yhteensä 25 000 kävijää, joilla oli mahdollisuus klubikattaukset mukaan lukien todistaa yhteensä noin 80 metallikeikkaa.
Seuraavassa luonnehdintoja ja otoksia kekkereiden kattauksesta Infernon nelihenkisen festivaalipartion silmin ja korvin.

Tesseract

Jenkkiläisen mathcore-poppoon The Dillinger Escape Planin peruttua tämän vuoden Tuska-keikkansa yhtyettä paikkaamaan saapui brittiläinen, progressiivisemman metallin laitaa edustava Tesseract. Bändi paiskoi päälavalta (Radio Rock Stage) jengin niskaan vyöryriffistä teknisyyttä komealla puhtaalla laululla varustettuna. Yhtyettä aiemmin kuulemattoman oli hiukan vaikea saada koppia bändin biiseistä, mutta Tesseract osoitti olevansa tyylilajissaan ihan tsekkaamisen arvoinen tapaus.

Cut_to_fit

Seuraavana Tuskan niin sanotussa kivibunkkerissa eli Club Stagella kotoinen grindcore-ryhmä Cut To Fit päästi yleisöstä päivän ensimmäiset kunnon hiet. Jengi ravasi etukarsinassa circlepitin pyörteissä setin alusta saakka, jota lahtelaistrion kaoottinen ja äärimmäisen nopea rumba komppasi mainiosti. Plussat über-mureasta kitarasoundista. (JS)

Abhorrence

Perjantaina Tuskassa nähtiin myös eläviä kuolleita, kun kotimaisen kuolonmetallin pioneeribändi Abhorrence nousi lavalle. 23 vuoden paussi toiminnassa ei esiintymisessä näkynyt eikä kuulunut – keikkaa varten oli selvästikin treenattu. Suomi-deathin aateliin kuuluneen yhtyeen biisitkin tuntuvat kestäneen aikaa mainiosti. Abhorrencen tulevaisuutta ei ilmeisesti ole kesän keikkoja pidemmälle suunniteltu, mutta Tuskassa nähty esitys pani toivomaan, että bändin ura ei ihan tähän kesään loppuisi. (TA)

wintersun

Ex-Ensiferum Jari Mäenpään luotsaama, viime vuosina eeppisistä levytystouhuistaan, mutta kaikesta huolimatta upeista metalliteoksistaan tunnettua Wintersunia ei juurikaan kotimaan kamaralla näe. Tuskassa yhtye sai kuitenkin jälleen kuninkaiden vastaanoton. Päälavalla kokonaissoundia pyörittäneestä tuulesta huolimatta bändin mahtipontiset sävelteokset kulkivat asiallisesti ja saivat monipäisen yleisön mukaan varauksetta. Tämän keikan ja kaiken muunkin ohella Wintersun käy mainiosta esimerkistä siinä, miten voi parhaimmillaan käydä, kun yksi mies lähtee läpimurtonsa kynnyksellä olevasta bändistä toteuttaakseen omaa visiotaan. (JS)

Ihsahn

Emperor-legenda Ihsahnin keikka jätti kaksijakoiset fiilikset. Miehen biisit ovat mitä hienointa käsityötä, ja häntä tuki osaava taustabändi, joka ei takuulla tee virheitä musiikissa eikä elämässä. Silti tietyt akselistot jäivät saavuttamatta. Taitoa Ihsahnilla ja kumppaneilla on takuulla enemmän kuin teini-iässä, mutta musiikki onkin enemmän tunne- kuin taitolaji. Kyllä miehen nykytuotannossakin hetkensä on, mutta sitä tunteen paloa, joka välittyi Emperorin ensimmäisiltä tekeleiltä, on vaikea Ihsahnin musiikissa enää kuulla. (TA)

dreamtale

Club Stagella mesonnut Dreamtale tykitti puolen tunnin satsin perusrehellistä power metalia hyvällä draivilla. Kaikkinensa keikasta muodostui varsinainen Erkki Seppänen show. Vokalisti kun heilui, hyppi ja ennen muuta lauloi kuin Bruce Dickinson ikään. Maneerit tuntuivat ampuvan yli hiukan liikaakin, mutta antoivat hyvän buustin Dreamtalen Gamma Ray -vaikutteiselle melometallille. (JS)

Bolt_Thrower

Brittideath-veteraani Bolt Thrower oli hyvä, paikoin erinomainen. Vaikka uutta materiaalia yhtyeeltä kuultiin viimeksi miltei kahdeksan vuotta sitten, ei lavalla ollut kankeudesta tietoakaan. Bolt Thrower ei ehkä osaa kuin yhden tempun, mutta osaa sen paremmin kuin kukaan muu tällä planeetalla. Äärimmäisen hienoja miehiä – ja yksi äärimmäisen hieno nainen, tietenkin. (TA)

kuolemanlaakso

Bolt Throwerin keikan sattuminen päällekkäin kotoisen Kuolemanlaakson kanssa ei tuntunut olevan ongelma kivibunkkeriin saapuneelle runsaslukuiselle yleisölle. Muun muassa spontaanien yhteisheilausten ansiosta jengistä aisti, että tätä yhtyettä oltiin varta vasten tultu katsastamaan. Bändin jäätävän synkkä semi-doom kulkikin moitteetta, ja useampaa pykälää selvästi rennommin kuin Kuolemanlaakson viime joulukuisella neitsytkeikalla Kuopion Henry’s Pubissa. (JS)

king_diamond

Illan päätti Kuninkaan Paluu. Liki kuoleman porteilla käynyt King Diamond tuntui Tuskan päälavalla elävämmältä kuin koskaan. Ensimmäisestä falsettikiljahduksesta lähtien oli selvää, että tärkein tanskalaislähtöinen metallimuusikko koskaan (älkää puhuko minulle jostain Larsista) ei ole 57-vuotiaana vielä valmis eläkkeelle.

Kinkku ei tarjonnut pelkkää musiikkia, Kinkku tarjosi kokonaisvaltaisen heavyteatterin. Lavarakennelmat olivat näyttävät, lavalla hääri näyttelijätär useissa eri rooleissa, jopa lavalla pyörähtäneet roudarit olivat pukeutuneet munkinkaapuihin. Tällainen show olisi tietenkin tehnyt paremman vaikutuksen jossain ihan muualla kuin Suomen yöttömässä yössä, mutta hyvä näinkin.

Myös Kingin yhtye hoiti hommansa mallikkaasti. Kinkun oikean käden, kitaristi Andy LaRocquen johdolla huipputason muusikoista koostuva bändi sai biisit rullaamaan hienosti, ja Kingin puolison Livia Zitan taustalaulut tukivat hyvin kokonaisuutta. Hauskin ilmestys oli basisti Hal Patino: ulkonäöltään ja liikkeiltään hän oli kuin suoraan Sunset Stripin tukkabändistä, mutta samapa tuo, kun miehen soitosta ei löydy moitittavaa.

Settilista oli mukavan tasapainoinen sekoitus klassikkoralleja ja harvemmin kuultuja biisejä muun muassa Kingin turhaan väheksytyiltä ysärilevyiltä. Yleisö otti legendan vastaan ilolla ja kunnioituksella, ja viimeistään varsinaisen setin päättäneen The Eye of the Witchin aikana sitä melkein sai kuivata liikutuksesta kostuneita silmiä. Kinkku on kunkku, edelleen. (TA)

Lauantai

Tuska-lauantaina ensimmäinen päälavalla jyllännyt porukka oli jyväskyläläinen thrash-komeetta Lost Society. Siinä missä nelikon meininki paria viikkoa aikaisemmin Tampereen Sauna Open Airissa oli hivenen liiankin vallaton, Suvilahdessa nuoret metallistit ottivat ison lavan hallitusti komentoonsa. Debyyttilevy Fast Loud Deathin kappalerivistö soljui eteenpäin vastustamattomasti silmin nähden hyväntuulisen bändin värittäessä esiintymistään kaikkein klassisimmilla genremaneereilla. Varsin kelpo avaus thrash-painotteiselle päivälle kaikkinensa.

Club Stagella reuhtoneen helsinkiläisen Baltimorin keikasta ei sen sijaan jäänyt jälkipolville juurikaan kerrottavaa. Yhtyeen turboahdetusta heavy metalista ei ensinnäkään soundien puolesta saanut mitään selvää. Aktin sujumista eivät auttaneet ideattomat biisit saati bändin habitus, joka muistutti lähinnä rockfestareiden leirintäalueelta lavalle repäistyä kaveriporukkaa. Keikan ainoa valopilkku taisivat olla yhtyeen paikoin viljelemät kitaraharmoniat.

Sama aneemisuus jatkui Inferno Stagella soittaneen Black Cityn kohdalla. Se, että bändi tulee Tanskasta ja soittaa 1950-luvun rockin ja 2010-luvun raskaan rockin ristisiitosta ei tarkoita automaattista voittokulkua edes Suomessa. Samaa mieltä oli näköjään Tuska-yleisökin, jota viiden pennin Volbeat kiinnosti säälittävän vähän. Ne ennakkoon mainostetut isot kertosäkeetkin loistivat poissaolollaan.

soilwork

Selkeä tason nosto nähtiin päälavalla vetäneen melodeath-pioneeri Soilworkin kohdalla, vaikka bändin setin alkupuolta vaivasivat jonkinmoiset PA-ongelmat. Bändin loihtima intensiivinen draivi toimi kiitettävästi, vaikka keikasta jäi kaikkinensa hiukan mitäänsanomaton olo. Tämä kai lienee makuasia eikä pyyhkäise pois sitä tosiasiaa, että Soilwork on edelleen genrensä ehdottomia kärkiporukoita.

bloodred

Seuraavaksi jälleen Club Stagen kivibunkkeriin ja mikkeliläisen Bloodred Hourglassin teknisen rässimyllyn pyörteisiin. Kelvollisestihan tuo kulki, tosin enemmän meiningin kuin soundien, soiton tiukkuuden tai edes biisien kannalta. Sanoisin, että tässä osoitteessa BRHG on tarjoillut ne parhaimmat sävärit tähän mennessä levyltä kuin livenä.

wbtbwb

WTF, ei kun siis WBTBWB eli saksalainen We Butter the Bread with Butter on kaikkinensa hämmentävä bändi. Nuottiakaan en kyseiseltä orkesterilta ollut kuullut ennen tämän vuoden Tuskaa, mutta yhtyeen elektro-metalcore jätti jälkeensä kutkuttelevan positiivisen fiiliksen. WBTBWB:n musiikissa ei ole mitään geneeristä. Bändin louhintaleiviskän raskaampi puoli on mureariffistä ja todella matalavireistä. Biiseissä on vähintäänkin kummallisia, suvannoiksi stoppaavia väliosia, ja hyviä melodioita. Kaikki tämä tarjoillaan tarkalla soitolla ja ennalta harkitulla lavaliikehdinnällä. Kaiken lisäksi bändin tyypit näyttävät emorockareilta ja kutsuvat itseään ehkä yhdellä typerimmistä bändin nimistä ikinä. Jos jossain genressä joku polkee aidosti ja taiten soveliaisuuden raja-aitoja, niin se on WBTBWB.

stam1na

Myös lemiläisellä Stam1nalla näyttää olevan oma erityinen paikkansa Tuska-possen sydämissä, vaikka bändin musiikki nykymuodossaan alkaa olla jo pikkuhiljaa puhki kuultua. Silti minäkin jäin miksauslavan viereen diggailemaan useammankin biisin ajaksi bändin kosketinsoittaja Emil Lähteenmäen alati hienoja melodioita, ja tulipahan siinä samalla tsekattua myös vielä julkaisematon, kaoottisen mättörässin muodon ottanut Rautasorkka-rallikin.

Dr_Living_Dead

Vaan matka jatkui kohti kivibunkkeria ja ruotsalaisen crossover-thrash-koalition Dr Living Dead!:n keikkaa, jonka esitys oli Tuska-viikonlopun yksi positiivisimmin yllättäneistä. Raikkaan juurevasti soittanut ja pääkallomaskeihin sonnustautunut nelikko ei tarjoillut biiseissään erityisen teräviä koukkuja, mutta hyvä tekemisen meininki ja onnistunut keikkavalaistus tekivät pläjäyksestä voittopuolisesti nautinnollisen. Ainoa varsinainen kritiikinpoikanen täytyy nakata nelikon vokalistin DrxMANIAn suuntaan, jonka kannattaisi jatkossa jättää puhtaat lauluosuudet väliin – ainakin tämän keikan perusteella.

Yhdysvaltalaisen black metal -pioneeri VONin vähäeleisen karu ja yhteen riffiin per biisi perustuva meininki olisi parhaimmillaan voinut olla uhkaavuudessaan oikeinkin hyvää, jos bändi olisi soittanut tiukemmin. Tällaisessa konseptissa paikoin perin rivakaksikin äitynyt kappalerivistö vyöryi yleisön niskaan lähes putkeen koko kolmen vartin setin mitalta. Tahti tuntui olevan liikaa isolle osalle porukkaa, jota loppua kohden oli aina vain vähemmän.

kreator

Lauantai-illan odotetuimmista ensimmäisenä päälavalla tamppasi thrash-pioneeri Kreator. Yhtye jyräytti varman mutta suhteellisen ilmeettömän keikan. Homma oli pitkälti kitaristi-laulaja Mille Petrozzan showmies-maneerien varassa, ja kuten akti osoitti, mies on parhaimmillaan käsittämättömän kova soolottelija. Tästä huolimatta Kreatorin Tuskassa esittämään kappalerepertuaariin oli hiukan vaikea saada yhteyttä muutoin kuin nopean soittamisen kautta. Yleisökin vaikutti olevan hivenen katsastelevalla kannalla ja Petrozza joukkioineen sai tehdä täyden päivätyön saadakseen jengin täysillä valtaansa. Loppukeikasta niin bändi kuin possekin saivat kuitenkin asiallisen lämmön päälle.

testament

Legendaarisen, niin kutsutun ison thrash-nelikon ulkopuolelle aikanaan jäänyt Testament näytti Tuskassa, että se hallitsee tyylilajin juurevimman puolen tätä nykyä ehkä kaikkein parhaiten maailmassa. Isolla intensiteetillä keikan alusta loppuun vetänyt viisikko pyyhki lattiaa esimerkiksi vuosi sitten samalla areenalla samassa slotissa veivanneella Megadethilla. Käytännössä Slayerin ja Exodusin ohella Testament korjaa tällä hetkellä kaikkein tuloksellisimmin musiikillista hedelmää siitä puusta, mistä ylipäätään koko thrash metal -genre ammentaa. Bändin keikalla olivat läsnä kaikki vauhdin ja vaarallisten tilanteiden luomiseen tarvittavat elementit, kiitos etunenässä tunteella vetävän vokalistin Chuck Billyn sekä lajin tunnustetuimpiin kuuluvan kitaristin Alex Scolnikin. Mainio päätös suorastaan hengästyttävälle Tuska-lauantaille. (JS)

Sunnuntai

deathchain

Aika harvan bändin musiikki on parhaimmillaan sunnuntain alkuiltapäivässä. Ei varsinkaan Deathchainin kaltaisen yhtyeen jykevä mättö, mutta kuopiolaiset onnistuivat silti vakuuttamaan. Bändin armoton death metal on nykypäivänä siinä määrin tukevaa laatua, että sitä ei pysty päivänpaistekaan pilaamaan. Oikeissa olosuhteissa, jossain räkäisessä klubissa jonne auringonvalolla ei ole asiaa, yhtye pystyisi takuulla manaamaan itsensä cthulhun paikalle.

amaranthe

Hyvä metallibiisi innostaa takomaan nyrkkiä ilmassa, hyvä popbiisi taas laulamaan suihkussa. Amaranthen kappaleet eivät innosta tekemään kumpaakaan, vaikka bändin sanotaan yhdistelevän metallia ja popsävyjä. Tuskan päälavan sunnuntain avannut yhtye ei onnistunut tempaamaan mukaansa, joskin energiaa peräti kolme pelkkään lauluun keskittyvää jäsentä sisältävässä bändissä riittää. Ei voi mitään: härskistä ja puritaaneja taatusti ärsyttävästä konseptista täytyy antaa täydet pinnat, mutta kun tämän voisi tehdä niin paljon paremminkin.

battle_beast2

Asking Alexandrian peruutus ja Battle Beastin hankkiminen tilalle taisi olla monille hyvä uutinen. Mainiossa iskussa BB onkin, vaikka kaikki ensimmäisen levyn biisit eivät bändin uudelta laulajalta Noora Louhimolta aivan moitteetta lähdekään. Laulajan vaihtuminen on toki mille tahansa bändille äärimmäisen vakava paikka, ja Battle Beast on selvinnyt tästä alle vuodessa ilman suurempia ongelmia, mikä on merkki siitä, että yhtyeessä piisaisi ainesta entistä suurempiin tekoihin. Parista todellisesta ässäbiisistä ei olisi ainakaan haittaa, nyt kun bändin tuotanto on pääosin asiallista perusmatskua.

Festareiden hienoimpia puolia on se, että usein tulee löytäneeksi bändejä, jotka eivät aiemmin olleet tuttuja. Itselleni tällainen bändi oli Club Stagella esiintynyt Betrayal at Bespin, jonka post rock -pohjainen, monenlaisia eri sävyjä sisältävä ja paikoin huimaavaan kaunis maalailu oli kertakaikkisen innostuvaa kuunneltavaa. Tähän bändiin pitää syventyä vielä tarkemmin levyltäkin. Ja oli toki hienoa nähdä yhtye, jonka ei tarvitse kysellä koko ajan yleisöltä, onko näillä hyvä meininki.

nightwish

Sille idealle, että Nightwishin kannattaisi pitää kiinni Floor Jansenista aika helvetin kovaa kesän keikkojen jälkeenkin, lienee turha enää tässä vaiheessa hakea patenttia? Floor ja Nightwish on taivaassa solmittu avioliitto, jota tosin ei oikeastaan ole – kuten hyvin tiedetään – vielä solmittu. Toivottavasti solmitaan, ja pian.

Tällä neidolla on kaikki palaset kohdillaan: ääni, lavaliikehdintä ja karisma ovat kaikki paremmissa kantimissa kuin kahdella edeltäjällään. Välispiikeissä yllättävän paljon ensimmäistä kotimaista käyttänyt laulaja kertoi osaavansa myös laskea suomeksi nollasta sataan, mutta että yleisö tuskin jaksaisi kuunnella. Vaikutti kuitenkin siltä, että tämä nainen olisi voinut vaikka laskea nollasta miljoonaan kiribatin kielellä, ja yleisö olisi seurannut esitystä hievahtamatta ja osoittanut sitten varauksetonta suosiotaan.

Floor Jansen ei ole pelkästään paras laulaja, mitä Nightwishissa on koskaan ollut. Hän on myös saanut koko yhtyeen petraamaan ennestään jo väkevää otettaan, eikä ole ihme, että jokainen yhtyeen jäsenistä vietti suuren osan keikasta leveä hymy naamallaan. Hyvä fiilis kuului myös soitosta ja välittyi yleisöön. Näin hieno ei meininki ole ollut yhdelläkään aikaisemmin näkemälläni Nightwish-keikalla.

Nightwishin uuden laulajan nimi julkistetaan ensi vuonna. Tuska-keikan jälkeen on kuitenkin päivänselvää, keneen valinnan pitäisi kohdistua. (TA)

Lisää luettavaa