Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sami Lommi (kuvat Helsingistä 13.3.2023)
Kun norjalainen seitsemän toisistaan todella erilaista albumia julkaissut, hyvinkin omalaatuinen ja äärilaidasta toiseen liikkuva progemetalliyhtye lähtee kiertueelle Suomeen, miten paljon ajattelisitte bändin vetävän yleisöä?
Itselleni ei ole mitenkään epäselvää, että kun Leprous tulee Suomeen, menen bändin keikalle. Kyseessä kun on yksi planeettamme osaavimmista ja hienoimmista yhtyeistä. Nyt Pakkahuoneella näin bändin yhdeksättä kertaa kymmenen vuoden sijaan. Bändi on myös tullut todella pitkälle siitä, kun se soitti 25-minuuttisen keikan Tuskassa 2013.
Sitä en silti osannut odottaa, että Leprous myy loppuun Helsingin Vanhan yliopilastalon, Joensuun Kerubin ja muutamaa lippua vaille myös Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneen. Nopealla vilkaisulla paikkojen kapasiteetteihin voi huomata, että Leprousin näki kolmella keikalla noin 3000 suomalaista. Se on valtava määrä monesta syystä.
Ensinnäkin Leprous on aina ollut niin omalaatuinen yhtye laulajaansa Einar Solbergia ja äkkiväärästi tunnelmoivaa soundiaan myöten, että sen luulisi työntävän luotaan yhtä paljon jopa progemetallifaneja kuin se vetää puoleensa. Toisekseen liput keikoille maksoivat 45 euroa ja vaikka mukana oli myös lämppäreitä, olivat kaikki selvästikin katsomassa Leprousia. Kolmannekseen keikat soitettiin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona.
Silti Leprous veti paikalle yhteensä 3000 ihmistä. Miten ihmeessä? Siitä bändi voi kiittää lähes täysin itseään. Leprous on malliesimerkki bändistä, joka on ollut valmis antamaan kaikkensa, tekemään kovasti työtä ja keräämään uusia kuulijoita pikkuhiljaa. Albumi, kiertue ja keikka kerrallaan. Se ei ole odottanut läpimurtoa yhden yön aikana.
Nyt Pakkahuoneen lavalla maaliskuussa 2023 soittaa kokenut yhtye, joka ei ole menettänyt intoaan kokeiluihin, energiaansa esiintymiseen, iloaan bändisoittoon tai käsittämätöntä lahjakkuuttaan. Päinvastoin. Tuntuu kuin levy levyltä ja keikka keikalta Leprous olisi vain innostumassa omasta tekemisestään yhä enemmän ja enemmän.
Kun takana on jo seitsemän levyä, aika monen bändin kohdalla kävisi niin, että valtaosa yleisöstä haluaisi kuitenkin kuulla sitä vanhaa materiaalia. Tai jopa vanhinta. Leprousin kohdalla asia ei ole valahtanut tähän pisteeseen. Tänä iltana se ei soittanut yhtään kappaletta kolmelta ensimmäiseltä levyltään. Sen sijaan neljästätoista kappaleesta peräti yhdeksän oli peräisin kahdelta uusimmalta levyltä Aphelion (2021) ja Pitfalls (2019). Niiden lisäksi kuultiin Massive Attack -cover Angel, joka kuulosti muuten hämmentävästi ihan Leprousilta, ja yhteensä neljä kappaletta The Congregationilta (2015) ja Malinalta (2017). Tuntui siltä, että mitä tahansa Leprous soitti, yleisö oli innoissaan.
Se intensiteetti, joka huokuu jo Leprousin levyillä, nousee vielä voimakkaammaksi livenä. Leprous ja mukana kiertävä sellisti Raphael Weinroth-Browne osaavat rakentaa jännitteitä, joissa ne kaikkein himmailevimmatkin kohdat tulee kuunneltua täysin keskittyen ja kun kappale räjähtää metallisimpaan pirskahteluunsa, se tuntuu jopa raskaammalta kuin monen vielä raskaampaa metallia soittavan bändin kohdalla. Ei ole siis mikään ihme, että bändin ovat löytäneet jopa monet sellaiset kuulijat, jotka eivät metallia kuuntele. Kehen tällainen jättimäinen voima ei tekisi vaikutusta?
Tätäkin keikkaa pystyi seuraamaan monella tavalla. Monet omat iki-Leprous-suosikkini kuten Third Law, From the Flame ja Below saivat elämään koko mielellä kuultavan musiikin mukana. Toisaalta The Price sai seuraamaan täysin hypnotisoituneena Baard Kolstadin rumpalointia. Miten yksi ja sama soittaja voikin iskeä näin lujaa tai hiplata täydellisen ihanasti? Ukrainalle omistetun Castaway Angelsin kohdalla oli keskityttävä täysin Einar Solbergin äärirajoilla liikkuneisiin, syvältä riipaiseviin laulusuorituksiin. Monen muun kappaleen tapauksessa huomasin tuijottavani vain sitä, miten kitaristit kykenevät soittamaan monimutkaisen kuuloisia kuvioita täysin vaivattomasti. Ja heti perään havahduin yleisöäänestykseen, jossa Pakkahuoneen väki valitsi Alleviate-kappaleen ja vaihtoehtoina oli myös Running Low ja Stuck Acquired Taste. Leprous osaa olla haudanvakavan vakuuttava, mutta myös irrotella.
Kasvu ei ole mikään itseisarvo musiikissa, eikä sen tulisi koskaan mennä taiteellisen vapauden edelle. Sen takia toivon, että Leprous on tyytyväinen siihen, mitä se tekee nyt ja millaisissa mittasuhteissa se kiertää tällä hetkellä. Sekä tietenkin siihen, millä tavalla bändin talous pyörii tällä hetkellä, ja minkä verran kiertueista jää elantoa käteen.
Voi nimittäin olla, että Leprous on saavuttanut lakipisteensä yleisömäärien suhteen. Bändin suurimmat vahvuudet kun ovat tässä mielessä myös sen lieviä heikkouksia. Einar Solberg on niin persoonallinen laulaja, ja ärsyttää muuten uskomattoman monia ihmisiä, että jo hänen tunnistettavat tulkintansa tulevat jatkossakin ajamaan osan kuulijoista pois bändin aallolta. Eikä se bändin musiikkikaan tule koskaan olemaan sitä kaikkein iskevintä ja helpointa sorttia.
Leprous on juuri nyt levyllä ja livenä niin järjettömän vahva yhtye, että tämän kultakauden pelkää loppuvan minä hetkenä hyvänsä. Se on outo, ristiriitainen tunne. Monen muunkin bändin kohdalla on tapahtunut niin, että tasainen jatkuvuus jopa genrensä huipulla muuttuu tylsäksi. Tai ihmiset muuttuvat elämien edetessä. Tai muut syyt saavat prioriteetit ja luovuuden muuttumaan. Siksi ei kannata aikailla. Mene ja koe Leprous elävänä mahdollisimman pian.
Einar Solberg julkaisee kesällä sooloalbumin, Leprous-jäsenistölle tulee koko ajan enemmän ikää ja jotenkin tuntuu siltä, että niin hyvää kuin Leprous juuri nyt onkin, ei mikään ole ikuista, ja Leprouskin saattaa loppua yllättävän pian.
Toivon olevani väärässä ja että Leprous jatkaa vielä pitkään ansiokasta uraansa.
Alla Sami Lommin kuvat 13.3. Helsingin-keikalta. Kuvissa myös illan muut esiintyjät Kalandra ja Monuments.
Kalandra
Monuments
Leprous
