Verisiä helmiä kaurapuurossa – Cannibal Corpse ja Krisiun Helsingissä

Cannibal Corpse, Krisiun – Helsingin Nosturi 21.4.2016

Seistä potrotan rässiliivissä, kameralaukku olallani raitiovaunupysäkillä. Ankara kevätviima viuhuu kasvoilleni ja seuraava ratikka on tulossa vasta kymmenen minuutin perästä. Tietysti juuri tällä hetkellä minut saartaa kaksi nättiä uskistyttöä pitkissä ruskeissa mekoissaan. Kummallakin on kädessä raamattu ja sen päällä nivaska räikeänkeltaisia flyereita.

”Moi! Haluatko jutella kanssamme kuninkaamme Jeesuksen Kristuksen rakkaudesta ja hänen pelastuksen voimastaan?”

Ärrä pärähtää lievästi amerikkalaisittain. ”Rrakkaudesta.”

”Moi. En halua.”

”Ottaisitko tämän pienen esitteen?”

”En.”

”Saanko kuitenkin antaa sinulle tämän mormoniraamatun? Saat sen minulta lahjaksi!”.

”Et saa. Ensinnäkin: se ei mahdu kameralaukkuuni. Toisekseen, minulla on kiire Cannibal Corpsen keikalle. Hyvää illanjatkoa.”

Tytöt vilkaisevat toisiaan häkeltynyt hymy kasvoillaan ja poistuvat sanaakaan sanomatta. Eksistentiaaliset kysymykset vellovat mielessäni istuessani metallilehmän sisällä. Kyllä tilanne on niin, että amerikkalaisten pelastustoimiin ehdittiin Buffalosta ensin.

Saavuttuani Nosturille, teen heti alkuun kaksi huomiota:

1. Olen setä. Valtaosa paikalle saapuneesta yleisöstä on täyttänyt hädin tuskin kahtakymmentä. Kuvaajakollega toteaa, että tuskinpa monikaan heistä on ollut todistamassa Kannibaalien Suomen-ensivisiittiä 1998.

2. Miksi täällä on näin väljää?

Ensimmäinen lämmittelijä Hideous Divinity jää tarkastamati, mutta verhon takana virittelee viimeisiä säätöjään Brasilian Krisiun. Bändi on jäänyt minulle aina hieman etäiseksi enkä tunnista läheskään kaikkia heidän biiseistään. Eipä tuo haittaa.

Alkukantainen death metal toimii trion käsissä hienosti, ja piiri pieni alkaa pyöriä harvan ja nuoren yleisön keskellä jo ensibiisi Conbustion Infernon aikana. Kun kappale Scars of the Hatred on soitettu, kannetaan circle pitissä itsensä telonut, täysin törmäyksestä kuutamolla oleva nuorukainen järkkäreiden toimesta sivummalle. Yritän itsekin lujahtaa huomaamattomasti peräseinän turviin, mutta ihmispyörremyrsky tönäisee minut takanani olevan hevimatamin syliin.

Odotan oikean ikkunan avautumista ja pääsen pujahtamaan turvallisemmille bostauspaikoille. Sieltä havaitsen, että Blood of Lionshan on suorastaan kunnianosoitus vanhalle Morbid Angelille. Krisiun elää ja hengittää metallia, eteläamerikkalaiseen tapaan. He kehuvat ja kiittelevät vuolaasti yleisöään, keikan järjestänyttä organisaatiota ja ”Mighty” Cannibal Corpsea. Kaikesta huokuu nöyryys ja kiitollisuus, täyden sydämen rakkaus lajia kohtaan. Krisiunista jää hyvä mieli.

Verhot kiinni hetkeksi. Sitten niiden välistä näytetään miksaajalle peukaloa. Tämän signaalin tarkoitus ihmetyttää jälkeenpäin.

Paikalle on saapunut enemmän yleisöä. Nyt sieltä kuuluu: ”I cuuumm Bloooodd!” Verhot auki. Buffalon legendat seisovat paikoillaan sinisessä valossa. Kollega varoittaa minua osoittaen metrin päässä yläviistossa valmiustilassa olevaa laulaja George ”Corpsegrinder” Fisheriä: ”Varo lettiä!” Taas minut halutaan pelastaa, mietin.

Kitaristit Rob Barrett ja Pat O’Brien alkavat leipoa Evisceration Plaguen ensinuotteja keihäistään. Raskas, suorastaan laahaava biisi on loistava valinta alkupalaksi. Se on intro Cannibal Corpsen tyyliin. Samoin tein polkaistaan käyntiin Kill-albumin (2006) rivakka The Time to Kill Is Now, ja peli on selvä: näin lapset kuulkaa soitetaan death metalia.

Viittäkymmentä käyvät jenkkipelimannit eivät osoita ruostumisen merkkejä. Kolmas biisi, The Scourge of Iron, on jälleen raskas pala. Poskilihakseni lepattavat äänenpainon voimasta. Siirryn taaemmas ja voih: lavan edustalla soittimista sai jotain selvää, mutta peremmällä salia yleissoundi on totaalista keskiäänipuuroa.

Kokoparran kasvattaneen basistitaituri Alex Websterin sormet käyvät kuin niiden paikalla olisi susihämähäkin raajat. Mutta soitostaan kuuluu yleisöön vain BUUURRHHH. Fisherin römäkkä mörinä ja rumpali Paul Mazurkiewiczin nakutus erottuvat puuron seasta. Soolot kuuluvat juuri ja juuri. Soittimet ovat yksinkertaisesti liian lujalla. Puolivälin jälkeen tilanne hieman tasapainottuu.

Yleisöä asia ei näytä haittaavan. Erinomaisessa vireessä ja hyvällä tuulella oleva Fisher nakkelee vesipulloja tokaistuaan tietysti ensin suomalaisyleisölle, etteivät ne sisällä votkaa. ”This next song is a loooove song. It involves two people, in which the other one shoots blood from his cock”, tokaisee Fisher. Ennen kuin mies ehtii spiikata biisiä, yleisö kiljuu ”I Cum Blood!” Pat nyökkää Georgelle, ja jumalauta, kun The Tomb of the Mutilatedin (1992) juhlaralli lähtee antaumuksella.

Sitten taas turistaan mukavia. En ole aiemmin kuullut Fisherin puheääntä näin kirkkaana, ja luikauttaapa tuo välispiikin aikana Halford-kiekautuksiakin. Alex Websteriä sen sijaan näyttää joko tylsistyttävän tai kyrsivän, mies tyytyy hoitamaan vain tonttinsa. Hän vaikuttaa jopa apaattiselta, vaikka soittonsa sujuukin (näköhavaintojen perusteella).

Cannibal Corpsesta jää kovin kaksijakoinen vaikutelma. Bändihän on tuhansien keikkojen muovaama, 13 studioalbumia julkaissut death metal -legenda. Stripped, Raped and Strangled on yksi kaikkien aikojen parhaita death metal -biisejä ja ehdoton livehitti. En voi silti välttyä ajatukselta, miltä yhtye kuulostaisi maltillisemmin äänenpainoin miksattuna. Toimisiko se paremmin ulkoilmakeikalla? Näytettiinkö miksaajalle verhon raosta merkkiä, että ”hep, käännäpä kaakkoon!”?

Nosturilla helmet upposivat kaurapuuroon, ja niitä sai tonkia sieltä kihvelein ja kahvelein, kissoin ja vihikoirin.

Cannibal Corpsen setti:

Evisceration Plague
The Time to Kill Is Now
Scourge of Iron
Death Walking Terror
Stripped, Raped and Strangled
The Wretched Spawn
Pit of Zombies
Kill or Become
Sadistic Embodiment
Icepick Lobotomy
Covered With Sores
Born in a Casket
I Cum Blood
Unleashing the Bloodthirsty
Make Them Suffer
Hammer Smashed Face
Devoured by Vermin

Cannibal Corpse:

Krisiun: