Viihdykettä koko valuutan edestä – Moonspell ja Rotting Christ Helsingissä

Moonspell, Rotting Christ - 29.11.2019 Helsinki, Tavastia

Kuva: Tami Hintikka

Suomen talvi jyräsi syksyn Helsingistä kunnon lumimyräkällä. Viimainen ja vimmainen keli koetteli Tavastian hämärään suunnistavia kansalaisia, mutta rockpyhätön paksussa ja kosteassa ilmassa unohtuivat niin puhuri kuin lumikin.

Tarjolla oli Välimeren alueen kuumia ja tummia tuulia, kun Portugalin Moonspell ja Kreikan Rotting Christ tarjosivat parastaan. Illan avasi sveitsiläinen Silver Dust, mutta oma iltani alkoi suoraan helleenisellä mustalla metallilla.

Rotting Christ

Vuonna 1987 perustetulla ja alkuun grindcorea tykitelleellä Rotting Christilla on paljon yhteistä Moonspellin kanssa. Morbid God -nimisenä vuonna 1989 aloitellut Moonspell sekä hengenheimolaisyhtyeensä RC ovat kumpikin seilanneet vuosien saatossa tyylistä toiseen, säilyttäen silti luontaisen tumman auransa. Molemmat bändit myös henkilöityvät keulahahmoihinsa: Rotting Christin kasvot on biisintekijä-laulaja-kitaristi Sakis Tolis, ja Moonspellin vastaava puolestaan laulaja Fernando Ribeiro.

Vaikka illan pääbändit ovat legendatason konkareita, niin loppuunmyyty Tavastia oli ehkä silti pienoinen yllätys. Täynnä Tava kuitenkin oli, ja sen huomasi. Jostain tolppien välistä keikkaa kuikuillessa mietin heitä, jotka ovat pulittaneet flabaristaan kymmeniä euroja ja joutuvat tuijottamaan edessä seisojan niskaa tahi jotain pylvästä. Mutta sellaistahan se voi olla, kun keikalle lähdetään.

Happitaso alkoi olla parvella jo Rotting Christin aikana sellainen, että sisään hengitettiin pelkkää hikistä hiilidioksidia. Tämä ei tietenkään vaikuttanut Hellaksen miesten mesoamiseen, eikä liioin vastaanottavaisen yleisön olemukseen. Pittiäkin viriteltiin.

Rotting Christin ydinkaksikon eli Sakiksen ja pikkuveljensä, rumpali Themiksen duo on koko yhtyeen sielu ja selkäranka, mutta hyvin ja antaumuksella vetivät myös kaksi livekokoonpanon kielisoittajaa; kuviot olivat kunnossa, ja propelli pyöri synkronoidusti. Siis, hiuspropelli.

Hullun paljon keikkaileva Rotting Christ on painanut maailmalla kolme vuosikymmentä, ja tämäkin turnee oli kestänyt jo kymmeniä päiviä, mutta se ei näkynyt bändistä tippaakaan. Sakis on niitä nokkamiehiä, jotka ovat koko ajan sataprosenttisesti läsnä. Hän ei hellitä hetkeksikään, vaan vetää sydämellä ja kovalla intensiteetillä ilman pientäkään löysäilyä.

Sakis sai Tavastian näppeihinsä. Hän piti jatkuvasti yllä kontaktia yleisöön, nautti soittamisesta, ja antoi kaikkensa. Ihailtavaa toimintaa metalliveteraanilta. Themis ei ole maailman monipuolisin rumpali, mutta asiansa hän osaa täydellisen hyvin ja jaksaa takoa intoa puhkuen.

Vuosikymmenien uran tehneellä bändillä on huippubiisejä vaikka kuinka, ja siksi ihmetyttääkin, miksi settiin pitää tunkea Grandis Spiritus Diavolosin kaltaisia laiskiaisia, löysiä renkutuksia. The Coronation of the Serpent kehiin, ja löysät pois! Vanhoista biiseistä kuultiin pakolliset King of a Stellar War ja RC-anthem Non Serviam sekä The Forest of N’Gai, jonka tilalla olisi mieluusti nauttinut vaikka The Old Coffin Spiritin, mutta näillä mentiin, ja tyytyväisyyttä näytti olevan ilmassa.

Moonspell

Kun Rotting Christ oli kuumentanut täpötäyden Tavastian, niin Portugalin päävampyyri Fernando Ribeiron oli hyvä astella hämyiselle lavalle loitsuamaan lyhtyineen. Keikka starttasi viimeisimmän 1755-levyn (2017) aloituskolmikolla: Em Nome Do Medo, 1755, In Tremor Dei. Ihan kiva, mutta seuraavaksi tärähti.

Irreligiousin (1996) hittibiisi Opium ja toinen mahtiraita Awake! laittoivat jengiin kunnolla eloa ja muistuttivat siitä, miten ylimaallisen kovia goottimetallikappaleita Moonspell on aikoinaan loihtinut. Myöhemmin saimme vielä nauttia Irreligiousin jylhästä Mephistosta sekä illan tyylikkäästi sulkeneesta, majesteettisesta kylmien väreiden nostatattajasta Full Moon Madnessista.

Illan kohokohtia olivat myös Wolfheartin (1995) ”pakolliset” Vampiria ja Alma Mater, jotka päättivät varsinaisen setin. Vampiriaan löytyi huppua päähän, viittaa selkään, ja Ribeirolle risti, jolla saattoi ampua punaista laseria ja sohia sitä pitkin yleisöä.

Puheliaalla päällä ollut Ribeiro kehui Helsinkiä vähän joka käänteessä. Kuin automaatin ammutut hokemat kumpusivat kuitenkin todennäköisesti suoraan sydämestä. Karismaattinen kadotettujen kuoron johtaja intoutui rupattelemaan myös yhtyeen vuoden 1996 ensimmäisestä Suomen-visiitistä, jolloin he soittivat samaisella Tavastialla yhdessä Type O Negativen ja Manholen kanssa. Ribeiro muisteli tuota iltaa erityisellä lämmöllä, kuten minäkin.

Moonspell tarjoili Tavastialle erikoisherkkua harvoin kuullun Sin/Pecado-palan Muten muodossa. Harmi vaan, että kappaleen hidas himmailu tuli huonoon saumaan, eli koko illan toiseksi viimeisenä. Alkoi haukotuttaa ja pitkästyttää. Onneksi tuli Full Moon Madness ja antoi illalle arvoisensa sinetin.

Pienestä settilistanarinasta huolimatta voi todeta, että sekä Rotting Christ että Moonspell tarjoilivat viihdykettä koko valuutan edestä. Tuli tunne, että tätä ihmiset kaipasivat; Etelä-Euroopan synkeitä melodioita antamaan valoa Suomen talviseen pimeyteen.