Jonas Åkerlund tuli vuosituhannen taitteessa tunnetuksi ohjaajana, joka rikkoi rajoja eikä kaihtanut videoissaan rankkaakaan kuvastoa. Rankasti sensuroitu ja monille kieltolistoille päätynyt Prodigy-video Smack My Bitch Up nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen, ja hänen kameransa edessä ovat vuosien saatossa käyneet niin Metallica, Ozzy Osbourne ja Rammstein kuin Madonna, Roxette ja Lady Gagakin.
Musiikkivideoiden lisäksi Åkerlund tekee mainoksia, lyhäreitä, dokumentteja, konserttitaltiointeja sekä täyspitkiä elokuvia. Monipuolinen ohjaaja työskentelee parhaillaan osittain käsikirjoittamansa Lords of Chaos -elokuvan parissa, joka perustuu samannimiseen Norjan black metal -skenestä kertovaan kirjaan.
– Eri projektit ruokkivat toisiaan. Pidän siitä, että voin tehdä ensin mainoksia ja siirtyä siitä luontevasti konserttitaltioinnin ja musiikkivideon kautta elokuvaan. Se antaa energiaa ja inspiroi suuresti.
Rumpaliksi olosuhteiden pakosta
Jonas Åkerlund syntyi vuonna 1965 Brommassa, jota hän kutsuu hyvin tyypilliseksi Tukholman lähiöksi. Hän sanoo kasvaneensa vapaassa ja luovassa ympäristössä, ja musiikki alkoi kiehtoa häntä jo hyvin nuorena.
– En ollut kovin hyvä oppilas, eikä urheilu kiinnostanut. Mutta meitä oli iso ystäväporukka, joita kaikkia yhdisti musiikki. Se oli todella iso eteenpäin ajava voima, Åkerlund muistelee puhelimen välityksellä.
Black Sabbathista ja Led Zeppelinistä innostunut Åkerlund aloitti soittoharrastuksensa pianolla, mutta päätyi teini-iässä tarttumaan rumpukapuloihin, osittain olosuhteiden pakosta.
– Kaikki tavallaan ajautuivat omien soittimiensa pariin sen mukaan, mitä bändistä kulloinkin sattui puuttumaan. Sain muistaakseni ensimmäisen rumpusettini 12-vuotiaana, ja sen jälkeen kaikki aikani menikin rumpujen hakkaamiseen ja levyjen kuuntelemiseen.
– Nuorena olin musiikin suhteen melko kapeakatseinen ja yhteen genreen painottunut. Kuuntelin paljon 70-luvun metallia. 80-luvulla innostuin todella paljon brittihevin uudesta aallosta ja kasvoin niiden bändien kanssa. Amerikkalainen musiikki ei puhutellut yhtä paljon kuin brittiläinen.
Monista Åkerlundin bändiviritelmistä yksi jätti jälkensä historiankirjoihin, vaikka mies itse ei vaikuttanut yhtyeessä kovinkaan kauan.
– Minä ja basistiserkkuni etsimme epätoivoisesti kitaristia ja jätimme ilmoituksen tukholmalaisen soitinliikkeen seinälle. Ace huomasi ilmoituksemme ja otti meihin yhteyttä. Emme olleet koskaan soittaneet yhtä hyvän kitaristin kanssa. Hänen kanssaan kehityimme itsekin soittajina.
Kyseessä oli Tomas ”Ace” Forsberg, joka tunnettiin myös taiteilijanimellä Quorthon. Uuden kitaristin myötä syntynyt bändi sai nimekseen Bathory.
– Me kaikki diggailimme erilaisesta musiikista. Minä kuuntelin Sabbathin lisäksi paljon punkkia ja vähän Motörheadiä. Ace taas oli kiinnostunut KISSistä ja metallista. Imimme vaikutteita näistä kaikista ja soitimme nopeaa perusmetallia.
– Jokaiseen bändiin suhtautui aina yhtä vakavasti, mutta emme osanneet arvata, että Bathorysta tulisi niin iso, vaikka tiesimme kyllä Acen ainutlaatuiseksi ja todella luovaksi. Tiesimme hänen menevän pitkälle.
Asevelvollisuus sammutti Åkerlundin palon musiikkiin ja johdatti hänet uusille urille.
– Palvelusaikanani päädyin osastolle, jossa oli kameroita ja editointilaitteita. Kiinnostuin niistä, ja kun sain armeijan päätökseen, pohdin palaisinko takaisin musiikin pariin vai alkaisinko tutkia liikkuvaa kuvaa enemmän. Lopulta valitsin elokuvat.
– Bathoryn kasvamista oli kuitenkin mukava seurata sivusta. Oli upeaa nähdä, miten Ace luotsasi yhtyettä eteenpäin. On myös hienoa, miten ihmiset edelleen muistavat ja puhuvat bändistä, mutta siitä minä en voi ottaa mitään kunniaa.
Rumpujen takaa leikkauskoppiin
Filmiteollisuuteen siirtyneellä Åkerlundilla ei ollut mitään käsitystä elokuvien tekemisestä, eikä Ruotsissa ollut alan kouluja. Mutta hän onnistui jälleen olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
– Päädyin mukaan tuotantoyhtiöön, joka oli aikaansa edellä ja panosti Ruotsissa varsin myöhään aloittaneeseen kaupalliseen televisioon. Yhtäkkiä mainospuolella oli huutava pula tekijöistä. Taidoilla ei ollut väliä, sillä kukaan muukaan ei tiennyt mitä oli tekemässä! Asiakasmäärät kasvoivat ja paiskimme töitä hulluna. Se oli oppikoulumme – teimme oikeille asiakkaille oikeita töitä, jotka päätyivät televisioon saakka. Niihin aikoihin kiinnostuin todella leikkaamisesta ja editoinnista. Opin paljon eräältä ohjaajalta, jonka apulaisena olin. Hän käytti erikoisia leikkauksia ja oli todella aikaansa edellä.
– Istuin leikkauskopissa käytännössä 24/7, kunnes tajusin etten saa ohjaajilta tarpeeksi hyvää materiaalia. Niinpä aloin myös kuvata omat työni. Minusta tuli siis ohjaaja ihan vahingossa – pidin itseäni aina vain editoijana!
Ensimmäisen musiikkivideonsa Åkerlund teki Candlemass-yhtyeelle vuonna 1988.
– He olivat hyviä ystäviäni ja pidimme lähinnä hauskaa. Lainasin tuotantoyhtiöltä kameroita, sillä niihin aikoihin kellään ei ollut omia. Eihän heidän olisi oikeasti tarvinnut tehdä videota, ei se ollut mikään välttämättömyys. Varsinkaan, kun ei ollut olemassa mitään kanavaa, joka olisi tavoittanut sellaisen bändin yleisöä. Mutta teimme sen ihan vain huvin vuoksi, ja on hauska kuulla, että senkin videon muistaa vielä joku.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa Åkerlund turhautui, koska tunsi työnsä valuvan hukkaan.
– Musiikkivideoiden tekeminen on todella työlästä. Minusta tuntui, että paiskin hommia hullun lailla ilman että kukaan koskaan näki videoitani missään, Åkerlund sanoo ja kertoo olleensa jo vähällä lyödä hanskat tiskiin, kunnes ystävystyi Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin kanssa, jotka muodostivat yhdessä Ruotsin suosituimman popduon.
– Roxette oli siitä harvinainen ruotsalainen yhtye, että sillä oli olemassa kansainvälinen yleisö ja se oikeasti kiinnosti ihmisiä. Olin todella onnekas saadessani työskennellä heidän kanssaan.
Leikkauskopista sensuurin hampaisiin
Pian musiikkivideoiden kysyntä kasvoi entisestään, kun Music Television rantautui Eurooppaan. Jälleen kerran onnekkaan sattuman kautta Åkerlundille aukesivat ovet isoon maailmaan.
– Olin juuri tehnyt The Hidden -lyhytelokuvan sekä musiikkivideon Per Gesslen soololevylle. Molemmat päätyivät jotenkin The Prodigyn Liam Howlettin käsiin. Hän otti yhteyttä ja kutsui minut Lontooseen. Se oli siihen aikaan aivan ennenkuulumatonta, lähteä niin kauas Ruotsin ulkopuolelle hommiin. Silloin tällöin saattoi päästä Suomeen, Norjaan tai Tanskaan, mutta Englanti oli täysin tutkan ulkopuolella.
– Menin tapaamiseen skeptisenä. Kuuntelimme biisiä, josta pidin kovasti, mutta en saanut millään päähäni tarpeeksi hyvää ideaa videota varten. Ajattelin liikaa ja aivoni kävivät ylikierroksilla. Niinpä kieltäydyin tarjouksesta. Samana iltana päädyin Kööpenhaminaan juhlimaan ystävieni kanssa. Aamulla herätessäni muistelin viime yön bileitä, kirjoitin ajatuksiani ylös ja faksasin ideani Liamille. Hän piti ajatuksestani ja näytti vihreää valoa.
Syntyi Smack My Bitch Up, yksi Åkerlundin tunnetuimmista ja kohutuimmista videoista. Jo ennestään närää herättäneen kappaleen seksiä, päihteitä ja väkivaltaa sisältänyt video uhkasi jäädä totaalisesti MTV:n sensuurin hampaisiin. Kanava näytti sitä ainoastaan öisin, ja se poistui rotaatiosta alle kuukaudessa. Siitä huolimatta video löysi yleisönsä.
– Yhä tänäkin päivänä ihmiset kertovat muistavansa tarkalleen, missä olivat kun näkivät sen videon ensimmäisen kerran. Ja tätä tapahtuu joka paikassa ympäri maailmaa. Video elää ihan omaa elämäänsä: Los Angelesissa pidetään bileitä, joissa sitä katsotaan vhs-kaseteilta. Ihan hullua! En ikimaailmassa kuvitellut musiikkivideon saavan sellaista suosiota, koska olen aina pitänyt niitä biisin tai levyn mainoksina, Åkerlund hämmästelee.
Åkerlund on tehnyt uransa aikana muitakin enemmän tai vähemmän kohua herättäneitä videoita. Kun Metallican Garage Inc. nousi aikoinaan Suomen albumilistan kärkeen, Yle esitti Turn the Page -videon sensuroimattoman ja leikkaamattoman version. Parhaaseen katseluaikaan näytetty, varsin yksityiskohtainen ja raadollinen kuvaus stripparina ja prostituoituna elantonsa hankkivan yksinhuoltajaäidin elämästä aiheutti palautteiden vyöryn. Videon esittämistä jouduttiin pyytämään anteeksi katsojilta.
– Ai, minä kuvittelin ettei suomalaisilla ole ongelmaa alastomuuden kanssa, Åkerlund nauraa.
– Loppujen lopuksi aika harva videoistani joutuu todellisiin ongelmiin: olen tehnyt ehkä 300 musiikkivideota, ja niistä neljä viisi on joutunut kovan sensuurin hampaisiin.
Maine ”kohuohjaajana” ei haittaa, mutta Åkerlund ei kuitenkaan halua sokeerata pelkän sokkiarvon vuoksi. Hän sanoo, että jos ihmiset muistavat musiikkivideosta pelkän visuaalisen puolen ja tarinan, hän ei ole onnistunut tehtävässään hyvin.
– Kaikkein tärkeintä on tuoda musiikki esille parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tarina ei saa olla tärkeämpi tai vahvempi kuin itse artisti. Liika kunnianhimo voi siis olla huono asia. Jokaisella kappaleella on omat tarpeensa, ja joskus ei tarvita muuta kuin yksinkertainen soittovideo. Tein Smashing Pumpkinsille videon, jossa käytännössä vain soitetaan, ja se on yksi omista suosikeistani.
– Mutta minä olen se ohjaaja, joka palkataan, kun halutaan ottaa riskejä ja rikkoa sääntöjä. Jos haluat tehdä valtavirtamassaan sekoittuvaa kamaa, minä en ole oikea henkilö. Olen aina koetellut rajoja ja haluan tehdä töilläni lähtemättömän vaikutuksen, koska videoiden tekeminen ja yleisön mielenkiinnon herättäminen on todella vaikeaa. Sen vuoksi päädyin lopulta yhteistyöhön muun muassa Madonnan kanssa, joka on myös aina koetellut rajoja, uudistanut ilmaisuaan ja nostanut rimaa artistina.
MTV:lle ja levymyynneille keskisormea
Madonna oli Åkerlundin uralla entistäkin suurempi harppaus. Smack My Bitch Up -videosta pitänyt popdiiva lennätti miehen Amerikkaan, missä he työstivät Grammy- ja MTV Music Awards -palkintoja keränneen Ray of Light -videon. Siitä alkoi kaksikon pitkään jatkunut yhteistyö.
– Jos Englanti tuntui kaukaiselta ajatukselta, Amerikka oli täysin käsityskyvyn ulkopuolella. Ei kukaan voinut kuvitellakaan elättävänsä itsensä tämän alan hommissa Amerikassa, joten olen ikuisesti kiitollinen Madonnalle, joka antoi minulle tämän mahdollisuuden.
Vaikka Åkerlund on tehnyt videoita Metallicalle, Rammsteinille, Ozzy Osbournelle ja Satyriconille, hänen musiikkivideoidensa pääpaino on ehkä hieman yllättäen popissa ja kevyemmässä rockmusiikissa. Bathory-taustasta ja musiikillisista mieltymyksistään huolimatta miestä ei ole juuri nähty äärimetallin parissa – työn alla olevaa black metal -elokuva Lords of Chaosia lukuun ottamatta.
– Töiden ei tarvitse aina edustaa omia mieltymyksiä. Minulle on tärkeintä, että artisti on valmis panostamaan tavallista enemmän. Moni metallibändi, kuten Metallica, oli pitkään musiikkivideoita vastaan. Eihän esimerkiksi Iron Maiden tarvitse musiikkivideoita mihinkään. Mutta sitten on bändejä kuten Rammstein, joille visuaalisuus ja teatraalisuus on iso ja tärkeä osa kokonaisuutta. Ajaudun mieluummin sellaisia bändejä ja artisteja kohti.
– Kun teet töitä ja katsot kameran linssiin ja näet vaikka Ozzy Osbournen, jonka musiikin parissa olet kasvanut ja joka on ajatuksissasi joka päivä, totta kai se vaikuttaa. Mutta yhtä palkitsevaa on tehdä töitä vaikkapa Lady Gagan kanssa, joka on mahtava artisti.
Åkerlund sanoo olevan pitkälti Gagan ansiota, ettei hän ole vieläkään heittänyt kirvestä kaivoon, vaikka musiikkivideoalan näkymät olivat jossain kohtaa lohduttomat.
– 90-luvun lopussa videoista tuli niin valtavirtaa, että tuntui kuin olisin tehnyt mainoksia. Levy-yhtiöt alkoivat määrätä kaikesta, artistit pelkäsivät kokeilla mitään uutta, MTV sensuroi ja asetti sääntöjä. Se tappoi luovuuden. Sitten tulivat suoratoistopalvelut ja musiikkivideot lähes katosivat. Niitä ei kannattanut tehdä, sillä levyt eivät myyneet eikä ollut budjettia.
– Mutta Gaga totesi, että vitut MTV:stä ja levymyynnistä! Tehdään videoita faneille ja laitetaan ne nettiin, omilla ehdoillamme. Ja omilla ehdoillanihan minäkin olen videoita tehnyt, koko urani ajan. Gaga muistutti, miten luovia ja hauskoja videot voivat olla, ja sen jälkeen ne ovatkin lähteneet uuteen nousuun. Levyt eivät edelleenkään myy, mutta visuaalisuudesta on tullut artisteille taas tärkeää.
Kaikkien aikojen kunnianhimoisin konserttielokuva
Vaikka liika kunnianhimo voi olla Åkerlundista huono asia, siitä ei ollut Rammsteinin tuoreella, elokuvateatterilevityksessäkin olleella keikkataltioinnilla puutetta. Vaikka Åkerlund ei ole tottunut tekemään konserttielokuvia, hän otti bändin tarjoaman haasteen vastaan.
– Haluan työskennellä samalla tarkkuudella ja pieteetillä kuin musiikkivideoita tehdessäni, mikä tarkoittaa sitä, että työkuormasta tulee valtava. Kameroita ja raakamateriaalia on paljon, joten sen hiominen täydelliseksi leikkauspöydällä vie todella paljon aikaa. Mutta tämä oli samalla mahtava tilaisuus tehdä paras mahdollinen konserttielokuva. Lisäksi, kun kuulin heidän haluavan elokuvansa teattereihin, se innosti minua yhä enemmän. Sehän on paras tapa kokea tällainen filmi!
– Päätimme bändin kanssa käyttää kaikkia mahdollisia kikkoja tehdäksemme vaikuttavan elämyksen, jopa ruudun kautta katsottuna. Käytimme paljon erikoisia kuvakulmia, erikoistehosteita ja leikkauksia. Yritimme saada musiikin esiin parhaalla mahdollisella tavalla ja tarjota samalla katsojille uuden tavan nähdä bändi läheltä ja uusista vinkkeleistä.
Vaikka lopputulos on visuaalisesti näyttävä ja vaikuttava, Rammstein: Paris ei saanut Åkerlundia innostumaan keikkataltioinneista uudella tavalla. Pikemminkin päinvastoin.
– Jos ihan totta puhutaan, en usko, että kukaan tulee enää tekemään yhtä kunnianhimoista konserttielokuvaa kuin tämä. Tuskin kukaan jaksaa käyttää tällaiseen projektiin yhtä paljon aikaa ja panostusta kuin me. Sinä aikana, kun työstimme tätä, sain tehtyä kaksi muuta keikkataltiointia, mikä kertonee jotain työn määrästä!
Åkerlund sanoo haluavansa keskittyä tulevaisuudessa enemmän pitkiin elokuviin, mutta myös, ettei hän tule koskaan jättämään musiikkivideoita.
– Olen 51-vuotias, joten pidempien tarinoiden kertominen kiehtoo minua enemmän ja enemmän. Lords of Chaos on myös antanut kipinän kirjoittaa enemmän, sillä se on ensimmäinen käsikirjoittamani elokuva.
Takaraivossa on viime aikoina kytenyt myös rumpujen ottaminen uudelleen haltuun ja setin hankkiminen, ihan vain omaksi iloksi.
– Minä ja Bathoryn alkuperäinen basisti Frederick Melander olimme hiljattain istumassa iltaa ja pohdimme kaljapäissämme, pitäisikö alkaa taas soittaa kimpassa. Mutta enpä tiedä… Toivoisin, että minulla olisi treenikämppä, jossa voisi käydä paukuttamassa rumpuja kännissä. Se olisi parasta!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2017.