”Mitä raskaammin me soitetaan, sen mukavampaa meillä on” – haastattelussa Obituaryn John Tardy

Obituary avasi uuden vuoden tyhjentävästi nimetyllä levyllä, jolla soi luolamiesten musiikki. Toisin kuin uutisotsikoista tutut kotiosavaltionsa kovaonniset koheltajat, nämä floridalaiset tietävät mitä tekevät.

”Florida Man” on käsite. Se alkoi elää omaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa vuonna 2013, kun uutisiin ilmestyi poikkeuksellisen paljon juttuja floridalaisista miehistä, jotka olivat joutuneet mitä ihmeellisimpiin hankaluuksiin – kuka ajeltuaan päissään skootterilla tavaratalossa, kuka jäätyään pakun alle, kun koira vapautti käsijarrun. Sitten tulivat keksityt tai ainakin keksityiltä vaikuttaneet otsikot. Ne, joissa Floridan mies rakasteli delfiiniä, kähvelsi tuhansien taalojen edestä roskaruokaa tai hieroi itseensä tuhkaa esittääkseen 400-vuotiasta intiaania. Kunnon Floridan mies -otsikkoon kuuluu luupäinen rötöstely ja sopimaton käytös.

Kun John Tardy, 48, pudottelee sanoja laiskalla ja leppoisalla etelänmurteella, ei voi olla ajattelematta, että tässä sellainen legendaarinen hahmo nyt on – ehta Florida Man. Pesti Obituaryn solistina ja sanoittajana on pelastanut Tardyn putkareissuilta ja noloilta otsikoilta, mutta hänkin on kasvattanut osaltaan kotiosavaltionsa makaaberia mainetta. Aurinkoinen ”Sunshine State” tunnetaan paitsi surkuhupaisista Floridan miehistä myös death metalista. Se on Obituaryn ja muiden genren sikäläisten pioneerien ansiota.

Obituary ei voi poistua lavalta soittamatta uraauurtavien ensimmäisten albumiensa tiettyjä biisejä, mutta Tardy vakuuttaa, että tärkeintä on uusi musiikki. Tällä kertaa Tampan tappokone tarjoilee sitä levyltä, jonka nimi on tyhjentävästi Obituary. Se on yhtyeen kymmenes studioalbumi.
Laulaja pärskähtää nauruun, kun häneltä kysyy, eikö kenelläkään tullut mieleen kunnollista levynnimeä.

– Kaikkien bändien pitää tehdä urallaan yksi levy, jonka kanteen paiskataan pelkkä bändin nimi. Ja on se niinkin, että kun levyllä on näin monta hyvää rallia, ei voi nostaa yhtä nimibiisiksi muiden yläpuolelle. Se olisi väärin, laulaja virnistää.

– Ei nimelle ole oikeasti sen kummempaa syytä kuin se, että meidän uusi logo näyttää pirun hyvältä. Kyllähän me kokeiltiin pariakin eri konseptia, mutta mikään ei ollut yhtä siisti. Logo suunniteltiin mun idean pohjalta, ja siitä tuli niin upea, ettei muuta tarvittu.

Hieno se onkin – ainakin, jos pitää pitkistä kynsistä ja nahkasiipisistä matelijademoneista, jollainen hoitaa logossa t-kirjaimen tointa. Itse asiassa death metal -pioneerin uuden levyn kannessa on enemmän finessiä kuin sen uusissa biiseissä. Musiikki on paikoin hyvin pelkistettyä, niin kuin parhaan vanhan liiton death metalin kuuluukin olla.

– Uudella levyllä on pari älyttömän yksinkertaista biisiä, pirun raskasta luolamiesten laulua. Jopa mä osaan soittaa niiden riffejä kitaralla, vaikka olen tosi huono kitaristi. Kun me soitetaan keskitempoisia juttuja, niissä on AC/DC-meininkiä. Nimenomaan yksinkertaisuus tekee niistä makeita. Simppeleissä biiseissä on groovea.

Ja entäpä sanat? Ne ovat solistin mukaan vastine Obituaryn soundille.

– Mun sanoituksissa ei ole politiikkaa, sanomaa tai syvällisiä merkityksiä, Tardy naurahtaa melkein kiusaantuneena. – Mä kirjoitan siitä, mitä biisi mulle kertoo. Kun soundi on iso ja raskas ja lauluääni tällainen, ei oikein sovi laulaa iloisista aiheista. Mun tekstit saattaa olla vihaisia, synkkiä ja sairaita, mutta ei niitä kannata ottaa kovin tosissaan.

Floridan mies lepää vuosikausia

Obituaryn tarina jakautuu kahteen lukuun, joiden välissä on paljon tyhjiä sivuja. Tampassa perustettu bändi otti Obituaryn nimekseen vähän ennen ensimmäisen albuminsa Slowly We Rotin (1989) ilmestymistä. Sitä ennen se oli ehtinyt soittaa viitisen vuotta nimillä Executioner ja Xecutioner.

– Me oltiin vasta koulupoikia, kun innostuttiin soittamisesta, John Tardy muistelee. – Meidän kotiseudulla oli siihen aikaan sellaisia bändejä kuin Nasty Savage ja Savatage. Me ihailtiin niitä. Mun velipoika Donald paukutti koulussa virveliä ja halusi alkaa rumpaliksi, ja meidän kaveri Trevor sai jostain kitaran ja alkoi opetella sointuja. Mä keksin kokeilla laulamista, ja jossain vaiheessa me alettiin jammailla kimpassa. Aluksi me ei osattu soittaa oikein mitään. Varsinkin lainabiisien opetteleminen tuntui tosi vaikealta. Me alettiin tehdä omia, koska se oli helpompaa.

Obituary ei ollut asialla yksin. Floridan Orlandossa perustettu Death julkaisi Scream Bloody Gore -debyyttinsä vuonna 1987, ja pian myös Tampassa alkoi tapahtua. Morbid Angelin ensimmäinen albumi Altars of Madness ilmestyi samana vuonna kuin Obituaryn Slowly We Rot, ja vuotta myöhemmin Deicide toi julki ensimmäisen pitkäsoittonsa. Tampalaiset tekivät levyjä Scott Burnsin Morrisound-studiossa, jota alettiin pian pitää Floridan death metal -temppelinä.

Tardy kertoo muistavansa hyvin, miten death metal tuli tunnetummaksi.

– Yhtäkkiä jossain paikallislehden kannessa saattoi olla Deiciden Glenin kuva. Sitä mä en muista, missä vaiheessa ihmiset alkoivat puhua death metalista. Mä itse sanon yleensä vain, että me soitetaan metallia… No, riippuu vähän, kuka kysyy. Voihan sitä aina vuoleskella musiikista lastuja ja keksiä niille nimiä, mutta mua sellainen ei ole koskaan kiinnostanut. Mutta ei mua haittaakaan, jos joku sanoo Obituarya death metal -bändiksi. Mehän kuitenkin soitetaan metallia ja lauletaan verisistäkin jutuista.

Obituaryn kolmannesta albumista The End Completestä tuli bändin uran suurin myyntimenestys. Sitä meni Yhdysvalloissa kaupaksi yli 200 000 kappaletta, mikä on melkoinen lukema death metal -levylle. Bändi levytti ja keikkaili päättäväiseen tahtiin melkein kymmenen vuotta, kunnes päätti pitää hiukan lomaa Back from the Dead -albumin (1997) kiertueista selvittyään.

– Sen tauon ei pitänyt kestää vuottakaan, mutta sitten kaikilla oli kaikenlaisia omia kiireitään ja aika meni menojaan, Tardy kertoo. – Loppujen lopuksi Obituary oli poissa kuvioista seitsemän vuotta. Mutta vaikka joka paikassa niin lukee, ei pidä paikkaansa, että Obituary olisi hajonnut. Me vain ei soitettu moneen vuoteen. Se oli parempi vaihtoehto kuin se, että bändi polttaa itsensä loppuun.

Yhdeksänkymmentäluku oli metallibändille hyvä aika nostaa kitara naulaan. Hevin suosio laski vuosikymmenen alussa jyrkästi, eivätkä ysärin lopullakaan juhlineet juuri muut kuin nu-metal-bändit. Äärimetalli painui syvemmälle undergroundiin, missä se olikin kotonaan.

– En mä pitänyt metallin hiipumista mitenkään kummallisena juttuna. Kaikkien musiikkityylien suosio vaihtelee, aaltoja menee ja tulee. Ei metalli voi kasvaa koko ajan suositummaksi. En muista, että me oltaisiin ikinä mietitty koko asiaa. Me taidettiin olla poissa kuvioista juuri silloin, kun skenessä oli tosi hiljaista. Me päästiin aika helpolla siitä ajanjaksosta.

Floridan mies moittii klassikoita

Obituary palasi kuvioihin vuoden 2005 Frozen in Time -levyllä. Sen jälkeen bändi julkaisi uusia albumeja entiseen tapaan parin vuoden välein, kunnes hölläsi tahtia hiukan. Darkest Dayn (2009) seuraajaa odotellessa vierähti puoli vuosikymmentä, ja matkalla Inked in Bloodista (2014) maaliskuussa ilmestyvään nimikkoalbumiin on kulunut miltei kolme vuotta.

Vaikka ajo on raakaa, rattia ei pidä puristaa. Obituary on pysynyt tien päällä pitkään juuri siksi, että on ymmärtänyt ajaa tien sivuun silloin, kun siltä on tuntunut.

– Meillä ei ole aikatauluja sille, milloin pitäisi tehdä uusi albumi, John Tardy sanoo. – Eikä pidä ollakaan, koska jos katsoo kalenterista, milloin pitää kirjoittaa uusia biisejä, niistä ei tule hyviä. Meillä on nykyään oma studio, ja se on tehnyt levyjen äänittämisestä hemmetin hauskaa. Me ei oteta itseämme liian vakavasti eikä kerätä turhia paineita.

Joku kireämpi ryhmä voisi stressaantua siitäkin, että merkittävimpänä pidetyn musiikin ilmestymisestä on pian kolmekymmentä vuotta. Vaikka asia on tiedossa, rentoja Floridan miehiä sellainen ei kuitenkaan hetkauta.

– Se tulee mieleen lähinnä silloin, kun kiertue lähestyy ja pitää väsätä biisilista keikkoja varten, Tardy sanoo. – On biisejä, jotka Obituaryn on pakko soittaa jokaisella keikalla. Ei me voida lähteä pois soittamatta Chopped in Halfia tai Slowly We Rotia.

Nuo biisit löytyvät Obituaryn kahdelta ensimmäiseltä albumilta Slowly We Rotilta ja Cause of Deathiltä (1990), joista on tullut death metalin amerikkalaisia klassikkoja. Tardy naurahtaa, ettei itse osaa kuunnella niitä sillä korvalla.

– Jos mä kuuntelen niitä, mun mieleen nousee lähinnä kaikenlaisia juttuja niiltä ajoilta. Siinä tulee muisteltua, millainen ihminen teininä oli, ja millaisia juttuja teki, ja millaista elämä ylipäänsä silloin oli. Kaikki oli silloin niin erilaista. Siinä mielessä sillä musiikilla on mulle hyvinkin monenlaisia merkityksiä.

Jos Tardylta kysytään, Obituaryn varhaistuotannossa olisi paljonkin parantamisen varaa. Mutta vain periaatteessa.

– Joskus on käynyt mielessä, mitä kummaa me oikein ajateltiin, kun kelpuutettiin tuollainen virvelisoundi tai sovitus. Mutta se oli toisenlaista aikaa. Scott Burns editoi biisejä leikkelemällä analoginauhasta paloja pois ja niin edelleen. En muuttaisi mitään niiltä levyiltä vaikka voisinkin. Ne on sellaisia kuin meidän elämä silloin oli.

Nuo heijastukset Obituaryn arjesta ovat vaikuttaneet lukemattomiin elämiin eri puolilla maailmaa. Selvimmin se näkyy tietenkin metallissa, mutta bändi on sysännyt liikkeelle yllättävämpiäkin kehityskulkuja. Esimerkiksi erittäin suosittu suomalainen rockbändi Apulanta sai alkunsa vuonna 1991, kun sen perustajajäsenet alkoivat jutella Obituarysta koulun diskossa.

– Tuo on makeeta! Mukava kuulla! Kun me palattiin siltä pitkältä tauolta ja alettiin taas antaa haastatteluja, me kuultiin paljon tuollaisia vastaavia juttuja, että oltiin vaikutettu muihin bändeihin, isoihinkin nimiin. Ja kyllä siitä tullaan puhumaan vieläkin. Onhan se siistiä ja motivoi jatkamaan, Tardy sanoo.

Hän jatkaa vaatimattomaan sävyyn, että taisi olla ajoituksesta kiinni, että Obituarysta ylipäänsä alettiin intoilla.

– Kun me aloitettiin, death metal -bändejä ei vielä juuri ollut. Me huomattiin jo aikojen alussa, että mitä raskaammin me soitetaan, sen mukavampaa meillä on. Sillä lailla se on vieläkin.

Floridan mies huhkii hulluna

Kun Obituary on aktiivinen, se ei pysy aloillaan. Loppuvuodesta 2016 bändi kiersi Eurooppaa Exodusin kanssa ja julkaisi Ten Thousand Ways to Dien, erikoisen äänitteen, jolla on pari uutta biisiä ja kymmenkunta liveraitaa. Alkuvuoden 2017 se järjestelee Obituary-levynsä julkaisuun liittyviä asioita, kunnes lähtee kiertueelle Kreatorin kanssa ja käy läpi kesäfestivaalit.

Eivätkä työt siihen lopu. John Tardy kertoo tyytyväisenä, että Obituary tietää mitä tekee pitkälle vuoteen 2018 saakka.

– Ennen mulla oli päivätyö, mutta lopetin sen yhdeksän vuotta sitten. Se oli tosi mukava firma, mä sain mennä ja tulla aika vapaasti. Mutta sitten bändillä oli niin kovasti kiireitä, että piti valita.

Sittemmin meno on pysynyt hektisenä. Obituary hoitaa itse kaikki asiansa managoinnista nettisivujen ylläpitoon ja oheistuotteiden suunnitteluun.

– Jos tällä aikoo elättää itsensä, pitää tehdä pirusti hommia ja soittaa paljon keikkoja. Ei me ehditä tehdä mitään muuta kuin tätä.

Se on tätä päivää. Musiikkibisnes on aivan erilainen kuin Obituaryn alkuaikoina, ja useimpien ammattimuusikoiden on hyvin vaikea pitää alan kehitystä positiivisena.

– Joo, se on aivan selvä juttu. Mä sanon aina haastatteluissa, että jos te tykkäätte jostain bändistä, hommatkaa sen levy, käykää keikoilla ja ostakaa T-paita. Sillä lailla nämä hommat nykyään pysyvät pyörimässä. Bändeillä ei ole helppoa. Me ei olla mitään taylorswiftejä tai beyoncéja, jotka tienaa laulamalla omaisuuksia.

Siitä huolimatta vanhan liiton deathmiehet ovat tukevasti tolpillaan. Glen Benton ja Steve Asheim luotsaavat saatanallista Deicideaan edelleen, Morbid Angel kaavailee uutta albumia tälle vuodelle ja Obituarylla riittää puuhaa pitkälle tulevaisuuteen. Obituaryn nykyisessä kokoonpanossa on kolme perustajajäsentä – John Tardy, kitaristi Trevor Peres ja rumpali Donald Tardy. Basisti Terry Butler ja rumpali Kenny Andrews liittyivät joukkoon 2010-luvulla.

Kuten jo aikoinaan, porukka pitää yhtä: John ja Donald Tardy järjestivät tammikuussa 2016 Tampassa ensimmäisen Florida Metal Festin, joka kokosi yhteen samanhenkisiä bändejä ja niiden faneja.

– Onhan se hienoa, että me ollaan yhä kuvioissa. Ja bändit ovat kavereita keskenään. Ei siitä ole kovinkaan kauan, kun Obituary keikkaili Cannibal Corpsen kanssa. Deicide taas soitti meidän Metal Festissä ja auttoi muutenkin. Ne on hienoja jätkiä, Deiciden Glen ja Steve.

Death metal -bändin olisi helppo jäädä soittamaan jo käännytetyille, mutta Obituarylla ei ole mitään oudommillekaan yleisöille soittamista vastaan. Sellainen mahdollisuus sillä on esimerkiksi tämän vuoden Hellfestissä, jossa pääesiintyjinä ovat Linkin Park ja Aerosmith.

– Sellaiset keikat sopii mulle hienosti, Tardy vakuuttaa. – Kyllä mä sen tajuan, ettei jokainen hard rock -jannu tykkää death metalista vaikka yrittäisi. Siinäkin joukossa on silti jengiä, joille tällainenkin meno saattaa maistua. Jos ne näkisivät meidän keikan, se saattaisi auttaa niitä hahmottamaan, mistä meissä on kyse. Tuollaisilla festareillahan niin voi käydä, ja me saadaan samalla olla päivän verran rokkistaroja. Mehän ei yleensä soiteta jättiyleisöille, jotka on jollekin Scorpionsille ihan perusmeininkiä. Mutta kun tilaisuus koittaa, me voidaan hyvin soittaa. Me ollaan ennen muuta livebändi, ja nyt me ollaan kovassa iskussa.

Vaikka Obituary on tänä vuonna liikkeellä pitkään ja tositarkoituksella, Johnin rumpaliveljellä Donald Tardylla riittää aikaa myös eläinsuojelutyöhön. Hän on perustanut Metal Meowlisha -nimisen järjestön, joka huolehtii kulkukissojen hyvinvoinnista.

– Mä en ole siinä mukana. Se on mun veljen ja sen tyttöystävän juttu. Jos mä ihan suoraan sanon, niin mun mielestä on puolihullua panna sellaiseen hommaan niin paljon aikaa ja rahaa. Mutta voisi se toisaalta paljon huonompiinkin juttuihin sekaantua. Mä olen itse enemmän koiraihminen.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.