”Olimme yllättyneitä, kuinka paljon ihmiset tulivat kiittelemään paluusta” – haastattelussa Mustan Kuun Lapset

Kotimainen dark metal -veteraani Mustan Kuun Lapset palasi kuolleista pari vuotta sitten. Nyt käsillä on yhtyeen viides kokopitkä, jolla bändin ulosanti on tyylikkäämpää ja tasapainoisempaa kuin koskaan.

03.04.2017

Saatto on ensimmäinen levynne kymmeneen vuoteen. Minkälainen albumi on kyseessä?

– Nimensä mukaisesti matka teiden eroamisen ja jäähyväisten tunnetilaan muutamilla sivupoluilla väritettynä, kitaristi-laulaja Pete Lehtinen aloittaa.

– Musiikillisesti on rauhoitettu tempoa ja ainakin omasta mielestäni karsittu ääripäitä eli yksinkertaistettu kaavaa. Tiedä sitten miten tämä kuuntelijalle välittyy.

Saatto on sävykästä ja monipuolista kamaa. Koetko, että bändinne ura on jatkuvaa etsimistä, vai onko oma lopullinen tyyli jo löytynyt?

– Annan itselleni vapaat kädet säveltäessäni. Joskus mennään hurjemmissa sfääreissä, toisinaan taas edetään hyvinkin herkillä näppäilyillä. Tunnelmallinen metalli on se meidän juttu, mutta pelkästään siihen emme halua pohjautua.

– Pidän akustisesta ja klassisesta musiikista, ja niin Saatolla kuin edeltäjällään [Viimeinen laulu kuolemasta, 2007] on mukana akustinen kappale tuomassa tasapainoa ja kontrastia. Olen yrittänyt saada aina mukaan myös rokkaavampaa materiaalia, ettei fiilistely menisi liian pateettiseksi.

– Kyllä mä uskon, että oman tyylin etsiminen jatkuu aina. Ihmiset vanhenevat, kokoonpanot muuttuvat ja musiikkimaku kehittyy.

Mitä olen seurannut saamaanne palautetta sivusta, vaikuttaa siltä, että paluunne on otettu fanien keskuudessa vastaan hyvin. Onko tämä tullut teille yllätyksenä?

– Olisi omahyväistä olla moisesta varma etukäteen, mutta vuoden 2014 Arkuntuuletus-minikiertue antoi esimakua tulevasta. Soitimme silloin ensimmäistä kertaa julkisesti sitten vuoden 2007 – jos mukaan ei lasketa hautajaiskeikkaa Turussa 2010.

– Olimme yllättyneitä, kuinka paljon ihmiset tulivat kiittelemään paluusta. Keikoilla porukka lauloi mukana. Tuntui, että MKL:n arvo oli hiljaisten vuosien mittaan kasvanut kuin varkain. Tämä oli hienoa ja johti siihen, että päätettiin kasata bändi pysyvästi.

Uranne starttasi yli 20 vuotta sitten, ja musiikkiteollisuus on muuttunut sen jälkeen paljon. Onko nykyteknologiasta teille enemmän hyötyä vai haittaa?

– Nyt meillä on ensimmäistä kertaa käytössämme sosiaalinen media. Tämä on kaksiteräinen miekka, koska inhoan Facebookia ja vastaavia, mutta toisaalta olen joutunut myöntämään niiden edun yhtyeen markkinoinnissa. Aiemmin meillä oli toki kotisivut, mutta samanlaista vuorovaikutusta ei päässyt syntymään. Myös levy-yhtiön markkinointi on somen ansiosta huomattavasti tehokkaampaa ja laajempaa.

– Meidän ekoja levyjä ei juurikaan markkinoitu, 90-luvun tuotoksista puhumattakaan. Homma hoidettiin muutamalla lehtimainoksella ja nipulla flyereitä, ja markkinointi pohjautui puskaradioon ja tape trading -tyyppiseen kierrättämiseen. Hyviä aikoja nekin.

Kappaleenne käsittelevät usein kuolemaa. Mitä kuolema sinulle edustaa?

– Riippuu ihmisestä ja tilanteesta. On turha puhua kuoleman kauneudesta, jos esimerkiksi lähipiiriä on kohdannut onnettomuus. Pitkään sairauden kynsissä riutuneelle se voi olla toivottu vapahdus, itsemurhaan sortuneelle taas pakotie. Kun ihmisen kumppani, ystävä tai vaikka rakas lemmikki kuolee, se on aina sokki, mutta ajan parantaessa haavoja on lohdullista ajatella poisnukkuneen olevan paremmassa paikassa.

– Itse en usko taivaaseen tai helvettiin. Olen ajatellut asian menevän niin, että tämän elämän teot ja puheet palkitaan seuraavassa: joko astutaan askel ylöspäin tai vajotaan alemmas.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.

Lisää luettavaa