”Symphony X ei aluksi kiinnostanut minua ollenkaan” – haastattelussa progemetallisolisti Russell Allen

Muusikkoperheen vesa Russell Allen on monipuolinen tulkitsija, joka on tunnettu paitsi pääbändiensä Symphony X:n ja Adrenaline Mobin nokkamiehenä myös lukuisista sivuprojekteistaan ja vierailuistaan. Työnarkomaani hän ei kuitenkaan tunnusta olevansa.

Russell Allen syntyi Kaliforniassa vuonna 1971 ja vietti lapsuutensa hyvin musikaalisessa ympäristössä. Allenin vanhemmat ja isoisä olivat country- ja bluegrass-muusikoita, jotka kannustivat nuorukaista musiikin pariin jo pienellä iällä.

– Esiinnyin ensimmäistä kertaa yleisön edessä viisivuotiaana. Esitimme isoisäni kanssa Willie Nelsonin On the Road Again -kappaleen. Siitä matkani alkoi, Allen muistelee.

Nelsonin ja Johnny Cashin kaltaiset outlaw country -artistit ovat edelleen lähellä laulajan sydäntä. Allenin lapsuudenkodissa kuunneltiin countryn lisäksi muun muassa The Beatlesiä, jota hänen isänsä rakasti. Rock ja metallimusiikki alkoivat kiinnostaa Allenia yläasteikäisenä.

– Ensimmäinen ostamani levy oli Van Halenin debyytti. 1984-albumi oli juuri ilmestynyt, mutta halusin mieluummin tutustua bändiin niin sanotusti alusta saakka. Kuultuani Runnin’ with the Devilin minun oli pakko ostaa kaikki loputkin levyt. Minusta tuli heti elinikäinen fani.

– Sen jälkeen halusin selvittää, missä Van Halenin juuret olivat, ja lähdin löytöretkelle rockin historiaan. Sitä kautta löysin esimerkiksi Led Zeppelinin. Sitten mukaan kuvioihin tuli Iron Maiden, jonka kautta löysin puolestaan Dion. Ronniesta tulikin nopeasti suurin laulajaesikuvani.

Allen kehitti monipuolisen laulutyylinsä kouluaikojen kuoroissa, jazz- ja barbershop-yhtyeissä sekä esikuviaan matkimalla.

– Jos soitimme Maideniä, yritin vetää kuin Dickinson. Jos soitimme Zeppeliniä, yritin olla Robert Plant. Eikä matkiminen rajoittunut vain soundiin, vaan yritin todella saada omaan lauluuni samaa tunnetta. Ajan mittaan imitoiminen väheni ja aloin laulaa enemmän omana itsenäni.

Sir Russell Allen, pelisuunnittelija

Ennen muusikonuraansa Allen hankki elantonsa esimerkiksi pelihallissa työskennellen. Allen nauraa saaneensa potkut, koska käytti kaiken aikansa pelien pelaamiseen. Pc-mieheksi tunnustautuva Allen kertoo olevansa edelleen innokas pelaaja.

– Kuulun sukupolveen, joka rassaili hot rod -autojen sijaan tietokoneita. Meillä oli vesijäähdytykset sun muut systeemit, ja kisailimme, kenellä on paras ruudunpäivitysnopeus. Pidin prätkällä kruisailusta ja muusta kovistouhusta, mutta parasta oli silti hengata kaverien kanssa, laittaa bongi kiertämään ja pelata Doomia.

– Juuri nyt olen koukussa Empyrioniin, joka on avaruuteen sijoittuva selviytymispeli. Rakastan sen kaltaisia pelejä. Minulla on Steam-tili ja tuen mielelläni pieniä pelifirmoja ja indiekehittelijöitä. Itse asiassa haaveilin nuorena pelisuunnittelijan urasta, mutta nämä lauluhommat tulivat ikään kuin tielle, Allen nauraa.

Allen työskenteli myös ritarina Medieval Times -ravintolassa, jossa hän otti kollegoistaan mittaa turnajaisissa. Allen kertoo pestin olleen hänelle paljon enemmän kuin keskiverto työpaikka, ja mies muisteleekin noita aikoja erityisellä lämmöllä.

– Sain paljon ystäviä, joiden kanssa olemme edelleen läheisiä. Tapasin myös tulevan vaimoni siellä, kuten moni muukin meistä. Olimme kuin jalkapallojoukkue. Se oli hyvin rankka ja vaarallinen duuni niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta olimme ylpeitä siitä. Elimme jokaisen pojan unelmaa ja olimme kuin oikeat ritarit, eläydyimme hommaan täysillä.

– Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja se auttoi minua työssäni paljon. Tein myös opetusvideoita kouluja varten. Se ei ollut siis pelkkä duuni vaan elämäntapa.

Allen nauraa hyötyneensä ritarina olemisesta myös peliharrastuksessaan.

– Olen innostunut For Honorista, joka on keskiaikaan sijoittuva hack & slash -peli. Pääsen sen avulla takaisin omiin ritariaikoihini, heh! Pystyn oikeasti ennakoimaan pelissä tulevia iskuja hahmojen asentojen ja liikkeiden perusteella, koska minulla on tosielämän kokemusta ja pelin liikkeet ovat hyvin autenttisia.

Progemetallia vaihtoehtorockin kulta-aikana

New Yorkiin muutettuaan ja erilaisissa kokoonpanoissa laulettuaan Allen sai kutsun Symphony X -yhtyeen koelauluihin 1990-luvun puolivälissä.

– Bändi ei ollut minulle ennestään tuttu, kuten ei kovin monelle muullekaan Amerikassa tai Euroopassa siihen aikaan. En kuulunut siihen skeneen, josta Michael Romeo [yhtyeen perustanut kitaristi] ja muu yhtye tulivat. Pääsin koelauluun, koska he näkivät minut keikalla vanhan bändini kanssa.

– Symphony X ei aluksi kiinnostanut minua ollenkaan ja kieltäydyin tarjouksesta. Heidän musiikkinsa ei ollut huonoa, mutta en vain pitänyt siitä. En ole edelleenkään progemiehiä, pidän enemmän laulaja–lauluntekijämusiikista, Allen toteaa.

– Mutta sitten tajusin, millainen mahdollisuus Symphony X on laajentaa tyyliäni ja kokeilla erilaisia asioita. Jos olisin liittynyt johonkin suoraviivaiseen metalli- tai rockbändiin, olisin jäänyt yhden tyylin vangiksi. Symphony X:ssä saatoin laulaa monilla eri tyyleillä aina sen mukaan, millaista tarinaa olin kertomassa.

– Niinpä liityin bändiin ja meistä tuli hyvin omintakeinen ja erilainen muihin progebändeihin verrattuna, ainakin siihen aikaan. Mielestäni meitä ennen, eikä oikeastaan sittemminkään, ole ollut progemetallibändejä, joissa olisi kaltaiseni voimakas laulaja. Progelaulajat ovat usein hyvin pehmeitä ja tunteellisia – heillä on skaalaa, mutta ei voimaa. Minä taas voin laulamisen lisäksi vaikka öristä ja kirkua, ja käytimme sitä hyväksemme.

Grungen, vaihtoehtorockin sekä poika- ja tyttöbändien kulta-aikana ei ollut kovin helppoa soittaa progressiivista metallia Amerikassa. Niinpä yhtye suuntasi katseensa Japaniin, mitä kautta suosio levisi myöhemmin Eurooppaan ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän myös kotimaahan. Allen myöntää olleen turhauttavaa, että yhtye teki esimerkiksi ensimmäisen kiertueensa vasta kolmannen albumin jälkeen.

– Minusta bändissä oli potentiaalia, ja olisimme voineet menestyä isomminkin ja edetä nopeammin. Mutta se oli vain minun mielipiteeni, ja bändissä on neljä muutakin tyyppiä. Muilla ei ollut samaa kunnianhimoa, vaan he olivat tyytyväisiä siihen, että he saivat aikaan hyviä levyjä ja heitä kunnioitettiin muusikkoina. Heitä ei kiinnostanut keikkailla yhtä aktiivisesti kuin muut genren bändit, ja sen vuoksi suosiomme kasvoi hitaasti.

– Mielestäni olisimme pystyneet enempään ja heitimme joitain mahdollisuuksia hukkaan. Olemme silti tyytyväisiä ja kiitollisia siitä suosiosta, jonka olemme saaneet. Symphony X:ssä ei vain ole koskaan ollut sellaista taistelutoveriasennetta. Emme olleet bändi, joka sulloutuu pakettiautoon ja ajaa kaupungista kaupunkiin, keikalta keikalle. Sitä teemme nyt Adrenaline Mobin kanssa.

Sooloprojektista oikeaksi bändiksi

Adrenaline Mob on Allenin sooloprojektista alkunsa saanut yhtye, jonka laulaja perusti vuosikymmenen alussa kitaristi Mike Orlandon ja rumputaituri Mike Portnoyn kanssa.

– Minä ja Orlando olimme tutustuneet jo muutamia vuosia aiemmin, ja pyysin häntä auttamaan soololevyni kanssa. Minulla oli hommat ihan levällään ja biisiaihioita, jotka rönsyilivät joka suuntaan. Fokus oli hukassa. Mike esitteli minulle omia demojaan ja otin niistä kopin. Soitimme biisejä muille ja saimme todella hyvää palautetta. Lopulta meiltä haluttiin sitä kamaa kokonainen levyllinen. Siitä se lähti, Allen muistelee.

– Tässä vaiheessa aloimme vasta koota bändiä ympärillemme. Portnoy oli juuri lähtenyt Dream Theateristä ja olin aina ihaillut hänen soittoaan. Hän itse asiassa kysyi minua mukaan johonkin toiseen juttuun, mutta lähetin hänelle meidän biisejämme ja kysyin, mitä mieltä hän on niistä. Arvelinkin, että hän olisi kiinnostunut soittamaan jotain sellaista, jota häneltä ei ihan ensimmäisenä odottaisi kuulevan. Portnoylta tulikin vastauksena sähköposti, jossa luki vain: ”Olen mukana!”

Basistiksi pestattiin Joe Lynn Turnerin yhtyeessä soittanut Paul Di Leo, jonka Allenin vaimo tunsi lukioajoiltaan. Portnoy halusi Iron Maidenin innoittamana bändiin myös toisen kitaristin ja kutsui mukaan Rich Wardin. Näin syntyi Adrenaline Mobin ensimmäinen versio. Kokoonpano on ehtinyt muuttua reilussa viidessä vuodessa useasti, eikä bändin taival ole muutenkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Traagisin tapaus lienee Twisted Sisterin klassikkokokoonpanossakin rumpaloineen A. J. Peron menehtyminen sydänkohtaukseen kesken kiertueen, yhtyeen keikkabussissa.

Vaikka Allen ja Orlando ovat Adrenaline Mobin ainoat alkuperäiset ja pysyvät jäsenet, kyseessä ei ole vain kaksikon sessiomuusikoilla vahvistettu projekti vaan ihan oikea bändi. Allen toivookin nykyisen kokoonpanon, johon kuuluvat ydinparin lisäksi rumpali Jordan Cannata ja basisti David Zablidowsky, vakiinnuttavan paikkansa.

– Kuten elämässä yleensäkin, asiat muuttuvat ja kaikki ei aina mene kuten suunnittelee tai haluaa. Sinnikkyys on tärkeintä, ei saa luovuttaa. Olemme tulleet todella koetelluiksi, mutta olemme kasvaneet sen myötä viidessä vuodessa todella paljon.

– Portnoy otettiin alkujaan mukaan vakituiseksi jäseneksi, ja bändiksi minä olen aina Adrenaline Mobin tarkoittanut. Minä ja Orlando olemme kuitenkin ainoat, jotka ovat tuoneet biisejä pöytään ja muodostaneet näin yhtyeen ytimen. Olemme kuitenkin avoimia muiden sävellyspanostukselle. Juuri nyt meillä on bändissä kaksi nuorta lahjakkuutta ja muutenkin hyvä meininki. Adrenaline Mob tuntuu juuri nyt yhtenäiseltä bändiltä, ja sitä olemme aina tavoitelleetkin.

Altavastaajasta voittoon

Adrenaline Mob julkaisee kesäkuussa kolmannen pitkäsoittonsa We the Peoplen. Levy syntyi halusta jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin.

– Minä ja Mike emme olleet pitäneet yhteyttä Peron kuoleman jälkeen. Viime kesänä tapasin Wackenissa levy-yhtiömme edustajia ja kävimme pitkän keskustelun bändin tulevaisuudesta. He halusivat pitää kiinni optiostaan ja julkaista vielä yhden levyn, jos vain itse haluaisimme jatkaa. Niinpä otin Mikeen yhteyttä ja kysyin, pitäisikö antaa bändille vielä yksi mahdollisuus. Tunsimme, että meillä on vielä sanottavaa, ja niin aloimme työstää uutta materiaalia.

Samaan aikaan Amerikan presidentinvaalit olivat täydessä vauhdissa. Niinpä politiikka ujuttautui mukaan ensin Allenin ja Orlandon välisiin keskusteluihin ja lopulta myös levyn kappaleisiin. We the People ei ole kuitenkaan teemalevy.

– On ilmiselvää, että vaalit voitti henkilö, joka ei missään muissa olosuhteissa olisi mitenkään tullut valituksi. Tässä maassa on paljon ongelmia, varsinkin töiden ja elintason suhteen. Monilla ei ole töitä ollenkaan, tai he tekevät jotain, mistä eivät ole ylpeitä. He haluavat vain elättää perheensä. Sitä kautta syntyy muita ongelmia: huumeita, alkoholismia ja niin edelleen. Ihmiset ovat kyllästyneitä sellaiseen, ja Donald Trump vetosi juuri heihin, Allen pohtii.

– Minä en ole republikaani tai demokraatti. Pidän itseäni ihmisenä, joka ajattelee asioita itsenäisesti ja näkee myös raamien ulkopuolelle. Olin ehkä tavallaan Trumpin puolella, koska hän oli altavastaaja ja amerikkalaiset rakastavat sellaisia. Toki hän on rikas bisnesmies, mutta hän ei ole osa Washingtonin koneistoa. Kukaan ei odota sellaisen tyypin nousevan presidentiksi, ja siksi hän vetosi kansaan. Onko hän hyvä vai huono presidentti, sen aika näyttää. Mutta ainakin hän ravisteli systeemiä. Toivon että hän käyttää valtaansa viisaasti ja johtaa meitä hyvään suuntaan.

Trumpin pääsy Valkoiseen taloon on kirvoittanut paljon kommentteja useilta artisteilta ja bändeiltä. Moni on saanut kommenttien vuoksi osakseen kritiikkiä, ja joidenkin fanien mielestä bändien tulisi pysyä kaukana politiikasta ja keskittyä vain musiikkiin.

– Kaikilla on oikeus mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen, oli kyse sitten musiikista, puheesta tai kirjallisuudesta. Sitä tämä maa edustaa, se on amerikkalainen ihanne, johon minä uskon ja jonka puolesta seison. Jos artisti haluaa ottaa kantaa, hyvä on. Mutta me emme halua tyrkyttää omia näkemyksiämme ja pakottaa omaa agendaamme alas muiden kurkusta. Me olemme rock’n’roll-bändi ja haluamme vain saattaa ihmisiä yhteen.

Järkevää ajanhallintaa

Symphony X:n ja Adrenaline Mobin lisäksi Allen on vieraillut monien bändien levyillä ja osallistunut erinäisiin projekteihin, kuten Arjen Lucassenin Ayreon-rockoopperoihin. Onko Allen siis työnarkomaani?

– En. Olen vain pystynyt jakamaan aikani hyvin. Kuten sanoin, Symphony X ei koskaan kiertänyt aktiivisesti, joten minulle on jäänyt paljon ylimääräistä aikaa. Jos olisimme jatkuvasti kiertueella tai työskentelisimme koko ajan, minua ei kuultaisi niin monissa projekteissa. Joten siinä mielessä olen kiitollinen bändin työtavoista. Sen vuoksi olen pystynyt työskentelemään muiden kanssa, kokeillut erilaisia tyylejä ja opetellut levyjen tuottamista ja äänittämistä. Olen pystynyt laajentamaan osaamistani, enkä ole jäänyt pelkäksi keulakuvaksi.

– Eivät tällaiset projektihommat ole niin aikaa vievää puuhaa kuin jotkut luulevat. Ei minulla mene yhden biisin kanssa kuin tunti tai pari. Projektilevyjen kanssa vierähtää ehkä muutama päivä, jos en osallistu biisien kirjoittamiseen.

Allen kertoo valikoivansa projektit ensisijaisesti musiikin perusteella. Jos biisi toimii ja laulaminen tuntuu hyvältä, hän lähtee mukaan. Mitä enemmän hän joutuu pois mukavuusalueeltaan, sen parempi.

– Projektin pitää kasvattaa minua artistina. Rakastan työskennellä muiden kanssa ja oppia sitä kautta asioita. Rahan vuoksi näitä hommia ei todellakaan tehdä, Allen hymähtää.

– En yleensä tee juttuja, jotka muistuttavat Symphony X:ää tai Adrenaline Mobia, sellainen ei kiinnosta minua. Ayreon on hyvä esimerkki projektista, josta todella pidän. Se on omaperäistä, psykedeelistä ja raskasta, siinä on isoja tarinoita ja rockoopperaa. On hauskaa päästä esittämään roolihahmoja. Sitten on esimerkiksi Allen/Landen AOR-projekti, joka on sekin hyvin erilaista omiin bändeihini verrattuna.

Allen/Lande on Jørn Landen ja Allenin yhteistyö, joka on julkaissut neljä albumia. Viimeisimmällä, vuonna 2014 julkaistulla The Great Divide -levyllä ovat mukana myös Timo Tolkki ja Jami Huovinen. Tämäkin yhteistyö on Allenin mukaan suunnitellut julkaisevansa uutta materiaalia, kenties ensi tai sitä seuraavana vuonna. Juuri nyt Allenin kaikki mielenkiinto on kuitenkin Adrenaline Mobissa. Jopa Symphony X:n tulevaisuus on täysin auki.

– En itse asiassa tiedä, mitä sen bändin kanssa tulee tapahtumaan. Olemme olleet yhdessä jo niin kauan, että olemme oikeastaan jo tehneet kaiken, mitä olemme halunneet.

– Silloin tällöin minut saattaa nähdä Metal for Autism -projektin kaltaisissa jutuissa. Se on italialainen hyväntekeväisyysprojekti, joka levittää tietoisuutta autismista. Se on minulle henkilökohtaisesti hyvin läheinen ja tärkeä asia [autistisen] tyttäreni vuoksi. Haluaisin mielelläni laajentaa projektia muihinkin maihin. Muuten keskityn juuri nyt sataprosenttisesti Adrenaline Mobiin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.