Voivodin omaleimainen kitaristi Denis ”Piggy” D’Amour menehtyi 10 vuotta sitten. Infernon kirjoittajakunnasta löytyy useita kanadalaisbändin nimeen vannovia henkilöitä, joten järjestimme Piggy-muistelot.
Klikkaa Spotify-soittolista soimaan ja lue kirjoittajakohtaiset biisivalinnat perusteluineen.
Kari Koskinen: Reality? (Negatron, 1995), Neutrino (Phobos, 1997), Volcano (Infini, 2009)
Vuosien 1994 ja 2001 välistä aikaa ei pidetä monienkaan keskuudessa Voivodin kultaisimpina vuosina. Laulaja Eric Forrestin kanssa vietetty jakso antoi maailmalle kuitenkin kaksi erinomaista albumikokonaisuutta, jotka erottuvat tyylinsä puolesta yhtyeen muusta tuotannosta selvästi.
Negatronin (1995) vanhempaa mättöä, modernia metallia ja bändille tyypillistä psykedeelisyyttä yhdistelevä sekoitus vei ilmaisun huomattavasti The Outer Limitsiä (1993) raskaammille linjoille. Itse asiassa muutos oli niin raju, että ilman parempaa tietoa levyjä ei tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi. Reality? on pätevä näyte kiekon monipuolisista ja metallin eri alalajeja hyödyntävistä maisemista. Raita ei ole kovin seikkaileva, mutta se tuo hyvin esille omintakeisella otteella kitaraansa käsitelleen Piggyn ja yhtyeen terävästi toimivaa sävelkynää.
Painostavan raskaalla ja kuivasti tuotetulla Phoboksella (1997) yhtye vei soundinsa äärimmäisyyksiin. Näytteeksi valikoimani Neutrino kuulostaa ahdistavalta, täydellisen pimeältä ja tyhjyydessä vaanivalta painajaiselta. Piggyn kitararaidat eivät sisällä kenties kovin vaativia kuvioita, mutta niiden kutoma tunnelma kertoo omalla tavallaan miehen päässä myllertäneestä väriskaalasta. Tässä yhteydessä pensseli suti hapolla terästettyä mustaa.
Volcanon alkubassottelua voisi pitää tribuuttina Motörheadille, eikä menevästi rokkaava kappale noin muutoinkaan turhia mutkittele. Ensisijaisesti valitsin tämän kuitenkin siksi, että Infini (2009) on mitä luultavimmin Piggyn kunniakkaan uran viimeiseksi jäävä työnäyte, ja Volcano on sen viimeinen raita. Mies laittoi ideansa narulle vakavasti sairaana ja siitä jäämistöstä nämäkin riffit on ongittu. Hattu päästä.
Miika ”Mega” Kuusinen: Killing Technology (Killing Technology, 1987), Macrosolutions to Megaproblems (Dimension Hatröss, 1988), Voivod (War and Pain, 1984)
Muutama vuosi aiemmin War and Painistä saatu ensikosketus Voivodiin osoittautui turhan rajuksi, olihan hevin kuuntelu lähtenyt vuoden 1983 loppupuolella Kissistä ja edennyt heavy metalin kautta vasta pikkuhiljaa kohti speediä. Killing Technologyn aikaan sekä bändi että minä olimme kypsyneet tahoillamme, ja niin tarina kuin sitä huikeasti kuljettava musiikki imaisi täysin mukaansa heti kansikuvasta ja avausrallista lähtien. Tällaista scifi-thrashiä ei tehnyt kukaan edes silloin. We are connected!
Vain vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla bändi oli vienyt konseptiaan entistä syvemmälle avaruuteen ja en voinut kuin seurata. Aiempaa huikeampi konsepti ja musiikki ei ole ikääntynyt hetkeään. Dimension Hatröss onkin kirjoissani edelleen bändin kovin tuotos, jolta ei löydy edes mikrosekunnin huonoa hetkeä. Jos kobolttisen kovasta kahdeksikosta on pakko joku valita esittelyyn, niin olkoon ”nimibiisini” sellainen.
Vuoden 1984 loppupuolella äänitin kaverilta samalle kasetille samana vuonna ilmestyneet Metallican Ride the Lightningin sekä Voivodin War And Pain -debyytin. Ensiksi mainittua tuli kuunneltua uudelleen ja uudelleen, B-puolen jäädessä selkeään paitsioon. Vaan niin tämä kanadalaisten esikoinen kuin sitä seurannut Rrröööaaarrr avautuivat vuosia myöhemmin aivan eri tavalla, vaikkeivät ne edelleenkään kuulu yhtyeen top 5:een. Keikkaneitsyys yhtyeeseen meni vasta vuoden 2009 Jalometallissa ja milläpä muulla erittäin punkahtavasti vedetty setti alkoi kuin yhtyeen nimikappaleella. Olihan se menoa! VOIVOD!
Kimmo K. Koskinen: The Unknown Knows (Nothingface, 1989), Angel Rat (Angel Rat, 1991), Jack Luminous (The Outer Limits, 1993)
Voivod on yksi hienoimmista yhtyeistä ikinä. Sen koko tuotantoa on kenties vaikea allekirjoittaa, mutta diskografian kokonaisvaikuttavuus on melkoinen. Harva yhtye on ulottanut ilmaisuaan näin laajalle tyylien kirjolle. Ja kaikki tämä kokeellisuus ja uraauurtavuus toivat bändille myös selkeän oman soundin, oli tyyli sitten romuluinen thrash, konemaisesti pauhaava rujo metalli, korkealentoinen progerock tai sulavasti koukeroinen pop.
Voivodin popsensibiliteettiä ja pinkfloydiaanista progeilua heijastavaa kautta edustavat henkilökohtaiset suosikit Nothingface (1989), Angel Rat (1991) ja The Outer Limits (1993). Vaikkakin tyylillisesti aiemmasta ja tulevasta poikkeavia, levyt ovat Voivod-tyylille uskollisesti omintakeista ilmaisua. Myös tämän kevyemmän ajanjakson levyissä on kiitettävästi variaatiota, joka ilmentää yhtyeen rajatonta ja rohkeaa kehittymisennälkää. Jokainen näistäkin levyistä on vierustoveriin verraten hyvin erilainen tuotannollisesti ja ilmaisullisesti, jopa tyyliltään. Sama omituinen ja ihastuttavan häiritsevä pohjavire kuuluu silti jokaisessa.
Nothingface kevensi yhtyeen sointia ensilevyistä huomattavasti. Vaikka Dimension Hatrössilla oli jo sävykkäitä ja tarttuvia kappaleita – kuten Macrosolutions to Megaproblems ja erityisesti hieno Tribal Convictions –, Nothingfacen harppaus ilmavaan ulosantiin oli huikea. Yhtye jatkaa riitasointuisella ja romuluisella linjalla, mutta biisien häiriintyneisyys vahvistuu selkeämmän tuotannon ja maltillisemman ilmaisun kautta. Särövallit ja suttuinen rähinä teki tietä kirkkaammalle ilmaisulle.
Nothingfacen avausraita The Unknown Knows rysähtää liikkeelle dramaattisilla hevisoinnuilla, mutta nyrjähtää saman tien reippaaseen riitasointujen rytmiin. Bändin dynamiikka on huikeaa: Blackyn muriseva basso pitää kappaletta liikkeessä. Awayn innokas ja konstailematon rokkirumpalointi kuljettaa biisiä intensiivisesti, ja solisti Snaken viistona tarttuva, mutta mielisairautta uhkuva laulu toimii kaiken kiintopisteenä. Piggyn kekseliäät kitarakuviot leijailevat omissa sfääreissään silti kummalliseen yhtälöön täydellisesti istuen. Rockilla alkavan, kulmikkaaseen progeiluun muuntuvan kappaleen lopun haitarihöysteinen leijutteluosio nivoo kappaleen oudon ja häiriintyneen tunnelman täydellisesti yhteen.
Voivodin keveimmän levyn Angel Ratin pohjavire on muuta tuotantoa ilomielisempi. Myös aiempaa suoraviivaisemmalla levyllä on useita maukkaita viistopop-helmiä, kuten vaikkapa loistava Clouds In My House. Levyn – ja kenties Voivodin – upein esitys on äärimmäisen tiheätunnelmainen nimikappale. Se on kaikessa surrealistisuudessaan – tätä unenomaista painajaismaisuuden kiehtovuutta yhtye on luodannut tyylilajista toiseen liikkuessaan – melankolinen ja surumielinen.
Kappaleen pelottavan herkästä kitarakuviosta hiljalleen kierojen mukaan kasvava sovitus on uskomattoman hieno. Hataralta tuntuva melodiakudelma vankistuu huomaamatta kappaleen edetessä, kuitenkaan radikaalisti muuttumatta heviksi tai paatokseksi. Se velloo hiljalleen mutta unisella päättäväisyydellä kohti omituista päämääräänsä.
Angel Ratin keskeinen melodia on hyvin alakuloinen, jopa masentava, mutta kappaleeseen rakentuu Snaken dialogityyppisen laulun myötä harvinaisen jännitteinen pohjavire. Tulkinnan tunnelmat liikkuvat musertavasta alakulosta jokseenkin aggressiiviseen ja edelleen toiveikkaaseen, jolloin tunteiden kirjo luo kappaleeseen suurta draamantutua.
Voivodin progekauden päätösteoksen The Outer Limitsin keskiössä on yhtyeen pisin kappale, 17-minuuttinen proge-eepos Jack Luminous. Kappaleen hienouteen kuuluu ensinnäkin se, että se liikkuu alati eteenpäin kuin surrealistinen elokuva: omituisesta kohtauksesta toiseen ja ehkä viitteenomaisesti takaumien muodossa takaisin.
Kappale ei jumita tai käy tylsäksi. Siinä on ytyä ja asennetta, ja vaikka kappale selkeästi kanavoi Piggyn – ja miksei koko yhtyeen – Pink Floyd -fiksaatiota, se on leimallisesti Voivodia. Tupabassarit louskuvat, riitasointuriffit riipivät kiehtovasti ja kitaratyöskentely vuoroin riipivää, raskasta ja maalailevaa. Koko ajan tapahtuu.
Kaiken kaikkiaan Jack Luminous on näin massiiviseksi teokseksi ällistyttävän vankkatekoinen: riffiä ja melodiaa riittää toinen toisensa perään. Hämyilyä on vain mausteeksi ja keskivaiheen upean näppäilyosion perinnetietoinen herkkyys korostaa tunnelmien eri tasoja. Ja toisaalta bändi posahtaa jopa thrash-vaihteelle, ja siitä edelleen maanisesti meluavaan psykerock-liitoon. Tuntuu kuin Voivod olisi vasta tässä mitassa pääsyt rakentamaan rauhassa sitä huikeaa dynamiikkaa ja grandiöösiä kokonaisuutta, mitä se oli muutaman minuutin kappaleissaan tähän asti tuonut esiin tiivistetyssä muodossa.
Ja mitä tästä kaikesta jää käteen? Miksi Voivod on niin tajuttoman hieno? Sen omailmeisyys, melodiataju ja uskallus taito tehdä kiehtovalla tavalla viistoa ja outoa mutta silti mukaansatempaavaa musiikkia ovat toki keskeisiä seikkoja. Tästä puolestaan on kiittäminen hienosti yhteen hitsautunutta yhtyettä ja upeasti toinen toisiaan täydentäviä soittajia. Ällistyttävän näkemyksellinen biisimaakari ja soittotyyliltään tunnistettavimpiin kitaristeihin lukeutuva Piggy oli tietenkin Voivodin sielu ja se salainen ase.
Matti Riekki: Astronomy Domine (Nothingface, 1989)
Tämän varhaisen Pink Floyd -psykedeliaklassikon toisintaminen raskasrockin keinoin tuntuu paperilla mahdottomalta tehtävältä. Kanukit onnistuivat kuitenkin sorvaamaan Syd Barrettin sävellyksestä niin toimivan ja linjaansa sopivan tulkinnan, että liekö moni progerockin alkuhämäriin tutustumaton edes tietoinen kappaleen alkuperästä.
Angel Ratiä ei Spotifysta näytä löytyvän, joten otetaanpa Youtube-upotus siitä jutun päätteeksi: