”35 vuodessa kyllä selkiytyy, miltä haluaa kuulostaa” – haastattelussa Corrosion of Conformity

Corrosion of Conformity on perustettu vuonna 1982. Se on kuin maatila, joka on välillä kukoistanut, välillä taas virunut kokonaan hylättynä. Rakennukset ovat ränsistyneet ja pihat puskittuneet. No Cross No Crown -levyllä pannaan paikat kuntoon.

Woodroe Weatherman kuulostaa keksityltä nimeltä. Keksityltä kuulostaa myös Pepper Keenan, tai tarkkaan ottaen Pepper J. Keenan. Kaiken tietävä internet ei muuten kerro, mitä J:n takana on. Olisiko kirjain vain koriste.

Nämä miehet ovat joka tapauksessa lihaa ja verta ja soittavat Corrosion of Conformityssä kitaroita vuonna 2018. Soinnissa kuuluu maukkaasti ja paksusti muta, suo, sludge ja Yhdysvaltojen syvä etelä. Heidän lisäkseen bändiin kuuluvat basisti Mike Dean ja rumpali Reed Mullin.

Corrosion of Conformity ei ole operoinut tässä muodossa ihan hetkeen. Keenan kuului bändiin viimeksi vuonna 2005. Bändi oli kokonaan tauolla vuosina 2006–10. 

Woodroe ”Woody” Weatherman on joukosta ainoa, joka on ollut kokoonpanossa aina. Hän väistää kuitenkin kysymyksen koossapitävästä voimasta.

– Me kaikki pidämme bändin yhdessä. Bändistä voi ottaa aina lomaa, ja minäkin olen joskus vetäytynyt vähäksi aikaa metsään. Mutta silloin kun jotain pitää tehdä, me kyllä teemme toisillemme selväksi, että nyt tämä homma pitää hoitaa, hän virkkoo.

Nykyinen nelikko on bändin eri inkarnaatioista se tunnetuin. Tällä porukalla ovat syntyneet Deliverance (1994), Wiseblood (1996) ja America’s Volume Dealer (2000). Myös Blind (1991), Animosity (1985) ja In the Arms of God (2005) ansaitsevat toki maininnan.

Kun Corrosion of Conformity starttaili toimintaansa tauon jälkeen vuonna 2010, se ymmärsi olevansa jälleen Animosity-ajan triokokoonpanossa.

– Oli hauskaa soittaa biisejä Animositylta, tehdä levyjä ja sanoa sanottavamme triona. Tiesimme silti koko ajan, että seuraava vaihe on joskus edessä. Pidimme paikkaa Pepperille, Weatherman sanoo.

Down-yhtye piti Keenanin kiireisenä pitkään, mutta hän patisti Mullinia, Weathermaniä ja Deaniä soittamaan taas kimpassa.

– Hän muistutti meitä C.O.C:stä. Aina. Sitten kun teimme levyjä ja keikkailimme, törmäsimme välillä tien päällä ja hän saattoi tulla lavallekin kanssamme.

Keenan taisi aavistaa, että Downin kiireet eivät jatku ikuisesti. Tällä hetkellä bändi on hieman sekavassa tilassa, ja saa nähdä, jatkuuko Down IV -ep-kokoelma koskaan.

Enemmän sormia

Nyt Keenan on palannut. Tai no, ei hän mihinkään koskaan mennytkään. Koko bändi ajautui tuuliajolle hurrikaani Katrinan jälkeen vuonna 2005. Keenan asuu New Orleansissa, joten katastrofi vaikutti hänen elämäänsä hyvin paljon. Tätä dokumentoitiin väkevästi Downin III: Over the Under -albumilla vuonna 2007.

Samoihin aikoihin C.O.C:n In the Arms of God -albumin julkaissut Sanctuary-yhtiö meni ilmeisesti konkurssiin. Weatherman kuvailee, että yhtiö ”katosi”. Tuntui oikealta hengähtää hetki.

Ja nyt tuntuu oikealta, että bändin tunnetuin kokoonpano on taas koossa.

– Periaatteessa me olemme sama eläin, oli meitä sitten kolme tai neljä. Mutta tietenkin meillä on nyt enemmän sormia! Neljäs henkilö muuttaa biisinteon dynamiikkaa. Yksi mielipide ja näkemys lisää tekee kaikesta vieläkin hiotumpaa, Weatherman sanoo.

Hän ei koe alemmuuskompleksia siitä, että bändi kiinnostaa ihmisiä ihan eri tavalla, kun Keenan on taas kehissä.

– Se on siistiä! Ensinnäkin siksi, että meillä on nyt bändissä oikea keulakuva. Toiseksi siksi, että voimme taas esittää kappaleita, joita tämä nelihenkinen inkarnaatio on kirjoittanut.

Toisin sanoen niitä tunnetuimpia biisejä.

Bändi teki vuosikymmenen alussa kaksi triolevyä Candlelightille. Keikoilla soitettiin paitsi uusia myös Animosityn biisejä. Vaikka nimi on sama, bändi on Keenanilla vahvistettuna 

vähän erilainen. Eri laulaja, eri soundi ja ennen kaikkea eri biisit. 

Ja ihan eri bisneslihakset. Bändin levy-yhtiö ei suinkaan ole enää Candlelight vaan Nuclear Blast.

– Monte Conner kuuli, että meistä tulee taas nelihenkinen bändi ja innostui siitä. Hänhän työskentelee nykyään Nuclear Blastilla. Hän on vanha ystävämme ja innostui asiasta todella. Siitä oli aika helppo edetä, Weatherman kuvailee.

Tehdäänpäs biisi

Uusi levy on nimeltään No Cross No Crown. Sen tuotti John Custer, joka on hoidellut bändin kaikki levyt kaikilla kokoonpanoilla vuodesta 1991 alkaen. Hänen tuottajanuransa käytännössä lähti liikkeelle Blind-levystä, ja C.O.C. on hänen CV:ssään yhä selvästi isoin nimi.

Vaikuttaa melko ihanteelliselta artisti-tuottajasuhteelta.

– Hän ei yleensä puutu mihinkään, paitsi jos olemme jumissa tai ihan pihalla. Silloin hän antaa työkaluja siihen, miten päästään eteenpäin. John loistaa silloin, kun teemme kitaroita ja lauluja. Hänellä on ihan mahtava soundikorva, ja hän haluaa kaivaa soittajista parhaan esille, Weatherman sanoo.

No Cross No Crown tehtiin verekseltään studiossa.

– Oli vain pari biisiä, joita oli mietitty etukäteen. Forgive Me oli toinen. Se oli lähinnä läjä riffejä, joita oli soiteltu soundcheckeissä. Varmaan 90 prosenttia kaikesta materiaalista sävellettiin vasta studiossa. Metodi oli se, että menimme porukalla studioon, olimme siellä neljä tai viisi päivää ja teimme biisejä. Joskus siinä ajassa tehtiin yksi biisi alusta loppuun, joskus kaksi.

Mitään erillisiä demotuksia ei siis tehty. Vaikka tekemisen tapa oli uusi, levyllä soittavan bändin tunnistaa unissaankin.

– Minusta on mukava kokeilla uutta. Mutta jos jokin ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata… Minulla on ollut sama vahvistinkin varmaan 20 vuotta. Joskus otamme riskejä ja pyrimme johonkin uuteen suuntaan, mutta 35 vuodessa kyllä selkiytyy, miltä haluaa kuulostaa, Weatherman linjaa.

Maalaiselämää

C.O.C:n ura on malliesimerkki sitkeydestä. Weatherman pitää tätä vähän omituisena kommenttina mutta kiittää kehuista.

– Olimme aloittaessamme ihan pentuja. Rakastimme punkkia, metallia ja rockia. Bändistä tuli hiljalleen tuli voimakas osa elämäämme ja jatkoimme soittamista. Olemme onnekkaita, kun meillä on faneja. Kun tekee jotain, ei siinä ajattele hirveästi, sitä vain tekee, hän pyörittelee

Sen Weatherman sentään myöntää, että 1990-luvun Deliverance ja Wiseblood nostivat bändin vakaaseen asemaan, josta käsin on ollut sittemmin helppo operoida.

Sitä ennen käytiin läpi vaikeampiakin aikoja. Blind-levyllä vaikutti vielä laulaja Karl Agell. Kun seuraaja Deliverance alkoi muotoutua, Agell ei saanut kappaleisiin oikeaa henkeä.

– Tiesimme, että tästä tulee kova levy. Mutta kun teimme demoja… Se oli helvetin vaikeata. Karl lähti, koska homma hänen kanssaan ei toiminut. Mutta kaikki tällainen on osa tätä juttua. Pieniä romahduksia tulee jatkuvasti. Silloin sitä katselee ympärilleen, että helkatti, mitäs nyt tehdään. Lopulta kaikki vain jatkuu.

Weatherman miettii ääneen, että mitä muutakaan hän tekisi kuin soittaisi bändissä.

– Kaatelisin varmaan puita, hah hah!

Heitto ei ole vitsi: mies pitää Virginian vuoristossa maatilaa, viljelee ja kasvattaa karjaa.

– Maalaiselämää. Otan iisisti, kun emme ole rundilla, vaikka onhan tässä puuhaa. Voit uskoa, että joskus täältä metsästä tekee aika paljon mieli tien päälle!

On artisteja, jotka vihaavat kiertämistä, ja sitten on artisteja, jotka nauttivat siitä. Weatherman kuuluu jälkimmäisiin.

– Näkee paikkoja, maailmaa ja ihmisiä. Ja pääsee soittamaan! Me aloitimme jo rundin Black Label Societyn kanssa, ja tulemme Eurooppaankin ensi vuonna, ainakin festareille. Minä rakastan soittamista!

Julkaistu Infernossa 1/2018.