Ajan kulku kiihtyy – haastattelussa Deftones

Deftones palasi yhteen klassikkojensa tuottajan kanssa ja äänitti yhdeksännen albuminsa pitkästä aikaa bändinä. Näinä synkkinä aikoina Ohms muistuttaa paremmista päivistä.

Woohoo! Voi vittu, että on ollut bisarri vuosi! Mutta hei, täällä me vielä ollaan, vai mitä? 

Täällähän me. Deftonesin rumpali Abe Cunningham on niin kalifornialaisen rento kuin Amerikan länsirannikolla koko 47-vuotisen ikänsä asunut mies vain voi. Häntä kuunnellessaan melkein unohtaa alkusyksyn nihkeän koleuden. 

Cunninghamin habituksessa on enemmän hiekkarannalla hatseja imuroivaa perusjäbää kuin oivaltavaa alternative metalia soittavaa legendaa, eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista tarvetta tehdä bändistään tai mistään siihen liittyvästä suurta numeroa. Keikat, levyt, haastattelut… Nämä temput on selvästikin tehty jo niin monta kertaa, että loppujen lopuksi jäljelle on jäänyt vain musiikki. Kaikki muu on turhaa kouhotusta. 

Kymmenen miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen Deftonesin jäsenenä Cunninghamin ei tarvitse olla tänä ”bisarrina vuonna” yhtä huolissaan toimeentulostaan kuin köyhien soittajien, mutta covid-19 puhuttaa häntä silti siinä missä ketä tahansa. Valmistuihan Deftonesin uusi albumi Ohms sentään pandemian aikana. 

– Meillähän oli sellainen suuri suunnitelma, että mitäs jos tehtäisiin äänilevy ja lähdettäisiin sitten vaikka soittamaan musiikkia ihmisille, keikkailtaisiin esimerkiksi pari vuotta, rumpali sanailee letkeästi. 

– Äänitimme Ohmsin viime vuonna suunnilleen tähän aikaan. Mutta siinähän kävi niin, että miksaaminen piti hoitaa etätöinä, koska tauti iski kesken prosessin eikä kotoa voinut lähteä mihinkään. 

Sekavalta vaikuttaneen vaiheen jälkeen Deftones piti kurssinsa suunnilleen ennallaan. Keikat peruttiin, levynjulkaisua ei. 

– Eihän Ohms ilmesty normaalissa tilanteessa, mutta koska jengi kaipaa edelleen musiikkia kuultavakseen, niin mikä ettei sitä julkaisisi. Tilanteesta riippumatta tuntuu mukavalta tarjota uutta Deftonesia niille, joita se saattaa kiinnostaa. 

Veljesten telepatiaa 

Jotkin liitot ovat kestävämpiä kuin toiset. Esimerkiksi Deftonesin jäsenten avioliitot ovat räjähdelleet yksi toisensa jälkeen, mutta toisiaan he eivät ole jättäneet. Eivät, vaikka monesti olisi tehnyt mieli. 

Nykyisen kokoonpanon jäsenistä Cunningham, laulaja Chino Moreno ja kitaristi Stephen Carpenter ovat bändin perustajia. He olivat siis paikalla jo silloin, kun Deftones soitti ensimmäiset treeninsä Sacramentossa vuonna 1988. Kosketinsoittaja-turntablisti Frank Delgado ei ole mikään alokas hänkään, vaan liittyi joukkoon jo yli 20 vuotta sitten. 

Ellei basisti Chi Cheng olisi joutunut vuonna 2008 auto-onnettomuuteen, joka vei hänen henkensä viisi pitkää vuotta myöhemmin, hän olisi hyvin todennäköisesti edelleen mukana Deftonesissa. Chengin paikan perinyt Sergio Vega on ollut bändissä yli kymmenen vuotta. 

Cunninghamia naurattaa, kun häntä pyytää kuvailemaan yli 30-vuotista suhdettaan Morenoon ja Carpenteriin. 

– No, mehän ollaan veljeksiä. Se on ehdottomasti oikea sana kuvaamaan tätä kuviota. Ei se aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Suhteessamme on ollut myötä- ja vastamäkiä niin kuin näin pitkässä kanssakäymisessä aina. Huonot hetket eivät kuitenkaan ole muuttaneet sitä, että jätkät ovat parhaita ystäviäni. Jokainen meistä on kokenut elämässään monenlaista hyvää ja pahaa, ja me olemme aina olleet toistemme tukena. Sellainen kuuluu bändissä olemiseen. 

Elämä ei kuitenkaan ole ennallaan. Moreno on asettunut kauas Oregoniin, eivätkä Deftonesin muutkaan jäsenet Cunninghamia ja Delgadoa lukuun ottamatta enää vaikuta Sacramentossa. 

– On mahdotonta hengata kimpassa yhtä paljon kuin silloin kauan sitten, kun lähdimme yhdessä valloittamaan maailmaa. Mutta kun kokoonnumme yhteen, meillä on aina ihan vitun hauskaa, Cunningham vakuuttaa. 

Se, että on soittanut samojen muusikoiden kanssa kymmeniä vuosia, kuuluu muussakin kuin toverillisessa naljailussa ja naurunremakoissa. Aika on hitsannut Deftonesista yksikön, jonka jäsenet ovat biisien sisällä lähes telepaattisessa yhteydessä. 

– Frendien kanssa jammailu tuntuu aina tosi helpolta. Periaatteessa ihan samanlaiselta kuin silloin, kun bändi perustettiin, paitsi että nykyisin me tunnemme toisemme läpikotaisin, henkilökohtaisesti ja musiikillisesti. 

Onko Deftones koskaan ollut lähellä hajoamista? 

– Voi kuule, lukuisia kertoja, ja miten hirveätä se on ollutkaan, Cunningham sanoo äänellä, jonka vakavuusastetta on vaikea määrittää. – Mieti nyt, bändihän on kuin viisinkertainen avioliitto kaikkine kommervenkkeineen. Ihan oikeasti, on ollut tosi monta kertaa ihan lähellä, että joku lähtee tai koko bändi kaatuu. 

– Joka kerta olemme kuitenkin päätyneet pysyttelemään yhdessä ja tukemaan toisiamme milloin missäkin vaikeuksissa. Olemme keksineet keinoja saada homma taas toimimaan. Ja täällä sitä yhä soitellaan. Kaipa me osaamme arvostaa toisiamme tarpeeksi, jotta se onnistuu. 

Ehkäpä ajan kulumisestakin on siinä etua. 47-vuotiaat Cunningham ja Moreno ovat bändin nuorimmat, Carpenter, Vega ja Delgado ovat viidenkymmenen. Keski-iässä egoistisen nokittelun tarvetta tuntee vähemmän kuin parikymppisenä. 

– Joo, kyllä se on myös ikäkysymys. Vuodet hiovat kulmia sen verran, että ihmiset sopivat paremmin yhteen.

Mälsää mutta hauskaa

Kun on ollut bändissä kolmekymmentä vuotta, täytyisi jo nähdä vaivaa sen eteen, että saisi sen vaikuttamaan mediassa tosi romanttiselta ja dramaattiselta asialta. Siinä vaiheessahan siitä on tullut sitä itseään eli elämää.

Abe Cunningham ei edes yritä saada Deftonesin toimintaa kuulostamaan erityisen kiehtovalta. Uraa uurtanut yhtye ei ole hänelle mikään missio paremman musiikin puolesta, vaan yksinkertaisesti hänen arkeaan. Ei sen enempää, joskaan ei vähempääkään. 

– Ei sitä voi kieltää, ettei tämä olisi työtä ja etteikö työhön liittyisi paljon mälsää, varsinkin bisnespuolella. Siitä pitää vain selvitä ja mukautua uusiin tilanteihin, kuten vaikka kulkutauteihin, ja pyrkiä parempaan. Hauskuus on minulle tässä kaikkein tärkeintä.

Deftonesin uralla on sen verran mittaa, että sen pystyisi halutessaan ajamaan selkeisiin ajanjaksoihin. Siinä voi nähdä vaikkapa ajan ennen ja jälkeen Chengin onnettomuuden tai Terry Date -tuotantokauden, johon Ohms-levyllä jälleen palataan.

Cunningham sanoo olevansa liian lähellä ydintä voidakseen jäsennellä elämäänsä niin. 

– Varmasti tämän matkan voisi pilkkoa aikakausiin, jos katsoisi sitä ulkopuolelta, mutta minulle se on ehdottomasti yksi pitkä jatkumo. Ihmettelen, onko tätä tosiaan jatkunut jo kolmekymmentä vuotta. Ei tunnu yhtään siltä! Sen sijaan tuntuu, että aika rientää aina vain nopeammin. Ei auta kuin yrittää jatkaa kehittymistä ja pitää homma raikkaana.

Deftonesin arvostus perustuu pitkälti siihen, että se teki aikoinaan asiat eri tavalla kuin muut. Se osoitti hämmästyttävää luomisvoimaa silloin, kun useimpien muiden metallipohjaisten bändien ideat tuntuivat loppuneen. Eikä se suostunut menemään nu-metal-lokeroon silloin, kun sitä sinne kaksin käsin puskettiin, koska ei aikonut ”upota niiden bändien mukana”, kuten Chino Moreno perusteli.

Deftones on kertonut vaikutteikseen vaikka mitä Duran Duranista lähtien kuin osoittaakseen, että musiikilliset rajat eivät ole todellisia. Bändi on ollut ajoittain niin kokeellinen, että sitä on kutsuttu ”metallin Radioheadiksi”, mikä on luultavasti tarkoitettu kehuksi. Deftones on kehittänyt itselleen aivan omanlaisensa soundin, joka erottaa sen edelleen muista. Sen musiikki on määritelty vaihtoehtoiseksi.

Mutta onko vaihtoehtoisuus jonkinlainen ideologia? Haluaako Deftones tehdä asiat yhä eri tavalla, vai onko se päätynyt vain kierrättämään omia ideoitaan siinä missä muutkin pitkän linjan bändit?

Cunningham joko kiertää kysymyksen tai sitten vaihtoehtoisuus ei merkitse hänelle mitään taiteellisesti kunnianhimoista.

– Kaipa on vain inhimillistä haluta luokitella asioita, myös musiikkia. Ihminen tahtoo kävellä levyhyllylle ja tuumia, että hei, nytpä minä tahdon kuunnella jotakin vaihtoehtoista, ja vetäistä esiin Deftonesin levyn. Jos joku kysyy, sanon, että me olemme rock’n’roll-bändi niin kuin The Rolling Stones. No joo, emmehän me tietenkään ole, mutta olemme silti.

Jos Cunningham ei koe Deftonesin liputtavan uusien musiikillisten vallankumousten puolesta, hän ei myöskään etsi muita bändejä, jotka niin tekisivät. Hän kyllä kuuntelee paljon musiikkia, mutta pelkästään soitannollisesta, ei kulttuurisesta vinkkelistä.

– Minulla on autossa kuusituhatta biisiä kovalevyllä ja shuffle-toiminto päällä. Aina siellä jokin soi, mutta ei mitään käryä mikä. Ihan mahtavia bändejä ne joka tapauksessa ovat.

Kotiinpaluu

Jos Ohms osoittautuu Deftonesin fanien parissa edeltäjäänsä Gorea pidetymmäksi levyksi, se saattaa johtua siitä, että uusin albumi kuulostaa pitkän linjan kuulijoiden korvissa tutulta. Myös tapa, jolla Ohms tehtiin, saattaa vedota yleisöön nostalgian tasolla.

Chi Chengin viimeiseksi Deftones-levyksi jääneen Saturday Night Wristin (2006) tuotti klassikkorockguru Bob Ezrin. Diamond Eyesilla (2010) ja Koi No Yokanilla (2012) bändi työskenteli Nick Raskulineczin kanssa, ja Goren (2016) tuotti Matt Hyde.

Mutta nyt vanha vaihtoehtometallin rajoilla revitellyt jengi on koossa taas. Ennen Ohmsia Deftones levytti Terry Daten kanssa Adrenalinen (1995), Around the Furin (1997), White Ponyn (2000) ja Deftonesin (2003) – eli periaatteessa kaiken, mihin bändin arvostus perustuu.

Paluu Daten luokse ei ole sinänsä uusi ajatus. Deftones äänitti hänen kanssaan albumia silloin, kun Chengin kohtalokas onnettomuus tapahtui. Kesken jäänyt Eros-levy jäi julkaisematta, ja Deftonesin ja Daten tiet erosivat taas yli kymmeneksi vuodeksi. Chengin tragedia ei kuitenkaan ajanut bändiä ja tuottajaa erilleen toisistaan.

– Aina, kun satuimme tapaamaan, Terry sanoi, että hän on valmis auttamaan meitä milloin tahansa. Meni kuitenkin näin pitkään ennen kuin palasimme hänen luokseen. Siihen ei nytkään liittynyt sen juhlallisempia suunnitelmia kuin että ajatus työskentelemisestä hänen kanssaan alkoi tuntua hauskalta ja mukavalta. Ja kun mies on ennalta tuttu, ei tarvitse opetella työskentelemään hänen kanssaan. 

Tutut asiat ovat kivoja käsitellä. Fanit ovatkin olleet tohkeissaan Daten paluusta Deftonesin kuvioihin, koska se muistuttaa heitä siitä, millaista elämä ja musiikki oli vaikkapa White Ponyn ilmestyessä. Kyse on siis tavallaan nostalgiasta. 

Deftones on kuitenkin bändi, jolla on oma soundi ja oma visio riippumatta siitä, kuka bändiä milloinkin tuottaa. Kuuleeko Ohmsilta, että se on nimenomaan Terry Daten tuottama Deftones-levy?

– No, kyllä minä ainakin kuulen. Terryn tapauksessa sen kuulee ehkä selvemmin kuin joidenkin muiden tuottajien, joiden kanssa olemme tehneet töitä. Se perustuu siihen, että monet Deftonesin varhaisten levyjen tunnistettavat soundit ovat Terryn kehittelemiä. Ne ovat ikään kuin tämän bändin oman soundin ydin.

– Terry ei ole tuottaja, joka pyrkisi tekemään musiikista itsensä kuuloista. Hän tuottaa äänittäjän ja miksaajan asenteella. Hän nauttii siitä, kun saa sukeltaa miksausvaiheessa jonnekin konsolin sisään ja alkaa veistellä äänityksistä valmista musiikkia. Tälläkin kertaa hänen työtään oli mahtavaa seurata. Se oli myös meille trippi bändin alkuaikoihin.

Daten kädenjälki näkyy vahvimmin siinä, miten hän pani Deftonesin toimimaan myös studiossa bändinä. Se oli suuri askel yhtyeelle, joka oli taltioinut kolme edellistä albumia soittaja kerrallaan. 

– Terry sanoi, että meidän olisi aika alkaa taas soittaa studiossa kimpassa niin kuin ennen vanhaan. Me kiertelimme, että voihan se olla, mutta voi se olla olemattakin. Se oli vähän kuin isän ja pojan keskustelua: ”Me ollaan aikuisia nyt! Et sä meitä määrää!” Terry kuittasi, että kyllä se nyt näin on, ja me tottelimme faijaa. Soitimme samassa huoneessa ilman klikkiraitoja. Oli mahtavaa huomata, että pystymme sellaiseen yhä. Se oli hienoa yhdessäoloa, pientä kinastelua. Terry on aito ja suorapuheinen tyyppi, jota kannattaa kuunnella.

Menetyksiä ja opetuksia

Chi Chengin traaginen onnettomuus on puhuttanut mediaa jo niin paljon, että sen puiminen haastattelussa tuntui etukäteen turhalta. Cunningham kuitenkin tarttuu aiheeseen itse, koska pitää sitä parillakin tasolla erittäin merkittävänä. Menetys oli Deftonesille samalla opetus. 

– Chi ei ollut onnettomuutensa jälkeen enää joukossamme, vaikka oli elossa. Se tuntuu koko hommassa kaikkein hirveimmältä ja hulluimmalta. Chi ei kuollut siinä onnettomuudessa vaan jäi eloon pitkäksi aikaa. Hän eli viisi vuotta MCS-tilassa, minimaalisen tajunnan tasolla. On edelleen ihan kauheaa ajatella, että hän oli vuosikausia vankina kehossaan. 

Se pysäytti Deftonesin miettimään, miten aika ja elämä pitäisi käyttää. Cunninghamin mukaan silloin saadut oivallukset näkyivät vielä Ohmsin äänityksissäkin, ja tulevat näkymään myös jatkossa.

– Chin kohtalo muutti sen, miten me hommaamme teemme ja kuinka me Deftonesissa olemme. Aloimme keskittyä väleihimme ja opimme arvostamaan toisiamme enemmän. Mielessäni pyöri jatkuvasti se, miksi me muut saimme jatkaa elämäämme, mutta Chi ei. Siitä nousi halu käyttää tehokkaasti hyväksi kaikki aika, joka käytettävissä on. 

Asennemuutos näkyy Deftonesin studiotyöskentelyssä edelleen. Entisaikojen vatuloinnin sijaan bändi aloittaa työt aamulla ja jatkaa keskittyneesti iltapäivään saakka.

Chino Morenon mukaan Deftones työskenteli muutenkin eri tavalla kuin Gorea tehdessään. Hän on kertonut, että Cunninghamilla ja Carpenterilla oli nyt suurempi rooli biisien tekemisessä.

– Niin varmaan oli, mutta kukaan meistä ei edelleenkään tuo pöytään valmiita biisejä. Koko uraamme mahtuu ehkä pari kertaa, jolloin niin on tapahtunut. Sen sijaan uusi kappale saattaa lähteä itämään rumpukompista, kosketinkuviosta, ihan mistä tahansa, rumpali kertoo.

Hänen mielestään suurin ero Ohmsin ja Goren tekemisen välillä on se, että Carpenter oli nyt vahvemmin läsnä kuin viime kierroksella. 

– Gorea tehtäessä Stephen oli joka päivä fyysisesti paikalla, mutta ei henkisesti täysin läsnä. Se oli aika erikoista, sillä hän oli aina ajoissa studiossa ja pysytteli siellä työpäivien loppuun saakka, mutta ei kuitenkaan ollut ihan sisällä prosessissa. Hänellä oli siihen aikaan henkilökohtaisessa elämässään asioita, jotka veivät ajatukset muualle. Ohmsin sessioissa sellaisia ongelmia ei enää ollut. Stephen on aina ollut valtavan suuri osa Deftonesin raskasta ja kitaravetoista soundia. Siksi on tärkeää, että hän on pelissä täysillä mukana.

Mikäli Ohmsin nimibiisiä koskeviin nettikommentteihin on luottaminen, nykyinen tyyli on fanien mieleen enemmän kuin Goren aikainen.

– Gore oli kyllä aika kiisteltyä tavaraa, mutta toisaalta Deftonesin levyissä on aina sulattelemista pitkäksi aikaa. Musiikkimme ei ole kaikkein monimutkaisinta tai sekopäisintä, mutta joskus se on aika karkeaa, ja onhan ihmisillä erilaisia syitä digata bändiämme. 

Tai olla diggaamatta.

– Niin. Sellaista tämä elämä on, että vaikka käyttäisi levyn tekoon kaiken aikansa ja tekisi sitä niin sydämellä kuin suinkin, kaikki eivät silti pidä lopputuloksesta. Ei sille mitään mahda. Itse en tykännyt siitä, miten Gore miksattiin, mutta muuten sillä on mielestäni cooleja juttuja.

Ja toisaalta mielipiteensähän pääsee nykyisin kuuluttamaan maailmalle jo ennen kuin on edes perehtynyt siihen, mistä on puhe.

– Joo! Ohmsilta julkaistiin ihan ensimmäiseksi puolen minuutin pätkä, joka sattui olemaan peräisin yhden biisin rauhallisesta väliosasta. Nettijengi oli heti, että ”mitä vittua se Deftones on nyt mennyt tekemään?!” Ja vastaavasti jotkut olivat aivan innoissaan siitä näytteestä. 

– Se oli tosi huvittavaa. Teki mieli kirjoittaa johonkin, että ”hei, se oli 30 sekunnin pätkä keskeltä biisiä, kuunnelkaa nyt edes se levy ennen kuin olette siitä jotakin mieltä!”. Ei auta kuin odottaa ja katsoa, miten levyn käy. Kivahan se on, jos musa maistuu.

Julkaistu Infernossa 8/2020.