”Finland! Finlaaaaaaand! What’s uuuup? Olen aina sairaan innoissani, kun olen yhteydessä Suomeen!”
Faith No More -yhtyeen rumpali Mike ”Puffy” Bordin ei meinaa pysyä pöksyissään. Perseeseen asti ulottuvilla, jo harmaantuneilla dreadlockeilla (eli hiusnakeilla) varustettu 52-vuotias mies on tulla luurista läpi. Naurua ja taukoamatonta puhetta tulee niin että korvissa surisee.
Itsensä tuntien mies varoittaa heti alkuun 20 minuutin haastatteluajan käyvän helposti lyhyeksi.
– Sinä sitten liidaat. Keskeytä jos alan höpöttää, muuten et saa mitään kysyttyä. Ja sitten minusta tuntuu lopuksi pahalta.
No, kysyttävää olisi vaikka kuinka, mutta koetetaan keskittyä olennaiseen. Syvemmät rumpujutut jäävät tällä erää kysymättä, vaikka niistä herralla olisi varmasti mielenkiintoista kerrottavaa. Vasenkätinen äijähän takoo oikeakätisellä setillä, eikä ollenkaan tavanomaiseen rokkityyliin. Siis Faith No Moren riveissä.
Faith No More ei muutenkaan tee juttuja ihan tavanomaisesti. Bändin pari ensimmäistä levyä esimerkiksi oli omintakeista, tribaalirytmitettyä post-punkin ja metallin ristisiitosta. Unohtaa ei sovi myöskään huomattavia hip hop -otteita bändin We Care a Lot -ensihitillä, josta lähtien yhtye on kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini.
Mutta nyt ei kaivella vanhoja. Niitä on ruodittu riittämiin Faith No Moren vuonna 2009 sangen yllättäen tapahtuneesta paluusta lähtien. Nyt ihmetellään sitä, millainen on bändin kahdeksas levy Sol Invictus. Sen edeltäjästä Album of the Yearistä on vierähtänyt 18 vuotta.
– Oletko kuullut sen jo? Olen ihan tohkeissani, kun jengi alkaa saada oikeasti sen kuultavaksi. Se on ollut hirmuinen salaisuus, ja vielä tosi kauan. Mutta, anna palaa.
Faith No More on yhtyeenä konstikas ilmestys. Tuntemus, joka heräsi bändin paluusta lavoille, oli lähinnä idean mukana virnuilu. Kiva että palasivat, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että bändi teki sen lähinnä vittuillakseen. Eikö?
– Ehdottomasti. Itse asiassa tuo on varmaan paras ikinä kuulemani kuvaus siitä, heh heh!
Bändi ei heitellyt paluukeikkoja hassuttelumielessä kovin kauan, ja hommassa sujahti vuosi jos toinenkin. Jossakin vaiheessa touhu alkoi siis muuttua vakavaksi.
– Tuon sanan kanssa pitää olla tarkkana. Se on arvottava määrite. Olemme ihan saatanan tosissamme musiikkimme suhteen. Emme tule koskaan tekemään tätä puolivillaisesti, mitä tulee esiintymisiin. Jos olet nähnyt minut soittamassa, missä tahansa, annan joka jumalan tipan itsestäni, ehdoitta.
– Kun päätimme alkaa heittää paluukeikkoja, olimme vakavissamme. Teimme päätöksen, jossa sitouduimme jälleen soittamaan tätä musiikkia. Sen me tiesimme olevan vakavaa. Itsemme suhteen emme ole vakavia, toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan moista. Mehän teemme itsestämme aivan pellejä vähän väliä, mutta musan suhteen olemme täysin vakavissamme.
Tämä on käynyt ilmi sekä bändin keikkojen että levyjen ja toisaalta myös mediassa esiintymisen kautta. Siinä piilee Faith No Moren juju ja tenho: kaikki pompöösi egoilu loistaa poissaolollaan, eikä venkoilu tunnu silti rahtuakaan päälleliimatulta. Bändi saattaa esiintyä promokuvissa papinliperit kaulassa, pastellisävyisissä puvuissa tai ihan vaan kalsareissa. Sen levyjen kansissa voi olla omituisesti valittuja kuvia hässivistä sarvikuonoista, lentävistä polkupyöristä tai säärimeren keskellä myhäilevästä Benny Hillistä.
Silti tuskin kenellekään on epäselvää, että sisällön suhteen kyse ei ole pelleilystä – oli kappale sitten loungea, lattaria tai gospelia. Tai no, yhtyeen irtoraitojen joukosta kaivettu Das Schutzenfest on sentään ehtaa höpöä: kusinen saksalaishumppa, jolla solisti Mike Patton hölisee ja hoilottaa germaanien kieltä amerikkalaisesti murtaen jotakin paskantamisesta.
Aihepiiri ei määritä tyylilajia, sillä samaa teemaa käsittelee myös erittäin tykki raita Cuckoo for Caca (King for a Day, Fool For a Lifetime, 1995), jossa ei ole mitään vitsikästä.
Vanha kone käynnistyy
Fanien viihdykkeeksi tarkoitetuilla comeback-keikoillaan yhtye luonnollisesti soitti vanhoja biisejään. Omaksi huvikseen se höysti settiään taas uusilla covereilla, kuten itseironisesti valitulla Peaches & Herbin juustoa tihkuvalla Reunited- r’n’b-kappaleella. Myöhemmässä vaiheessa bändi esitti mashupeja Introduce Yourself -levyn (1987) Chinese Arithmetics -biisistä ja Lady Gagan Pokerfacesta tai Lily Allenin Fuck You’sta. Mutta kuten aina, hullutkin ideat toimivat. Tämän bändin kohdalla.
Vitsihuumori ei syö Faith No Moren uskottavuutta nimenomaan ilmaisun intensiivisyyden, kiistämättömän taidon ja yleisen vakuuttavuuden takia. Huumori on oleellinen osa bändiä, eikä yhtyeestä olisi tullut ilman taustalla muhivaa omituista leikillisyyttä varmastikaan niin suosittua ja vaikutusvaltaista kuin se on. Toisaalta, jos se olisi tehnyt asiat bisnesmielessä järkevästi, bändi olisi varmasti kyennyt tunkeutumaan maailmanluokan eturintamaan, jokaisen huulille.
Mutta ei. Ei nämä jätkät.
Kun uusi albumi Sol Invictus tulee toukokuun lopulla saataville, sen kantta koristaa omituinen mustavalkokuva. Pojankloppi seisoo kalsareissaan ja pussi päässä. Tämänkö pitäisi vakuuttaa maailman kansa – tai edes yhtyeen fanit – siitä, että levy on kuuntelemisen väärti?
Ennakkobiisi Motherfucker ainakin on saanut paljon lokaa niskaansa. Toisaalta, jos on FNM:nsä kuunnellut, junnaavasti puhelaulusta suureen kertsiin pamahtavasta kappaleesta huomaa ilmeiset yhtäläisyydet bändin ensimmäisiin hitteihin, We Care a Lotiin ja Epiciin.
Mutta ennen kuin uuden levyn raidat saatiin taiottua ideamaailmasta esiin ja biteiksi, yhtyeen oli tunnettava, että sillä on jotakin annettavaa. Vaikka tokihan muutama dollari olisi helähtänyt musikanttien kirstuun, vaikka bändi olisi piereskellyt levyn täyteen tai lopsutellut nivaskan vanhoja biisiaihioitaan.
– Ennen levyn tekemistä meidän oli soitettava suuri määrä keikkoja, jotta tunsimme taas olevamme se sama bändi. Ja kun bändi löytyi, se tuntui mahtavalta! Mitä enemmän soitimme, sitä vahvemmin jokaisesta meistä tuntui, että uudelleenlämmittelytouhua ei voi jatkaa pitkään. Oli selvää, että jos aikoisimme jatkaa yhdessä, meillä olisi oltava jotakin sanottavaa. Jotakin annettavaa. Jotakin, mikä lisäisi osia kokonaisuuteen, Mike Bordin sanoo.
– Meni vuoden verran tajuta tämä. Suunnilleen kaksi ja puoli vuotta vierähti siihen, että saimme asian hoitoon. Eli aikaa meni, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisimme heittäneet vielä pari keikkaa, ja se olisi ollut siinä.
Kun keikkasuma oli purettu, yhtye rauhoittui valmistautumaan jatkoon – jos siis sellaista tulisi. Biisien rakentaminen alkoi Bordinin, Billy Gouldin (basso) ja Jon Hudsonin (kitara) jameista. Kappaleraakileita esiteltiin hiljalleen kiipparisti Roddy Bottumille ja laulajanero Pattonille.
Tiettävästi uuden materiaalin tuottaminen ei temmannut Bottumia mukaansa välittömästi, eikä noin 30 tuntia vuorokauteensa mahduttavalta tyypiltä vaikuttavalla Pattonilla ollut yksinkertaisesti aikaa. Toukokuun 29. Päivä 2014 Faith No More ilmoitti kuitenkin Twitter-sivuillaan Pattonin kuvan kera, että ”on aika ryhtyä vähän luovaksi”.
– Tämä hiljalleen etenevä prosessi oli ainakin minulle erittäin rehellinen lähestymistapa. Ensin emme voineet tietää, miltä homma tuntuisi, tai olisiko siinä ylpeyttä, jännitystä ja innostusta ja rakastaisimmeko koko hommaa taas kuten aiemmin. Vai tuntuisiko se siltä, että joo, joo, tämä on jo tehty.
– Se kortti piti katsoa omin silmin. Keikkamyyjä myy mielellään miljoona keikkaa ja manageri toitottaa sen olevan mahtavaa. Mutta vitut siitä! Itsehän siinä ollaan takahuoneruokia syömässä ja kaljoja kittaamassa. Vain itse sen kokee oikeasti.
– Tämän takia minusta tuntuu vahvasti, että lopputulos on rehellinen ja kaunis. Rakastan sitä! En tiedä kuinka se muille uppoaa, mutta itse tykkään siitä aivan sairaasti.
Omaa latua, omaa laatua
Uuden luominen valtavaksi paisuneen arvostuksen ja muhkean musiikillisen perinnön jälkeen voisi tuntua jopa pelottavalta…
– Tähän on vastattava ei. Pelko on taas arvottava termi, jota pitää välttää. Musiikin tekeminen ei pelota, eikä myöskään sen esittäminen lavalla.
Vaikka yhtyeen katalogi on tullut koluttua sinkkuineen päivineen läpeensä, Sol Invictus on suurelta osin tyystin muuta kuin olisi olettanut. Valmiiksi pureskeltua vaihtoehtorockia on ainakin turha odottaa.
– Kuulijoiden reaktioitakaan en pelkää. En voi edes ottaa niitä huomioon, vaikka arvostankin syvästi sitä, että ihmiset pitävät musiikistamme. Kun tekee parhaansa, se on sisäistä, se on me. Ei siinä ole ulkoista painetta. Näin lopputuloksesta muodostuu rehellinen luonnostaan. Bändissä on viisi todella erilaista yksilöä, joten on turhaa etsiä näkemystä sen ulkopuolelta. Meissä on riittämiin, Bordin vakuuttaa.
– Biisien tekeminen oli pikemminkin jännittävää. Se oli tunteikasta ja voimallista. Kuinka hienoa oli palata tilanteeseen, jossa kuikuilen rumpujeni takaa Billyä tekemässä sormillaan aivan samaa kuin vuonna 1983 autotallissa. Taas ilmeni rakkaus siihen, mitä hänen kajarinsa tuotti… Se tunne, kun soitamme jotakin ja huomaamme, että jestas, nyt toimii! Kaikki tämä olisi ollut mahdotonta vuonna 2009. Emme tunteneet toisiamme.
Bordin hykertelee, kun kuvailen levyä haastavaksi ja taiteelliseksi pläjäykseksi, jolla on tavallaan aivan omat mahtavuuden lakinsa. Levy kuulostaa aidosti siltä, että se on tehty bändille, ei fanien miellyttämiseksi.
– Miten mahtavasti sanottu. Ensinnäkin, se kertoo minulle, että levy on kannattanut tehdä, se on laadukas ja ainutlaatuinen… Sen vuoksi tuo imartelee suuresti. Kiitos siitä.
– Mutta ei juttu ole niin, ettemmekö piittaisi siitä, tykätäänkö musastamme. Emme tee musiikkia, jos ihmiset eivät kuuntele sitä. Se on luonnonlaki. Rakastan sitä, että ihmiset kuuntelevat meitä ja ammentavat musastamme jotakin, mutta tekovaiheessa prosessia ympäröi jonkinlainen pyhyys. Silloin keskitymme vain itseemme.
– En halua ulkoisten tekijöiden vaikuttavan lopputulokseen. Mehän olimme aikoinaan levylafkalla, ja jos heidät päästää mukaan häsläämään, on kusessa. Me tappelimme aina lafkaa vastaan. Ja jos ajatellaan The Real Thingin ja Angel Dustin välistä eroa… Naureskelimme pressissä aina, että levy-yhtiö vihaa tätä levyä! Me rakastimme sitä ja lafka vihasi.
Synkkä ja painostava Angel Dust (1992) on todellakin erilainen kuin energiaa ja iloakin pursuva läpimurtolevy Real Thing (1989). Mutta Angel Dust on myös kivenkova klassikko, jota arvostetaan edelleen suuresti. Omaehtoisuus ja erilaisten näkemysten toteuttaminen on bändin ydinajatus, mutta laatu pysyy.
– Yritämme aina antaa parhaamme. Se ei ehkä ole aina viihdyttävää tai edes sitä mitä odotat, mutta se on aina parhaamme. Olemme sitoutuneet siihen. Ja se on aika kovaa hommaa!
Pysyvä muutos
Sol Invictus on jälleen uusi luku Faith No Moren historiassa, ihan musiikillisestikin. Se kyllä kuulostaa FNM-tuotokselta, mutta myös hyvin pitkälti aiemmin kuulemattomalta sellaiselta. Tarkoituksellista erilaisuudentavoittelu ei kuitenkaan ollut.
– Ei muutosta voi tehdä tarkoituksella. Sanotaan näin, että jos se on oikein, rehellistä ja orgaanista, siitä tulee ehkä erilaista. Jos erilaista ilmaisua tavoittelee tietoisesti, siitä ei tule aitoa, Bordin sanoo.
– Joka ainoa FNM-albumihan on ollut erilainen, eikö? Siinä mielessä tuo kommenttisi on suurin mahdollinen kohteliaisuus. Se kertoo, että levy on linjassa katalogimme kanssa. Se ei kuulosta aiemmilta levyiltämme, koska eivät ne muutkaan kuulosta!
Uuden levyn materiaalissa tuntuu olevan elementtejä, joita ei ole kuultu aiemmin vastaavassa roolissa. Erilaisuus ei silti ole lainkaan ilmiselvää, ja Bordinin kysyessä esimerkkejä mieleen tulee vain akustisen kitaran aiempaa suurempi rooli.
– No joo, se on yksi. Tuo on hankala kysymys. En tiedä… Hassua kyllä, jutskasin juuri eteläamerikkalaisen kynäniekan kanssa, ja hän kysyi mistä biisistä diggaan eniten. Rakastan kaikkia lapsiani saman verran, mutta esimerkiksi Black Friday -biisistä pidän tosi paljon. Ja siinä on mainio akkari.
– Ehkä meistä on tullut parempia tekemään biisejä. Osaamme nyt kenties rakentaa myös tunnelmia, jotka hyödyntävät tuota biisinkirjoitustaitoa. Yhdellä biisillä [Rise of the Fall] on kastanjetit, ja se on aika siisti juttu.
Sisäsyntyisyydestä ja tietystä tervehenkisestä itsensä viihdyttämisen tavoitteesta kertoo kuitenkin se, että kappaleita on moneen lähtöön. Kuten aina ennenkin.
– Olemme koettaneet saada kaikille levyillemme paljon variaatiota. Muuten jätkät tylsistyvät. Ei kukaan jaksa soittaa tusinaa samanlaista biisiä. Ei sellaisessa ole mitään arvoa.
Bordin häkeltyy ja on suorastaan revetä liitoksistaan, kun kerron huomioni Matador-kappaleesta. Sen riffissä käytetyt soinnut saavat biisin viittaamaan black metaliin.
– Ahhahhaaa, mahtavaa! Ei minulla ole mitään hajua moisesta, en tiedä mikä G-, H-, F- tai Q-sointu on… Mutta tuo on todella siistiä. En tiedä, en ole koskaan kysynyt, oliko tuollainen tarkoituksellista. En voi kuvitella että oli, mutta… tiedätkö, musiikkihan on universumi. Miksemme siis koluaisi joka helvetin sopukkaa siitä – myös manalaa, heh heh!
Voittamattoman auringon väristyksiä
Mainittu Matador on muutenkin huomionarvoinen kappale, sillä se aloitti uuden levyn tuotantoprosessin.
– Bill esitteli sen meille palasina, ja niistä osioista muodostui tuo seitsenminuuttinen kappale. Olimme kaikki studiossa yhdessä ja homma oli melko intensiivistä. Emme olleet tehneet niin aiemmin, mutta nyt olimme yhdessä työstämässä, piirissä, kasvotusten. Se oli hieno hetki. Vedimme biisin Etelä-Amerikassa, ja se tuntui hyvältä myös lavalla, joten se jäi matkaan.
Sol Invictusta tuli kuunneltua haastattelun pohjiksi useita kertoja, ja nimenomaan Matador oli se kappale, joka hyppäsi aina kokonaisuudesta esiin. Ihokarvat nousivat pystyyn.
– Upeaa. Tuohan on siis paras levyjen arvostelujärjestelmä. Se kertoo, että musiikki iskee jotenkin tunnetasolla. Siihen reagoi noin syvemmin, eikä fiilis jää vain verbaaliselle ”tykkään/en tykkää” -tasolle. Enemmänkin niin, että sydän jättää lyönnin väliin, henki salpautuu hetkeksi tai heppi alkaa jöpöttää, Bordin heittää.
– Minulla on usein samanlainen ongelma leffojen suhteen. En koe dialogin tai tilanteen takia näyttelijöiden esittämiä henkilöhahmoja uskottavina. Mutta jos reagoit kappaleeseen tuolla tavoin, se kertoo minulle, että tavallaan uskot sen biisin. Se siis tempaa tunnetasolla mukaansa, ja se on mahtavaa. Musan voima esittäytyy näin, se on syvempää kuin kieli.
Niin erilaiselta FNM-levyltä kuin Sol Invictus tuntuukin, siinä on omiin korviini selkeä yhteys bändin kahteen ensimmäiseen albumiin We Care A Lotiin (1985) ja Introduce Yourselfiin. Vaikka mainituilla laulaa Pattonin edeltäjä Chuck Mosley, meininki tuntuu jotenkin yhtä alkukantaiselta.
– Okei… Joo, jollakin tavalla varmaan, joo. Kyllä, olen samaa mieltä. En tosin ole varma, miten se yhteys ilmenee. Vähän samalta se ainakin tuntuu… uudelta, tuoreelta… ja siltä, että olemme kaikki samassa veneessä ja vedämme yhtä köyttä. Ja vielä samaan suuntaan. Joo, se on kelpo vertaus, vaikka soundi onkin eri. Vähän kuin takaisin tulevaisuuteen!
– Jälleen, olen otettu tuosta. Alkuun palaaminen jollakin tasolla on vaikeaa. Se on lahja. Emme todellakaan odottaneet moista, joten se on todella arvokasta. Ja tämäkin on minusta hyvä juttu. Tämähän on uusi alku. Tässä on kyse kuolemasta, uudelleensyntymästä ja pelastuksesta. Levyllä on synkkiä teemoja, kuten vaikka Matador. Siinä hoetaan että ”we will rise from the killing floor”. Eipä sitä paljon suoremmin voi enää sanoa, heh heh.
Mutta entä sitten? Onko uusi alku vain lyhyt pyrähdys vai onko myös jatkoa tulossa? Jääkö Faith No More elämään? Siltä vaikuttaa, mutta kukaan ei taida tietää.
– En voi sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. En ajattele sitä vaan täyttyvää keikkakalenteria, joka hoidetaan seuraavaksi alta pois. Tiedän, että äänitimme kasan kappaleita, joista pidän yhtä paljon kuin näistä. Tai ainakin minä äänitin. Voisin nähdä lisää olevan tulossa, mutta samaan tapaan voisin nähdä myös, että lisää ei tule. Tuo vastaus ei ole tällä hetkellä luettavissa korteista. Vielä 20 vuotta ja 20 levyä? En tiedä!