”Vieläkö nekin jaksaa?”
Kunpa saisin sentin joka kerrasta, kun olen kuullut yllä olevan repliikin. Lienee syytä tehdä heti alkuun selväksi, että olen ollut osa Lordin road crew’ta yli sadalla keikalla. Kun olen kertonut tuttaville toimeksiantajastani, reaktio on hämmästyttävän usein ollut juuri tuo.
Kyllä ne jaksavat. Kahdeksas levy Monstereophonic – Theaterror vs. Demonarchy ilmestyy 16. syyskuuta, ja bändi on tehnyt viimeisen kolmen vuoden aikana kolme pitkää rundia ja hyvän määrän festarikeikkoja.
Lordin toiminta vaatii normaaliin hevibändiin verrattuna järjettömästi kaikkea – rahaa, aikaa, vaivaa, ihmisiä – mutta juuri se siinä viehättää. Tällä bändillä, tarkemmin sanoen Mr. Lordilla, on visio, jonka toteuttaminen vaatii suunnattoman paljon. Ja silti, tai kenties juuri siksi, se toteutetaan. Kun on kerran lähdetty sata lasissa, miksi enää jarrutella.
– Me ollaan tiedetty heti alusta asti, että tätä me tehdään. Että tämä on se juttu. Keith Richards sanoi joskus, että elämässä voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta bändiä ei voi jättää, kitaristi Amen siteeraa. Päämörkökin pääsee ääneen jutun kainalossa, mutta nyt annetaan suunvuoro hänelle.
Amen on sentään Lordin perustajajäsen. Hänen yhteinen taipaleensa Mr. Lordin kanssa tulee ensi vuonna kestäneeksi 20 vuotta. Lordi on eittämättä Mr. Lordin elämäntyö, mutta sitä työtä on tehty koko ajan yhdessä tämän miehen kanssa.
– Ajankulua ei oikein huomaa, kun on itse siinä kelkassa. Edelleen tuntuu, että on se sama parikymppinen jätkä. Sitten rundilla tulee vastaan faneja, jotka näyttää itsestään vanhoja valokuvia. ”Kato, mä oon tässä viisvuotias ja tässä on sun nimmari.” Ja se kaveri on mua päätä pitempi! Se kuva on jostain vuodelta 2004, ja nyt se napero on 17-vuotias, heh.
Perustajakaksikon lisäksi Lordin nykyjäsenet ovat basisti Ox, rumpali Mana ja kosketinsoittaja Hella. Ox on ollut mukana vuodesta 2006, Hella ja Mana hyppäsivät kyytiin vuonna 2012.
Jääkiekko sotkee sessiot
Kuten Mr. Lordi kainalojutussa kertoo, Lordin tuleva albumi on puoliksi teemalevy ja puoliksi ”normi-Lordia”. Amenin henkilökohtaiset tunnelmat olivat levynteossa sekavat.
– A-puoli on sitä, mitä on totuttu vetämään, mutta B-puolella biisit alkaa mennä jo kuuteen seitsemään minuuttiin. Normaalisti meillä tulee kertsi about 50 sekunnin kohdalla, mutta niissä biiseissä ekan minuutin aikana saattaa tulla neljä eri riffiä eikä laulua vielä ollenkaan. Pikkuisen jengi on ihmetellyt, että minkäs orkesterin levy tämä on, heh.
Toistaiseksi tuorein levy Scare Force One ilmestyi 2014. Lordin piti mennä tekemään seuraajaa jo viime joulukuussa, Mikko Karmilan kanssa, mutta asiat pääsivätkin venymään. Karmila oli buukattu muualle, joten yhtye turvautui Nino Laurenteeseen, jonka kanssa tehtiin hommia viimeksi Deadache-levyllä (2008).
Tuleva levy on peräjälkeen toinen, joka äänitetään koti-Suomessa. Kaksi aiempaa, Babez for Breakfast (2010) ja To Beast or Not to Beast (2013), tehtiin Nashvillessä Yhdysvalloissa Michael Wagenerin kanssa.
Amenin mukaan levynteko on helppoa, kun siihen voi keskittyä kunnolla.
– Vikat levythän on tehty iisisti biisi kerrallaan. Pari vuotta sitten oltiin Karmilan kanssa koko kesä mökillä. Mähän grillasin koko kesän! Karmila tuli välillä kysymään, jaksanko soittaa. En mä nyt, katselen mieluummin fudista, heh heh.
– Nyt kun on himassa ja käy välillä studiossa, on niin saatanasti kaikkea muuta. Lätkäfinaalit sekoitti aika hyvin pakan. Sitten kaikki henkilökohtainen elämä ja laskukasa tulee siihen, arki on siinä. Keskittyminen on vähän hankalampaa.
Tosiaan, oman pikantin mausteensa äänityssessioihin toi Tapparan playoff-kevät, joka kirkastui lopulta Suomen mestaruudeksi. Amenilla on Tappara-tatuointi, eikä pelejä jätetä väliin rundilla eikä studiossa.
Tällaisen voisi kuvitella kiristävän tunnelmia muussa miehistössä, mutta toisaalta, näin se on aina ollut.
– Rumpali kuulemma seurasi pelejä studiossa, että ei helvetti, Tappara hävisi, nyt on kitaristi taas huonolla tuulella. Ei se välttämättä olekaan muille kovin kivaa, heh. Mutta ne sanoi sen mulle ihan nätisti. Eikä sille voi mitään! Jos Tappara pelaa, mä en pysty tekemään yhtään mitään. Jos mä yritän soittaa, siitä ei tule hevonpaskaa.
Nyt pokaali on kairattu Tampereelle, tuleva levy on purkissa ja Lordi voi keskittyä kesän festareihin.
Lavasteet naftaliinista
Lordi-show nähdään [nähtiin] Tuskassa perjantaina 1. heinäkuuta. Tapaus on harvinainen, sillä bändi esiintyi Tuskassa edellisen kerran vuonna 2003, eikä yhtyettä ole nähty vaivaksi asti muillakaan maamme hevifestareilla: Nummirockissa ja Sauna Open Airissä kerran. Jälkimmäisestäkin on jo kymmenen vuotta.
– Silloin aikoinaan tuntui siltä, että ei helvetti, mitä me jossain Tuskassa tehdään, siellähän on vaan jotain äärimetallijengiä. Mutta ne diggasikin, ja me oltiin varmaan ihan hauska piristys sinne tuimemman metallin väliin. Nyt oli vähän sama fiilis, että ei kai nyt Tuskaan, mutta fanit tuntuu olevan älyttömän innoissaan. Ja onhan siellä ollut viime vuosina Alice Cooperia ja muutakin vähän erilaista kamaa.
Oiotaan tähän väliin eräs väärinkäsitys. Joissakin yhteyksissä on väitetty, että Lordi juhlistaisi keikallaan The Arockalypse -levyä (2006) soittamalla sen alusta loppuun.
Näin ei tapahdu.
Kyseessä on The Arockalypse Redux Show, jossa siis toisinnetaan tuon levyn rundin setti ja show. Lavasteet ovat samat, settilista on sama.
– Siellä on sellaisia biisejä, joiden kanssa on nyt hikoiltu aika paljon. Nää meidän uudet tulokkaat Hella ja Mana sanoi, että ne on niille ihan uusia biisejä, eli niitä pitää ehtiä treenaamaan. Vastasin, että kyllä ne on mullekin ihan yhtä uusia, heh heh.
Näkyvin osa The Arockalypse -kiertueen lavashow’ta oli ”pöllölinna”, joka pystytetään nyt siis Tuskan lavalle. Performanssiin kuului myös esimerkiksi levitoivia cheerleadereitä ja päätä pyörittävä zombie, ja kaikki lavasteet ovat yhä tallessa. On eri asia, toimivatko ne yhä vai pitääkö tehdä uusia.
Tuska-yleisö saa joka tapauksessa täysipainoisen Lordi-show’n. Amen nauttii sanojensa mukaan festarikeikoista aina vain enemmän.
– Festarien ulkoilma ja viileys on aikamoinen pelastus. Pystyy jopa vähän soittamaan! Diggaan myös siitä ilmapiiristä, sellaisesta perhemeiningistä. Mutta mikään ei voita sitä, jos on hyvä klubikeikka. Esimerkiksi Tshekkien suunnalla on ollut sellaisia. Jos vetää tuhannen hengen klubilla hyvän keikan, se on ihan parasta.
Lordin tuotannollinen raskaus tuo festariympäristöön omat haasteensa, kun aikaa ja tilaa on vähän.
– Me ollaan se bändi festareilla, joka tarvii sen vitun käsienpesupisteen ja peilin. Jos ei meillä ole niitä, me ollaan ihan kusessa. Siksi me ollaan ehkä vähän raskas ryhmä, Amen virnistää.
Kaikkein kurjimmat keikkakokemukset tulevat vastaan kiertueilla.
– Toinen ääripää on se paskainen klubi, jonne tulee kourallinen ihmisiä ja takahuoneessa on yksi vessa, joka ei toimi. Kraanasta tulee kylmää vettä, jossa pitäisi keikan jälkeen liruttaa itsensä.
Hyvä taksiasiakas
The Arockalypsestä on siis kulunut kymmenen vuotta. Niin on myös siitä, kun Ateenan euroviisufinaalissa huudettiin kahdeksan kertaa ”Finland twelve points” ja Lordi korjasi koko potin 292 pisteellä.
Olihan se aikamoista. Me kaikki muistamme Hard Rock Hallelujah’n ja sen, miten koko kansa sekosi. Voitto tuli aivan puun takaa myös yhtyeelle itselleen.
– Sitä ennen me vaan ajateltiin, että nyt tehdään kolmatta levyä. Kesken levynteon tuli soitto, että lähdettekö viisuhin. Mä olin sitä vastaan, ja me tehtiinkin ensin se levy valmiiksi. Sitten päätettiin lähteä. Tehtiin keväällä pieni Suomen-rundi, kunnes meidät valittiin viisuedustajaksi, Amen muistelee.
Asiat lähtivät niin sanotusti lapasesta. Kun voitto tuli, bändiä revittiin kaikkialle.
– Keikkakalenteri ei ollut mitenkään älyttömän tukkeessa, mutta oli sitä saatanan euroviisuedustushässäkkää ja kaiken maailman kissanristiäisiä. Me oltiin jatkuvasti kokkareilla jossain suurlähetystöissä eri maissa. Se vei mehut ihan täysin.
Parhaimmillaan bändi esiintyi saman vuorokauden aikana kolmessa eri maassa. Tekemistä riitti aivan järjettömän paljon. Toki työ myös palkittiin.
– Mä olin koko ikäni kerännyt treeniksellä pulloja, että saan ostettua kitarankieliä ja syönyt vaan jotain laihaa hernekeittoa. Sitten kun me saatiin vähän takaisin, kyllä se pantiin myös menemään. Vaikkei me saatu edes paljon! Me saatiin noin duunarin palkka kuussa. Sillä mä sitten ajelin ympäri Stadia taksilla. Oli kiva leikkiä, vaikka mä tiesin, että se loppuu jossain vaiheessa.
Kuljetusliike Kovasen taksi päivysti Amenin silloisen kämpän edustalla jonkin aikaa yötä päivää. Amen korostaa, että oli tietoinen päätös elää unelmaa niin kauan kuin sitä riittää.
– Me pidettiin hauskaa ja leikittiin rokkitähtiä. Mä halusin tietää, miltä tuntuu vetää yksityiskoneella ja limusiinilla, ja nyt ne on koettu. Saatanan kuluttavaa se on, hah hah!
Pitää muistaa, että Lordin jäsenet eivät olleet euroviisuhuuman aikaan enää aivan nuoria poikia. Konseptia oli rakennettu viiden vuoden ajan jo ennen debyyttialbumi Get Heavyä (2002). Työmäärä oli jotain aivan käsittämätöntä.
– Me oltiin koko ajan puhelimessa, nähtiin, tehtiin biisejä, rakennettiin, suunniteltiin ja haaveiltiin, koettiin lukemattomia pettymyksiä. Me päätettiin, että sitten kun tää lähtee, tää lähtee saman tien isosti. Eka keikka oli Nosturissa ja sold out.
Toinen keikka olikin sitten Nightwishin kanssa Saksassa. Amen nauraa, että Lordi ei mennyt perse edellä puuhun, vaan nostokurjella alasti suoraan latvaan.
Viisumenestyksen aikaan asioihin osattiin jo vähän suhtautua. Silti sellaiseen pyöritykseen ei voi valmistautua ennalta. Amen ei tekisi mitään toisin, vaikka jälkiviisauteen on jonkin verran aihetta.
– Kunpa meillä olisi ollut silloin kunnon lakimiesarmeija, mutta eihän meillä ollut. Me oltiin aina jossain lentokentän loungessa rättiväsyneinä ja naaman eteen tuotiin joku fifty-fifty-soppari. Vaihtoehdot oli kirjoittaa se alle, tai sitten sitä sopparia ei ole. Ja aina piti tehdä päätös heti. Parin vuoden päästä vasta tajusi, että sekin jätkä muuten tienasi sillä paperilla aika hyvin.
Steele ja mimmit
Viisujen jälkeen, vuonna 2007, Lordi lähti Amerikkaan. Ozzfest-kiertue oli bändille erinomainen kokemus, kuten myös sitä seurannut klubirundi Type O Negativen kanssa. Ihan joka jätkä ei ole juonut keikkabussissa viskiä Peter Steelen kanssa. Amen on.
– Me oltiin yksi pitkä yö Chicagossa, kun mä lopulta päädyin Type O Negativen bussiin. Siellä oli myös Disturbedin David Draiman. Peter Steele istui sohvalla niiden pitkien jalkojensa kanssa, ja sylissä oli yhteensä neljä mimmiä, kaksi kummallekin jalalle. Niiden lisäksi pari tyttöä istui siinä vieressä. Eli yhteensä kuusi. Sitten se mörähti sieltä jonkun paskan vitsin ja Disturbedin kaveri tarjosi viskiä. En kieltäytynyt.
– Päivisin pubissa oli hauska bongailla, että tuolla menee päivän ensimmäinen pornotähden näköinen mimmi. Ne oli aina korkkareissa, oli keli mikä tahansa. Tuolla menee toinen. Tuolta tulee kolmas, neljäs, viides… Lopulta niitä oli kymmenittäin jonottamassa keikkapaikalle, ja ne kaikki halusi tavata Peter Steelen. Me hörpittiin kaljaa pubissa ja mietittiin, että on siinä jumalauta äijä.
Kun Lordi teki Deadache-levyä vuonna 2008, bändi oli henkisesti täysin lopussa. Bändi oli tyytyväinen levyyn, mutta sen suosio alitti varovaisimmatkin odotukset. Kaikki tiesivät, ettei viisuhuuma kestä, mutta pudotuksen rajuus oli silti yllätys.
Lordi ei olisi Lordi, ellei se olisi selvinnyt tuostakin pudotuksesta. Deadachen jälkeen on tullut nyt kolme levyä, ja neljäs ilmestyy vielä tänä vuonna. Seuraava kiertue on lokakuussa.
Amenin mukaan Lordi voi paukuttaa viidentoista albumin levytysuran helposti. Sanoille on katetta, jos tahti jatkuu nykyisenkaltaisena. Bändin uraa ajatellen kitaristilla ei tosin ole enää suuria toiveita.
– Jos sä kaveeraat omien idoliesi kanssa tuolla… Joku Ozzfestikin, ei herranjumala. Aika paljon on jo saatu. Mutta olisihan se kiva käydä soittamassa sellaisissa mestoissa, missä ei olla soitettu. Etelä-Amerikka olisi kova juttu. Australia meinasi jo tulla tänä vuonna, ja ensi vuoden alussa on vissiin uusi yritys.
– Ehkä eniten sitä toivoo vain jatkuvuutta. Mitäs ne vanhat ihmiset aina sanoo, että olisi terveyttä ja kaikki pysyisi ennallaan, heh. No jos vaikka Dave Grohl haluaa tehdä biisin meidän kanssa, olisihan sekin kova. Mutta ei tässä voi toivoa enää oikeasti mitään. Tuli aika isolla kauhalla jo.
KAINALO:
Kauhugalleria illallisella
Monstereophonic – Theaterror vs. Demonarchy on rakenteeltaan mielenkiintoinen: A-puolelta löytyy perusbiisejä, B-puolella on tarinallinen kokonaisuus. Mr. Lordi sanoo, että teemapuoli on saanut inspiraatiota muun muassa King Diamondilta.
Sonic Pump -studiolla kuuluu tuttu kähinä, kun Mr. Lordi purkittaa Lordin tulevaa levyä tuottaja Nino Laurenteen kanssa. Paikka on yhtyeelle muistorikas Deadache-levyn sessioista.
– Mikään ei ole tavallaan muuttunut. Tai no, Ninolta on lähtenyt tukka. Ja toinen asia, joka on ihan järkyttävä: täällä studiolla ei enää saa polttaa tupakkaa sisällä! Se on mulle aivan kauhea ja vitun vaikea asia niellä, Mr. Lordi valittelee ja alkaa esitellä teossa olevaa albumia.
– A-puolen kuusi biisiä on normi-Lordia, johon on vielä yritetty löytää ne kaikkein melodisimmat piirteet. Siellä on Babez for Breakfast -tyyppistä, erittäin synapainotteista juttua. Kasarin puolivälin jälkeistä tukkaheviä!
Niin ikään kuuden biisin mittainen B-puoli on ammentanut rakenteellisia vaikutteita King Diamondin suunnalta. Biisit ovat pitkiä ja Lordi-mittapuulla hyvinkin polveilevia.
– Se on sitten aika erilaista Lordia, paljon rankempaa ja metallisempaa. Vähän progempaakin, kun biisit on pitkiä ja osia on helvetisti. Ja kontrastit on suuret, Mr. Lordi kuvailee.
Teemalevy sopii Lordin kaltaiselle yhtyeelle kuin nakutettu, mutta aiemmin sellaiselle ei ole löytynyt järkevää rakoa. Levy-yhtiö Sonyn edustaja Janne Halmkrona on kuulemma tilannut teemalevyä melkein kymmenen vuotta.
– Nytpä saa sitten puolikkaan, hah hah!
B-puolen tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun, klassisten kauhuelokuvien maailmaan. Hahmogalleria on tuttua kuvastoa.
– Siellä on vampyyri, ihmissusi, zombi ja noita. Mietittiin, saadaanko sinne mahtumaan vielä kaikki vesihirviöt ja muumiotkin, mutta lopulta jouduttiin vähän tiivistämään. Se on neljän tyypin tiimi, joka pitää illalliskutsuja. Koko kuuden biisin tarina tapahtuu sen yhden illallisen aikana, ja monstereilla on siinä kaikenlaisia omia välienselvittelyjä.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.