Jyväskyläläinen thrash metal -ryhmä Lost Society pelmahti ryminällä maailmankartalle viimevuotisella Fast Loud Death -debyyttilevyllään. Kakkoskiekko Terror Hungry ilmestyy huhtikuun alussa. Tässä välissä on ehditty käydä uudestaan studiossa, Japanissa, Euroopassa, Emma-gaalassa ja ties missä, eikä nelikolta lopu energia.
Vaikka rokkitoimittajana on jatkuvasti tekemisissä artistien kanssa ja puhuu syvällisestikin taiteen tekemistä, harvoin pääsee käsiksi kaiken alkulähteille. Joskus tällainenkin onnenpotku tarjoutuu, kuten eräänä maaliskuisena perjantaina.
Matkaan Jyväskylään tapaamaan Lost Societya. Tuolloin alle parikymppisten rässäreiden debyytti oli minusta viime vuoden kovin albumi. Kakkoslevy käytiin äänittämässä jo lokakuussa. Tahti on kireä sekä musiikissa että elämässä.
Olen hyvissä ajoin liikenteessä, joten istuskelen hetken paikallisessa keskiolutkuppilassa. Sieltä minut noutaa kitaristi Arttu Lesonen. Hän informoi, että teemme haastattelun yhtyeen treenikämpillä. Kelpaa!
Bändi on palannut alle viikko sitten kuukauden mittaiselta Euroopan-rundilta. Kiertueella vedettiin 31 keikkaa putkeen, ilman välipäiviä. Mainitsinko jo, että Lost Society pitää kiivaasta tahdista?
Kitaristi-laulaja ja bändin perustaja Samy Elbanna hyppää kyytiin kotoaan. Hän on viettänyt kiertolaiselämää vielä kotimaan kamarallakin ja palannut vastikään Tampereelta, josta löytyi muun muassa romantiikkaa.
– Mä oon ihan rakastunut, Elbanna kihertää ja esittelee pokaamansa mimmin Instagram-kuvia.
Sorea tyttö, ei käy kieltäminen.
Saavumme rumpali Ossi Paanasen kotiin. Basisti Mirko Lehtinen on kuulemma nukkumassa eikä häneen saa yhteyttä, mistä kitaristikaksikko on selvästi näreissään. Miestä uhkaillaan väkivallalla, jahka hän suvaitsee saapua paikalle.
Treenikämppä sijaitsee Paanasen kotitalon kellarissa, josta kuuluukin jo armoton paukutus. Yhytämme miehen treenaamasta ja päätämme odotella Lehtistä kahvipöydän ääressä. Tapaan rumpalin vanhemmat, jotka ovat perin juurin ystävällistä ja sydämellistä väkeä. Pöytään järjestyy maukasta purtavaa alta aikayksikön.
– Pitsallahan nämä pojat on kasvaneet, Tuula Paananen hymyilee.
Lehtinen saadaan langanpäähän, mutta häntä joudutaan odottelemaan vieläkin, joten kolmikko päättää pistää ruokailuhetken jälkeen treenit pystyyn ilman basistia.
Soittohommiin
Bändin treenis on niin oppikirjan mukainen kuin vain voi. Seinillä riippuvat muun muassa Panteran, Iron Maidenin, AC/DC:n ja KISSin liput muutamalla bikinityttöjulisteella höystettynä.
Bändi ei ole soittanut treenikämpillä pitkään aikaan. Rundin tuoma soittovarmuus kuuluu, jos nyt näillä jätkillä mitään epävarmuutta on koskaan ollutkaan. Ainakin sitä on vaikea uskoa.
Kuulen uusia raakileita, kuten kahdeksanminuuttisen riffijärkäleen. Terror Hungryn biisitkin ovat vähän kasvaneet debyyttilevyn mitoista – lieneekö tämä kehityksen suunta jatkossakin?
– Me ei kyllä mietitä liikaa, me vaan tehdään, Ossi Paananen tuumaa.
Paikalle saadaan lopulta myös Lehtinen, jota muut tervehtivät iloisesti. Muutenkin bändi tuntuu olevan täynnä jälleennäkemisen riemua, vaikka rundin viimeisestä keikasta on vain muutama päivä.
Nelikon naureskelu ja soittamisesta nauttiminen on mahtavaa seurattavaa. Elbanna esittelee virnistelleen kitaransa tien päällä saamia kolhuja.
Pääsen pitämään bändille toivekonserttia, ja vähän harmittaa, kun en ole vielä oppinut uuden levyn biisien nimiä. Tyrant Takeover, Snowroad Blowout, Overdosed Brain, Brewtal Awakening – kyllä se siitä.
Joskus elämä hymyilee. Lost Society on mielestäni tällä hetkellä yksi maamme kovimmista bändeistä, ja tässä sitä istutaan niiden treenikämpillä toivomassa biisejä ja katsomassa, miten homma toimii. Ihan mahtavaa.
Kiertue-elämän suola
Soiton jälkeen siirrymme jälleen pöydän ääreen. Koska rundi on kaikilla tuoreessa muistissa, aloitetaan siitä. Mahtuiko kuukauden mittaisen putken varrelle huonoja vetoja?
– Ei siellä soitannollisesti huonoja ollut, Lesonen aloittaa.
– Mulla jäi mieleen se Freakout Club Bolognassa, joka oli ihan hiton pieni. Kaikki bändit oli sitä mieltä, että se pitäis perua, mutta sitten kun sen keikan veti… En mä tiedä, musta kaikki keikat oli hyviä, Lehtinen jatkaa.
Nelikon puheista ja keskinäisistä hekotteluista paistaa koko ajan läpi, kuinka mahtavaa heistä oli päästä tällaiselle reissulle. Juuri siksi tätä bändiä on niin hienoa seurata. He suhtautuvat aivan kaikkeen aidolla innolla ja vimmaisella energialla, eivätkä rypistele otsiaan ja puserra väkisin. Bänditoiminnan on tarkoitus olla hauskaa, ja siitä nämä miehet ovat erittäin tervetullut muistutus.
Kiertue-elämän eräs suola on se, että aina jossain vaiheessa flunssa kiertää koko bussin. Lesonen ja Lehtinen välttyivät, Elbanna ja Paananen eivät. Italiassa soitettiin kuumeessa. Etenkin thrash metal -rumpalille tilanne oli lievästi sanoen haastava.
– Niillä keikoilla jätettiin KILL (Those Who Oppose Me) pois setistä. Se on ehdottomasti fyysisesti rasittavin biisi. Mutta vaikka fiilis ei ollut niin hyvä, sitä tiesi, että hommat pitää hoitaa, ja hoitaa vielä vitun hyvin. Siinä tuli sitten ehkä skarpattua vähän ylimääräistä, Paananen kuittaa.
Rundin loppuvaiheessa rumpali teloi roudatessa olkapäänsä, mikä teki soittamisesta jokseenkin tuskallista. Viimeisen viikon ajan hän tunnustaakin miettineensä, että kotiinkin on sitten joskus ihan kiva päästä. Niin kuin sitten olikin.
– Tietenkin samaan aikaan oli siistiä tehdä keikkoja, mutta otti se kieltämättä vähän koville.
Nyt olkapää on toipunut ja mies täydessä iskuvalmiudessa huhtikuussa alkaville kotimaankeikoille.
Paita-askartelijoiden esiinmarssi
Kiertueen pääesiintyjä oli kreikkalainen Suicidal Angels. Muut bändit olivat kreikkalainen Exarsis ja jenkkiläinen Fueled by Fire. Lost Society huomasi nopeasti, ettei ole yleisön mielestä joukon vähäisin yhtye. Itse tehtyjä fanipaitoja näkyi kaikkialla.
Elbanna sanoo, ettei ollut tullut ajatelleeksi, että Euroopassa voisi olla niinkin paljon väkeä, joka tulee paikalle nimenomaan Lost Societyn vuoksi.
– Puolassa oli ehdottomasti parhaat fanit. Käytiin Artun kanssa bussin luona puoli tuntia ennen ovien aukeamista, ja siellä oli hirveä jono odottamassa. Kaikkien päät kääntyi ja ne lähti juoksemaan kohti! Ihan hulluja faneja, hän päivittelee.
Paanasen vanhemmat kävivät katsomassa keikan Münchenissä, ja Tuula vahvistaa, että Lost Societya oli katsomassa eniten väkeä.
Exarsis kulki omalla matkailuautollaan ja kolme muuta bändiä asui samassa bussissa crew’n kanssa. Näin ollen bussissa matkasi kaikkiaan 18 ihmistä.
Rahallisesti kaikki sujui odotettua paremmin. Asiaa toki auttoivat Musiikin Edistämissäätiön kiertuetuki ja Suomen Rock-klubien Tankki täyteen -bensarahapalkinto, mutta silti.
– Ruma totuushan on se, että kaikki bändit maksoi siitä rundista. Mutta onneksi merkkarimyynneillä päästiin sitten tasoihin ja vähän ylikin, Elbanna sanoo.
Minkäänlaisia konflikteja ei rundin mittaan sattunut, ei bändien välillä eikä sisällä. Lost Society hengasi etenkin Fueled by Firen kanssa mielellään. Elbanna tiesi bändin ennalta, ja toimeen tultiin paremmin kuin hyvin.
– Ne oli ehdottomasti mun lempibändi. Ja sitten kun ne oli kattoneet meidän pari ekaa vetoa, ne tuli sanomaan, että ei jumalauta, jäbät tappoi tänä yönä, Elbanna hymyilee.
Jotain bändien välisistä suhteista kertoo, että kun Elbanna tonki aiemmin päivällä matkalaukkuaan, ensimmäistä kertaa reissun jälkeen, hän löysi sieltä palakaupalla ruisleipää. Asialla oli kuulemma FbF:n kitaristi Chris Monroy, joka oli maininnut lähtiessä jotakin yllätyksestä.
Konkarien kehut
Kelataan vuoden verran taaksepäin. Haastattelin Arttu Lesosta Infernon numeroon 2/13. Sen jälkeen on tapahtunut aivan käsittämättömän paljon.
Debyyttilevy heilahti kuin kirves kotimaisen metalliskenen takaraivoon ja huomattiin ulkomaillakin. Ei ihme, sillä bändin levy-yhtiönä on alan jätti Nuclear Blast.
Mielenkiintoista oli se, että Lost Society ei jäänyt vain metallikansan jutuksi, vaan sai suorastaan crossover-suosiota. Hevihommia muuten ymmärtämättömät kenties arvostavat bändin hurttia huumorintajua ja soittamisen riemukkuutta.
– Hullua tajuta, että vaikka ei soita mitään Isaac Elliot -tyylin musaa, pystyy pääsemään yhdellä levyllä näin paljon esille. Soundissa just kirjoitettiin, että alle vuodessa yhdellä levyllä Japaniin! Ihan huikeeta, Elbanna miettii.
Tosiaan, Lost Society käväisi Loud Park -festareilla Japanissa lokakuussa. Reportterinne oli samoilla juhlilla roudarihommissa ja ehti nähdä bändin keikan. Ei ole mikään ihme, että miehet nostavat reissun yhdeksi uransa tähän asti parhaista kokemuksista.
– Soitettiin aamupäivällä, ja siellä oli ihan käsittämättömän paljon jengiä katsomassa. Se oli ihan sairasta, Lesonen virnistää.
Keikkojen ja fanipohjan ripeän karttumisen lisäksi bändi on saanut runsaasti suitsutusta medialta. Menestys viime vuoden kovimpien levyjen listoilla oli todella näkyvää. Infernon äänestyksessä Fast Loud Death oli vasta viime vuoden kolmanneksi paras kotimainen, mikä oli muiden lehtien äänestyksiin verraten huono tulos.
Paitsi faneilta ja medialta, huomiota on tullut myös kokeneilta musiikkialan karjuilta. Viime syyskuussa Lost Society rundasi Children of Bodomin lämppärinä, ja kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun CoB tosiaan valitsi lämppärinsä itse.
– On se nyt hullua, että mun lapsuuden idolit kuulee mun musaa ja antaa vielä kommentteja siitä. Bodom-rundilla huomasi, että nehän on vieläpä todella mukavia hessuja! Pakkahuoneella oli mahtavaa, kun Janne Wirman oli lavan sivussa mimminsä kanssa katsomassa, Elbanna kertoo.
Lesonen muistaa, että viime kesän Ilosaarirock-keikalla pitissä näkyivät ainakin Mokoman Tuomo Saikkonen ja Stam1nan Kai-Pekka Kangasmäki. Oikein.
Levy per vuosi
Jossakin välissä bändi sai valmiiksi levyllisen uusia biisejä. Ne käytiin äänittämässä Sonic Pumpilla, ja studiomiehenä oli Nino Laurenne, kuten debyytilläkin.
– Me tultiin debyytin nauhoituksista takaisin treenaamaan, ja siinähän ne uudet biisit syntyi todella nopeasti. Ja kuten kuulit, nyt on jo kolmannen levyn tavaraa tulossa, Elbanna sanoo.
Laurenne oli selvä valinta äänittäjäksi. Hänen ideansa oli, että tällä kertaa kaikki komppikitararaidat tuplattiin. Se asetti hieman haasteita aikataululle.
– Siellä tuli tehtyä 17 tunnin päiviä… Ja aputuottaja Mirko Lehtinenkin sai toimia äänittäjänä, Elbanna nauraa.
Alun perin levyn nimeksi piti tulla Faster Louder Deather, mutta Terror Hungry taitaa sittenkin olla parempi otsikko. Kansitaiteilijana toimi tällä kertaa Jan Meininghaus, bändin idean pohjalta. Debyytin kannen piirsi legendaarinen Ed Repka, joka oli tälläkin kertaa ensimmäinen vaihtoehto, mutta feidasi homman itse.
Bändin sanoitukset eivät ole vieläkään ihan vakavimmasta päästä, kuten aiemmin luetelluista biisinnimistä voi päätellä. Elbanna vastaa teksteistä ja on sitä mieltä, että toinen levy onnistui tässä mielessä ensimmäistä paremmin.
– Kyllä tokalla levyllä on ehdottomasti paremmat sanat. Ekalla oli sellainen braindead metalhead -meininki, ettei mitään järkeä. Nyt on ehkä jopa jotain sanomaakin.
Sikäli kun biisejä syntyy, bändi ei pidä mahdottomana, että menisi äänittämään kolmatta levyä jo ensi syksynä.
– Levy per vuosihan on ihan hyvä tahti, Lehtinen sanoo.
Levy-yhtiö Nuclear Blast lienee suojattiensa tekemisen tahtiin sangen tyytyväinen. Alun alkaenhan bändi kiinnitettiin melkein täydestä tuntemattomuudesta, kesken Global Battle of Bands -bändikisan.
– Ne varmaan näki alusta asti jotain, koska en mä usko, että ne ottaa kovin usein yhteyttä johonkin tosi pieneen bändiin. Ollaan oltu hyödyksi molempiin suuntiin. Veikkaan, että monta vuotta tullaan tekemään duunia niitten kanssa, Elbanna miettii.
Saksan suunnasta ei kuulemma ole toistaiseksi kuulunut minkäänlaisia moitteita tai kieltäviä vastauksia bändin toiveisiin. Ainoastaan bändin vanhassa logossa oli kuulemma vähän liian teräväkulmaisia s-kirjaimia. Kas kun ei saksalaisille kelvannut.
Paananen muistaa, että tällä kertaa NB kylläkin toivoi edes yhtä keskitempoisempaa biisiä, mutta toive oli sikäli turha, että bändillä oli jo muutenkin tulossa Overdosed Brain. Elbanna nostaa sen yhdeksi uuden levyn suosikikseen.
Musiikkivideo levyn nimibiisistä lienee jo tämän lehden ilmestyessä tehty, jollei julkaistukin. Haastatteluhetkellä Elbannan suunnitelmat kuulostivat lupaavilta.
– Yhdistellään skeittihommia ja hirviöitä ja huonoa goretusta. Jotain kasarihenkistä special fx -hommaa, se olis todella kova!
Piripäinen Youth Gone Wild
Lost Society on hyvää pataa toisen nuoren polven tulokkaan eli Santa Cruzin kanssa. Asetelma on sikäli mielenkiintoinen, että 1980-luvulla thrash ja glam olivat miltei vastakkaisissa leireissä. Toisin on nykyään.
Joulukuussa Lost Society ja Santa Cruz kävivät Tampereen YO-talon lavalla vetämässä yhdessä Skid Row’n Youth Gone Wildin. Paanasen isä Eero oli paikalla ja luonnehtii, että yleisö yksinkertaisesti diggaili molempia bändejä ilman sen kummempaa ristiriitaa.
– Santa Cruzilla oli tosin yleisössä enemmän naisia. Meillä oli pelkästään hikisiä miehiä, Ossi Paananen jatkaa.
– Mehän ollaankin vain rumia hippejä Jyväskylästä, Lesonen heittää.
Bändejä pääsee näkemään jälleen yhdessä Helsingin Tavastialla 18.4. Silloin Santa Cruz on lämppärin asemassa. Lost Society naureskelee, että tytöt varmaan poistuvat paikalta heti Santa Cruzin jälkeen.
– Mutta ostavat sentään lipun, Elbanna painottaa.
Vakavasti puhuen tällaiset vastakkainasettelut ovat ihan oikeasti eilispäivää. Terror Hungrylla voi jopa kuulla pientä glam-reunaa, ainakin Lethal Pleasuren riffeissä.
– Joku sanoikin, että se on kuin Youth Gone Wild piripäissään, Elbanna virnistää.
– Meikäläisen lempibändi on Twisted Sister. Ihan oikeasti, Paananen jatkaa.
Työmoraalista
Maaliskuussa Lost Society saavutti jälleen yhden merkkipaalun, kun nelikko kävi Emma-gaalassa. Haastatteluhetkellä ei ollut vielä tiedossa, miten skabassa kävi, mutta jo pelkkä ehdokkuus on kova juttu.
– Kyllä siinä tuli kakka housuun kun siitä kuuli! Mun eka Emma-gaala-muisto on se, kun Lordi soitti siellä. Olin ihan skidi ja katselin, kun ne sytytti jonkun verhon tuleen ja kaikkea. Myöhemmin muistan, kun Laiho oli tuhannen päissään ottamassa vastaan jotain pystiä, Elbanna kertaa.
Mistä tulikin muuten mieleen, että aivan kuin Lost Societyssa ei olisi muutenkin tarpeeksi ilahduttavia asioita, heillä on piinkova työmoraali. Tähän päivään mennessä kukaan heistä ei ole avannut ensimmäistäkään kaljaa ennen keikkaa.
– Pojat on kokeilleet treeniksellä sen, miltä kuulostaa kun soitetaan kännissä, Eero Paananen kommentoi.
– Meidän keikat on niin fyysisiä, että siinä voi miettiä, lähtisinkö mä lenkille kännissä, Ossi vertaa.
– Ei siitä kännissä soittamisesta hyödy yhtään kukaan… Ei se voi olla niin paha juttu, että venaa ensin sen 35 minuutin setin ja sitten vasta ottaa sen oluen. Olen ollut siitä koko ajan ylpeä tässä bändissä, että asiasta ei ole tullut ongelmaa, Elbanna sanoo.
Tuntuu hullulta, että tällaisia tarvitsee edes miettiä. Rockmaailman todellisuus kertoo karua kieltään, että näin yksinkertainen asia on yllättävän monelle todella vaikea hahmottaa. Vanha viisaus, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat, on paljon viisaampi kuin äkkiseltään tuntuisi.
Asiaan liittynee, että tämän bändin keskeisin nautintoaine on musiikki, kuten Elbanna viittaa.
– Mä en tarvi mitään ylimääräistä siihen, että mulle tulee hyvä keikkafiilis. Se riittää, että on siellä lavalla. Ja sitten kun miettii, että jengi on maksanut lipun…
– Nyt kun joutui vetämään keikkoja kipeänä, siinä vitutti just se, että ei pystynyt antamaan ihan sitä sataa prosenttia, Paananen kuittaa.
Spurgupartoja kasvattamaan
Kaikesta päätellen vuosi 2014 tuo Lost Societylle vielä enemmän kuin vuosi 2013 – ainakin keikkoja. Toukokuussa bändi käy kesken Suomen-rundin pyörähtämässä Espanjassa neljän keikan verran, ja kesällä festaroidaan Keski-Euroopassa.
Sosiaalisen median ihmeellinen maailma on täynnä kaikenlaisia Lost Society Mexico -tyylisiä fanisaitteja, joten maailma on bändille auki. Toistaiseksi rundeja Etelä- tai Pohjois-Amerikkaan ei ole luvassa, vaikka tarjouksia on tullut.
– Heti lähdetään kun se on mahdollista, Lehtinen kiteyttää.
Yhtye on innoissaan siitä, että ulkomaille on päästy jo näinkin mittavasti. Lisää tulee aivan varmasti. Onko mitään sellaisia unelmia, joiden täyttyminen voisi olla pian ajankohtaista?
– Wacken lähinnä, sehän on se klisee, Lesonen sanoo.
– Sekin on klisee, mutta mulle olis se, että pääsis Jenkkeihin. Oon halunnut pienestä pitäen päästä pyörähtämään sinne, ja olishan se kova juttu, Lehtinen jatkaa.
Elbanna ottaa laajemman näkökulman.
– Jos kymmenen vuoden päästä pystyy sanomaan, että soitan vieläkin tässä bändissä näiden jäbien kanssa ja meininki on edelleen hyvä, silloin on asiat aika hyvin. Treenis on varmaan vielä silloinkin täällä ja kaikilla meillä spurguparrat!
Mihinkäs hyviltä treenikämpiltä lähtisi. Sitä paitsi bändi painottaa yhteen ääneen, että Jyväskylä on kotikaupunki ja keikat Lutakossa tai Katseessa aivan erityisen tärkeitä.
Lost Society on jäsenilleen sekä harrastus että duuni. Elbannalla on vielä lukio vaiheessa, mutta muilla ei ole muuta tekemistä. Lesonen ja Lehtinen ovat tosin miettineet jonkinlaista duunia. Lesonen kertoo harkitsevansa taksikuskinhommia ja Lehtinen on miettinyt baaritöitä.
Jea mään!
Vedetäänpä lopuksi hieman yhteen. Tällä bändillä on erinomainen keskinäinen kemia ja huumorintaju, hirveä into, energia ja vimma mutta nöyrä asenne, todella kovan luokan soittotaidot, kyky tehdä tarttuvia kappaleita, ison levy-yhtiön tuki, tiukka työmoraali sekä kaiken lisäksi asian ymmärtävät ja siitä ylpeät kotijoukot.
Ei se nyt, helvetti soikoon, ole mikään ihme, että Lost Society on jysähtänyt räjähtämällä koko maailman tietoisuuteen.
Kohtalon oikusta päädyn haastattelun jälkeen vielä vähäksi aikaa bändin kanssa kaupungille. Haemme marketista pussikaljat messiin ja suuntaamme valokuvaaja Iiro Palva-ahon kämpille. Paikalle valuu runsaasti bändin kavereita, jotka tervehtivät reissuilta palanneita rässäreitä innoissaan.
Huvitusta aiheuttaa Elbannan matematiikanopettaja, joka lähestyy tekstiviestitse ja pyytää ensi maanantaina tenttiin. Karu paluu arkeen tiedossa.
Palva-aho soittaa Testamentin Practice What You Preachiä (1989) vinyyliltä ja kertoo ostaneensa sen juuri kirpputorilta kahdella eurolla. Kannet näyttävät koiran syömiltä, mutta itse levy on kunnossa.
Hetken päästä soittimeen vaihtuu Lost Societyn Fast Loud Death ja minulle esitellään bändin oma juomapeli. Sen perusidea on, että kaljaa pitää juoda suurin piirtein koko ajan, kun Lost Society soi.
Kun lopulta istun junassa matkalla Tampereelle, on pakko heittää jätkille vielä tekstiviestit ja kiittää mahtavasta perjantaista. Lupaan tarjota kaljat Tampereen-keikan jälkeen ja toivon, että galaksit räjähtävät Terror Hungryn kanssa. Elbanna vastaa saman tien.
”Kiitos jäbälle, oli ihan helvetin hauskaa! Ui hitto se kuulostaa mahtavalta, ja kiitos mään, toivotaan näin!! Turvallista kotimatkaa ja nähdään taas pian!!”