Antti Klemin pyörittämä Absolute Key julkaisee jo kuudennen albuminsa The Third Level of Decayn 21. joulukuuta.
Infernolla on ilo tarjota ensisoittoon kaikessa erikoisuudessaan haastava albumi, jolla sulautuvat yhteen minimalistinen black metal ja kylmästi koliseva industrial/noise.
Levyn kappaleiden tarkemmat määritelmät löytyvät soittimen alta.
Levyn perustana ja lähtökohtana ovat toimineet kämäisellä rumpukoneella soitetut rumpukompit, joita on ajettu erilaisten äkkiväärien pedaalien kautta.
Kyseessä ei siis ole varsinaisella sävellystyöllä tehty levy, vaan enemmänkin vaistonvaraisten rytmirakennelmien päälle rakennettu sähkökitaroiden, syntetisaattoreiden ja erilaisten melu- ja hälyäänien monumentti, joka on jo toisaalta saanut todistaa ajan hammasta ja nitisee liitoksistaan, mutta joka myös kuumehoureisella kunnianhimolla ylettää tornejaan yhä korkeammalle tähtiä kohti.
A Hidden Angle:
– Levyn mittava avauskappale puskee eteenpäin yksinkertaisilla riffeillä ja syntikkakuvioilla. Tarkoitus oli saada aikaan depressiivinen ja mantramainen tunnelma, joka biisin loppupuolella hajoaisi hulluuteen ja sirpaleiseen toisteisuuteen.
– Tietynlainen analogia siis kappaleen sanoituksille, joissa etsitään salattuja näkökulmia ja portteja kuolemaan ja viisauteen – mutta kuten tiedetään, kun sinä tuijotat kuiluun, kuilu tuijottaa myös sinuun.
Closer, Further:
– Keskitempoisempi, vahvasti Godflesh-tunnelmissa väkerretty kappale, jossa myös doom metal kuumottelee jossain taustalla. Raahautumista ja pysähtelyä. Sanoituksetkaan eivät anna paljoa lohtua, vaan puhuja uppoaa maailmaan, joka hengittää lian ja veren, olemattoman ja lihan välillä.
Flakes of Ash:
– Halusin mukaan rujolla blastbeatilla etenevän kappaleen, jossa olisi lohduttomia leikkauksia ja taas tietynlainen teemojen ja rakenteiden hajoaminen ja leviäminen. Selkeästi jo kitaravetoisempi kappale, vaikkei sitä ehkä kaiken särövallin takaa kauheasti kuulekaan.
– Sanoitukset palaavat vanhoihin tuttuihin teemoihin: taivas palaa, luomamme valtakunta muuttuu tuhkaksi, ja meidän kohtalonamme on peittyä valkoisen kuolinhunnun alle. Turhankin ajankohtaisia metaforia tästä maailmantilanteesta.
A Wrecked Spine:
– Kappale, jonka sanoitukset ja musiikki kulkevat täydellisesti käsi kädessä. Vahvaa keinuvaa rytmiikkaa, joka ei kuitenkaan lähde kunnolla liikkeelle vaan kompuroi monotonisesti. Keveämpiäkin sävyjä pilkahtelee siellä täällä, mutta enimmäkseen horisontissa odottaa ehdoton mustunut kohtalo, jonka tuloa kappaleen lopussa epävireisesti julistetaan.
– Elämän paino pureutuu hartioihin, ja vaikka selkäranka taipuukin, tämä matka kuljetaan katkeraan loppuun asti.
A Cellar Door:
– Levyn pisin kappale syntyi myös aika sekopäisen rumpukonejamittelun tuloksena, johon alkoi sitten ajan kanssa tarttua mukaan jopa noiserock-henkisiä kitarariffejä. Taas aamunkajoa ja toiveikkuutta tuodaan mukaan muun muassa keskivaiheen pianon avulla, mutta loppupuolella vajoaminen epätoivoiseen pimeyteen nousee kantavaksi teemaksi.
– Mikä sitten on sitten tämä kellarinovi? Se on metafora sille hataralle pintakerrokselle, joka pyrkii pitämään kaiken mustuuden ja negatiivisuuden poissa näkyvistä. Mutta kumpi onkaan todellisempaa: talon kultaiset kulissit vai ovenraoista tihkuva saasta?
The Third Level of Decay:
– Tähän kappaleeseen oli hyvä lopettaa. Epämääräinen, hahmoton meluvalli, joka jauhaa hampaissaan toisteisia fraaseja ja kuolemanpalvontaa.
– Me synnymme, me elämme, meidän kehomme maatuvat, meidän sielumme sirpaloituvat, ja kun jäljellä on enää pelkkää tyhjyyttä, kuolee tuo tyhjyyskin tehden itse kuolemasta merkityksetöntä. Toista puolta ei ole.