Saksan Koblenzin kaupungissa alkunsa saanut Desaster lähti liikkeelle aikakaudelle hyvin tyypilliseen tapaan. Yläasteikäinen kitaristi Markus ”Infernal” Kusche oli kilahtanut paria vuotta aiemmin Acceptin, Judas Priestin ja Warlockin kaltaisiin melodisiin hevibändeihin, kunnes kuuntelulistalle hiipi hiljalleen rankempaa ja undergroundimpaa kamaa.
Melodisten ja eeppisten metalliyhtyeiden fanitus sai pian seurakseen Bathoryn, Celtic Frostin, Hellhammerin ja Slayerin tyyppistä rajumpaa tykitystä, mikä johti ajatukseen oman bändin perustamisesta. Kusche hengaili näihin aikoihin Creator Cassie -nimellä tunnetun henkilön kanssa, jonka tehtäväksi tuoreessa Desasterissa muodostui bassokitaran soitto ja laulaminen. Rumpuihin puolestaan värvättiin samassa koulussa opiskellut Alexander Arz.
Kusche ja Cassie nappasivat bändinsä nimen Destructionin Bestial Invasion of Hell -demon (1984) Total Desaster -kappaleesta, ja asialleen täysillä omistautuneiden poikien päivät kuluivat lähinnä kaljaa juoden, poppareita halveksuen ja heavy metalia palvoen.
Muun muassa Drunken Becker-, Evil Arschloch- ja Bäh!-nimillä heitettyjä kappaleita tarjonneen The Evil Dead Will Rise Again -ensidemon (1989) jälkeen alkoi niin sanotusti tapahtua, ja neljä vuotta myöhemmin julkaistulla The Fog of Avalon -demolla meuhkasi jo varsin pätevältä kuulostanut ja huomattavasti ensimmäistä julkaisua vakavahenkisempi yhtye.
Desasterin mustanpuhuvassa ja sopivalla tavalla köpöttelevässä thrash metalissa oli sopiva annos viekkautta ja vetovoimaisia riffejä, mikä johti maineen hitaaseen kasvuun undergroundissa. Silti kukaan tuskin osasi kuvitella, kuinka mittavaan ja ansiokkaaseen uraan bändi tulisi vielä yltämään.
Esikuvien jäljillä
Desasterin yli 30-vuotiselle taipaleelle on mahtunut vaikka mitä. Creator Cassie ja Arz tipahtivat kelkasta jo kahden ensimmäisen toimintavuoden jälkeen, ja bändi on ollut sittemmin lähestulkoon täysin Kuschen ja vuonna 1993 mukaan astuneen basisti Volker ”Odin” Moritzin johdossa.
Suuri merkitys yhtyeen tunnistattavalle soundille on myös tasan 20 vuotta porukassa viihtyneellä laulaja Guido ”Sataniac” Wissmanilla, joka muistelee muusikonuransa alkaneen vahvasti samoissa merkeissä kuin bändikavereillaan.
– Kaiken aloittamiselle oli yksi olennainen syy: omien idolieni seuraaminen ja rakastamani musiikin tekeminen, Sataniac muistelee.
– En pysty puhumaan Infernalin puolesta, mutta itse ajattelin joskus vuonna 1991 ostaa bassokitaran ja opetella soittamaan ja laulamaan aivan kuin Slayerin Tom Araya, hah hah.
Desasterin erikoispiirteisiin lukeutuu, että porukka ei missään vaiheessa kiirehtinyt ensimmäisen kokopitkänsä tekoon, vaan A Touch of Medieval Darkness antoi odotuttaa itseään vuoteen 1996 saakka.
Esikoinen ja osin myös kakkosalbumi Hellfire’s Dominion (1998) olivat ytimessään melko tyypillisiä black metal -levyjä. Desaster pysyi kuitenkin kaukana aikakaudelle ominaisesta melodisesta ja tunnelmallisesta black metalista ja toi selkeästi esiin oman thrash metal -pohjansa ja niin sanotun ”aidon metallisoundin”. Se taas työnsi yhtyettä väistämättä sivuun esimerkiksi Dimmu Borgirin ja Emperorin luomista sinfonisista maisemista.
Desaster oli päättänyt pysytellä erossa kosketinsoittimista ja luoda tunnelmansa perinteisiä metallisoittimia käyttäen. Musiikista oli aistittavissa ripaus Manowarilta tuttua mahtipontisuutta, eikä ensimmäisen levyn otsikon lupaus ”keskiaikaisen pimeyden kosketuksesta” ollut todellakaan katteeton, musiikista kun saattoi aistia jotain äärimmäisen synkkää ja tuntematonta.
Kolmannella albumilla Tyrants of the Netherworldillä (2000) soi jo huomattavasti vähemmän perinteiseltä mustalta metallilta kuulostava Desaster, ja albumia voitaneen pitää jonkinlaisena bändin uran vedenjakajana.
– Tällaiselle ”muutokselle” ei ole mitään selkeää syytä, koska me Desasterissa emme pysty suunnittelemaan asioita sillä tavalla. Me vain teemme musiikkia ja soitamme kappaleita kuten haluamme. Ei siinä sen kummempaa tarvita.
Sinnikkään työn palkka
Desasterin uran ensimmäinen levy-yhtiö oli yhä pienen luokan toimintaa pyörittävä Merciless Records, jonka julkaisuhistoriasta löytyy muiden muassa Deströyer 666:n, Limbonic Artin ja Rotten Soundin vinyylejä.
Diili oli takuulla vinyylifanaatikoiksi tunnustautuvien Desaster-miesten mieleen ja johti kolmannen albumin kohdalla samaa koulukuntaa edustavan Iron Pegasusin huomaan. Välit Iron Pegasusiin ovat yhä ilmeisen hyvät, sillä lafka on julkaissut Desasterin vinyylejä näihin päiviin saakka.
Vaikka Merciless ja Iron Pegasus ovat alallaan arvostettuja puljuja, uran varsinaiseksi onnenpotkuksi muodostui levytyssopimus jo legendaariseksi muodostuneen Metal Bladen kanssa. Diili nosti yhtyeen tunnettuuden täysin uudelle tasolle.
Vuoden 2005 saatanallista raivoa puhkunut Angelwhore-albumi huomattiin ympäri metallimaailman, ja moni pitää pitkäsoittoa yhä Desasterin parhaana tuotoksena – eikä täysin suotta, sillä albumilta löytyvät kenties yhtyeen tarttuvimmat riffit.
Sopimuksessa suuren levy-yhtiön kanssa oli myös varjopuolensa, sillä moni vanha fani oli valmis heittämään yhtyeen romukoppaan viimeistään tässä vaiheessa. Underground-piireissä Desasterin toki arveltiin ”wimpahtaneen” jo 1990-luvun lopulla bändin esiinnyttyä samalla kokoelmalevyllä kauhistuttavaan valtavirtasuosioon yltäneen Dimmu Borgirin kanssa.
Oli miten oli, Desasterin pitkäjänteinen työ sai vihdoin ansaitsemansa huomion.
– Muistan olennaisimmin sen, että ryhdyimme tekemään todella paljon keikkoja ja kiertueita Divine Blasphemiesin [2002] jälkeen. Itse käytin tuolloin oikeastaan kaiken vapaa-aikani Desasteriin. Tietysti diili Metal Bladen kanssa mahdollisti sen, että meistä tuli paljon laajemmin tunnettuja.
Kovat vaatimukset
Infernalin, Odinin ja Sataniacin muodostama ydinkokoonpano on pitänyt yhtä kauan, mutta Desasterin ”kohtaloksi” ovat muodostuneet rumpalit, joita on vaihdettu uran varrella useampaan kertaan. Kato ei ole ollut aivan spinaltapmäistä kaaosta, mutta muiden instrumenttien haltijoihin nähden huomattavaa.
Pisimmän pestin bändissä teki kaikilla edeltävillä kokopitkillä vuosina 1996–2018 soittanut Stefan ”Tormentor” Hüskens, joka keskittyy nykyisin lähinnä Asphyx-pestiinsä. Miehen meriittilistalta löytyvät myös Metalucifer ja Sodom, joten mistään keskitason kannuttajasta ei ole todellakaan kyse.
Uudella Churches without Saints -levyllä rumpujen takana istuu puolestaan Marco ”Hont” Hontheim, jolla on suuret saappaat täytettävänä. Onkin ilahduttavaa huomata, että miehen tanakan soiton voi jopa sanoa tuovan uudenlaista potkua Desasterin sointiin, vaikka tykitys ei tyylillisesti juuri Tormentorin vastaavasta eroakaan.
– On aivan normaalia, että ihmisten prioriteetit elämässä vaihtelevat, ja tällaisessa bändissä soittaminen vaatii paljon aikaa ja intohimoa, Sataniac kertaa syitä rumpalinvaihdoksiin.
– Olemme koko ajan vanhempi yhtye, ja vaikka meillä on jo hieman nimeä, on silti hankala löytää muusikoita, jotka jakavat kanssamme samanlaisen intohimon soittamista kohtaan. Mitä Hontiin tulee, hän on vanha ystäväni, jonka kanssa soitimme yhdessä Divine Genocidessa. Hän on taatusti aivan yhtä hullu kuin me muutkin.
Vanhenemisen hankaluus
Uusi Churches without Saints on kaikkinensa hyvin perinteinen Desaster-levy. Yksi albumin mielenkiintoisimmista piirteistä liittyy sen soundimaailmaan, jolle haettiin Tyrants of the Netherworldiltä tuttua lämpöä ja orgaanisuutta – siis raa’an metallimusiikin puitteissa, tietysti.
Albumi purkitettiin kasuaalisti yhtyeen treenikämpällä, ja äänittäjäksi, miksaajaksi ja masteroijaksi värvättiin Desasterin monivuotinen livemiksaaja Jan ”Janosch” Gensheimer, jonka kädenjälkeä kuullaan myös esimerkiksi Asphyxin ja Disbeliefin tuotoksilla.
Paluu Tyrantsin äänimaailmaan ei ole pelkkää lehdistötiedotteen täytettä, vaan levyillä todellakin on paljon samoja piirteitä.
– Infernal on osittain vastuussa uuden albumin miksauksesta, ja hän halusi löytää sen saman lämpimän soundin, joka määritti Tyrants-albumia. Lopputulos on mielestäni todella hyvä.
Churches without Saintsin ja edeltävän The Oath of an Ritualin väliin mahtuu viiden vuoden tauko, mikä on muodostunut Desasterin viimeisimpien albumien kohdalla melkeinpä vakioksi. Onko uuden musiikin kirjoittaminen koko ajan hankalampaa, vai mistä näissä useamman vuoden breikeissä on kyse?
– Ihan kaikki muuttuu paljon hankalammaksi, kun ihminen vanhenee, hah hah. Mielestäni emme vain yksinkertaisesti pysty tekemään uutta Desaster-levyä joka toinen vuosi, eikä siihen ole kyllä mitään tarvettakaan.
Koetko, että uuden levyn sisältö on jotenkin poikkeuksellista vanhempaan kamaan verrattuna?
– En, kaikki tuntuu ihan samalta kuin aina ennenkin. Olen tietysti iloinen ja ylpeä uusista kappaleista, mutta homma tuntuu aivan samalta kuin jokaisen albumin julkaisun jälkeen.
Saksalainen black metal
Desasterin asemasta Saksan ensimmäisenä black metal -yhtyeenä on ollut eriäviä mielipiteitä. Monen mielestä aiemmin mainittujen Destructionin, Kreatorin ja Sodomin alkuaikojen julkaisut ovat luettavissa proto- black metalin sarjaan, mutta varsinaisen black metal -kentän voi sanoa muodostuneen 1990-luvun alkukahinoissa muiden muassa Absurdin, Bethlehemin, Mayhemic Truthin ja Ungodin myötä.
Myös Antichrist (Slaughter in Hell, 1983) ja Semen of Satan (Demo 1984) ovat huomionarvoisia demojulkaisijoita, jotka vaikeuttavat yhden ainoan saksalaisen black metalin esi-isän löytämistä entisestään.
Vakuuttavimmat näytöt lienee kuitenkin antanut vuonna 1989 perustettu Eminenz, jonka yhä jatkuvan uran suurin meriitti on lämppäribändin paikka Mayhemin legendaariseksi muodostuneella Leipzigin-keikalla vuonna 1990.
Ainoa varma asia on, että Desaster kulki – ja kulkee yhä – selkeästi vasemman käden polkua. Yhtye syntyi aikoinaan kapinalliseksi vastalauseeksi Anthraxin kaltaisten thrash-yhtyeiden bermudashortsit ja lippis -imagolle, ja vaikka vuodet lienevät hioneet yhtyeen musiikista kaikkein karkeimmat ja kapinallisimmat piirteet, Desaster soittaa yhä paholaisen musiikkia.
Vai soittaako?
– Ei ole olemassa hyvää tai pahaa. Kaikki se on vain osa ihmisyyttä ja samalla ihmisen keksintöä. Come on, joku Jumala tai Saatana… Olemme vain pieniä ihmisiä pienellä pallolla, joka kiertää hieman suurempaa Aurinkoa.
Monet mainitsemistani yhtyeistä ovat olleet jo vuosien ajan manan majoilla tai muuttaneet tyyliään radikaalisti, mutta Desasterin linja on säilynyt hämmästyttävän johdonmukaisena. Mikä on pysyvyytenne salaisuus?
– Luulen, että kaikkein tärkeintä on, että emme ota itseämme liian vakavasti. Rakastamme sitä, mitä teemme, ja se on kuljettanut meitä eteenpäin tähän pisteeseen asti.
Suomen ystävät
Desaster on opittu tuntemaan armottomana livebändinä, joka on päässyt esittelemään tulenpalavaa lavamenoaan pariin otteeseen myös Suomessa. Viimeisin keikka koettiin vuoden 2008 Jalometalli-festivaaleilla.
Sataniac muistelee erityisellä lämmöllä ryhmän kahden keikan mittaista pyrähdystä Suomessa vuonna 2005.
– Oi, meillä on ollut aina todella hauskaa teillä päin! Muistan, että meillä oli mökki Flamen ja Urnin jätkien kanssa jonkin järven rannalla lähellä Tamperetta. Ryyppäsimme paljon, kävimme saunassa, uimme järvessä ja yritimme kalastaa. Se oli aivan loistavaa touhua ennen keikkaa, jonka soitimme todella känniselle mutta innokkaalle yleisölle.
– Toisen kerran meillä oli keikkajärjestäjä, joka oli niin kännissä ennen esitystä, että tuli heitetyksi ulos järjestysmiesten toimesta, solisti naurahtaa lopuksi.
Julkaistu Infernossa 5/2021.