Osaatteko kuvitella Dave Wyndorfia rustaamassa alakuloisia kappaleita, joissa hän surkuttelee, ettei pääse rokkaamaan?
En minäkään.
Monster Magnetin laulaja-kitaristi ja johtohahmo kuitenkin väittää, että jos hän yrittäisi tehdä biisejä koronapandemian aikana, surkutteluksi menisi. Sitä tuskin kaipaisi kukaan, jolle Monster Magnetin psykedeliasta ammentava stoner-vetoinen hard rock on iso asia.
Tokkopa moni osasi kaipailla Monster Magnetilta coveralbumiakaan. Sellainen on kuitenkin syntynyt kymmenen omia biisejä kantaneen studiolevyn jälkeen. Se tottelee nimeä A Better Dystopia.
Dave Wyndorf, tarvittiinko maailmanlaajuinen viruspandemia, että Monster Magnet innostui tekemään coverlevyn?
– Hahaa, tarvittiin! Coverlevy kuulostaa hyvältä idealta aina siinä vaiheessa, kun istut kiertuebussissa ja jauhat, että vedetään coverina se ja se biisi, siitä tulee siistiä. Sitten menet ja teet sen levyn ja toteat jälkeenpäin, että paskahan tästä tuli, Wyndorf hekottaa.
A Better Dystopia ei olekaan vain satunnaisista lainakappaleista kokoon kyhätty paketti vaan syvemmin yhtenäinen kokonaisuus. Sen ytimenä on joukko obskuureja rockbiisejä 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta, ajalta jälkeen psykedelian ja ennen areenarockia.
Levyn siemen on kytenyt Wyndorfin aatoksissa vuosia, ellei vuosikymmeniä.
– Olen pähkäillyt jo pitkään, ettei näitä hienoja, outoja biisejä taida tuntea monikaan, eivät välttämättä edes kovimman luokan levyhamstraajat. Pandemian myötä meille oli selvää, että tulemme hulluiksi ellemme keksi äkkiä jotain. Niinpä mieleeni juolahti, että olisi hienoa koota tuosta oudosta kamasta levykokonaisuus. Kasasin nopeasti joukon biisejä, kuuntelin ne peräkkäin ja totesin, että kyllä, tämähän voisi toimia.
– Minulle oli tärkeää koota levylle vähemmän tunnettua kamaa, ei missään nimessä mitään Smoke on the Wateria, Iron Mania tai muuta yhtä ilmiselvää. Olin melkein liian ilmeinen, kun otin levylle Hawkwindin Born to Go’n, mutta se nyt vain on niin huikea kappale, yksi hienoimmista aloitusbiiseistä.
Hawkwindin ohella coveroidun joukon nimekkäimmät yhtyeet lienevät Pretty Things ja Macabre, joka tunnetaan myöhemmällä nimellään Pentagram. Mistään aikansa puhkisoitetuimmista rockjärkäleistä ei siis ole kyse.
A Better Dystopia kouluttaa kuulijaansa, joka saattaa tunnistaa monta bändiä nimeltä, mutta ei ole välttämättä kuullut monenkaan kappaleen alkuperäisversiota.
– Haluan nostaa esiin musiikkia, jota olen teinistä saakka fanittanut. Rakastuin musiikkiin jo pikkulapsena. Minusta tuli totaalinen levynörtti. Olen niitä jätkiä, jotka miettivät, että nyt on hetkinen aikaa pyörähtää levykaupassa, ja tulivat ulos viisi tuntia myöhemmin syli täynnä obskuuria kamaa. Kun kokosin tätä levyä, toiveeni oli, että voisin yllättää jopa kaltaiseni levynörtit, saada heidät pohtimaan, ovatko he kuulleet näitä biisejä koskaan tai ainakaan pitkään aikaan.
Renessanssin kasvatti
Kuusi-seitsenkymmenluvun taitteen popmusiikin kärkeä edustivat artistit kuten Carole King ja James Taylor. Samaan aikaan alkutaipaleellaan olivat uuden äänekkään rockmusiikin airuet Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple.
Pinnan alla väreili runsaasti hämyisää rockia.
– Tuo ohikiitävä aika heti psykedelian jälkeen, juuri ennen KISSiä ja kaikkea kaupallistunutta areenarockia, oli varsinainen friikkishow: outoa väkeä, outoa musaa, paranoidia lyriikkaa. Eikä ihme. Se oli hurjaa aikaa Yhdysvalloissa: oli ydinsodan pelko ja rotujännitteet, Vietnamin sota ja Charles Manson, Altamontin festivaalin väkivaltaisuudet ja Kentin osavaltioyliopiston verilöyly.
Tuota ajanjaksoa ja nykyhetkeä yhdistää termin dystopia nouseminen keskusteluun. Wyndorf myöntää nykytilanteen muistuttavan häntä puolen vuosisadan takaisesta dystooppisuudesta.
– Eikä niinkään pandemian vaan Trumpin takia. Korostan, että en ole missään vaiheessa ollut niin huolestunut pandemiasta kuin olin Trumpin noususta. Pandemiasta selviämme, uudesta fasismista emme. Pandemiaan voimme saada rokotteen, fasismiin rokotetta ei ole. Ja minä kun luulin, että olimme jo päässeet eroon tästä paskasta.
Selkein yhteys kahden dystopian välillä kuuluu jenkkiyhtye Poo-Bahin alun perin esittämässä Mr. Destroyerissa, A Better Dystopian ensisinglessä.
– Niinpä! Biisi puhuu ajasta ympärillään puoli vuosisataa myöhemmin niin täydellisesti, että pelottaa.
– Vitsailin lankomiehelleni, että elämme nyt virallisesti dystopiassa, uutisankkurikin käytti termiä jo. Sitten mietin, että hetkonen, meillähän oli dystopia jo kun olin teini. Ja sillä dystopialla oli huomattavasti coolimpi soundtrack!
Siitä coverlevyn nimi A Better Dystopia kumpuaakin. Niin outo ja kauhunsekainen kuin Yhdysvaltain 1960- ja 1970-lukujen taite olikin, se oli myös taiteellisesti äärimmäisen inspiroivaa aikaa. Ja on sitä Wyndorfille tänäkin päivänä.
– Se oli musiikillisen ja taiteellisen renessanssin aikaa. Okei, tietenkin olin otollisessa iässä ja vaikutteille altis. Musiikki, jonka omaksut teini-iässä, kulkee kanssasi halki elämäsi. Olen siitä täydellinen esimerkki. Mutta jos mietit vuosien 1965 ja 1975 välillä tapahtuneita musiikillisia hyökyaaltoja ja niiden pitkäkestoisia vaikutuksia, kyse oli todellakin renessanssista. Popmusiikki muuttui, muuttui ja muuttui, taukoamatta. Eikä vastaavaa ole tapahtunut sittemmin samassa mittakaavassa.
– Silloin syntyi musiikillisia jatkumoita ja konsepteja, joista ammennetaan tänäkin päivänä. Puhutaanpa sitten vaikka kaikesta siitä, mitä The Beatles käynnisti, tai siitä, miten ensin syntyi hard rock, sitten metalli. Se oli seikkailuntäyteistä aikaa. Ja radio! Radio otti silloin todella rohkeasti riskejä.
Boomerien joukoissa seisot
Niin, radio. A Better Dystopian introna toimii The Diamond Mine, joka on versiointi radio-dj Dave Diamondin psykedeliaa pursuavasta julistuksesta. Myöhemmin akateemikkona ja journalismin professorina työskennellyt Diamond alias Sidney Ivan Davison Jr. (1936–2014) oli yksi olennaisista hämyisiä rockyhtyeitä nuorisolle esitelleistä radiojuontajista.
Voisi kuvitella hänen olleen merkittävä opas myös Wyndorfille.
– Olisipa hän ollut. Mutta kuulin hänestä vasta täysi-iän kieppeillä. Hänen radioshow’nsa taisi pyöriä vain Kaliforniassa, ja minä vartuin New Jerseyssä. Jos olisinkin kuullut häntä, olisin ollut silloin ehkä 10- tai 11-vuotias, vähän turhan nuori siis. Kuuntelin kyllä paljon myöhäisiltojen ohjelmia, joiden juontajina oli Dave Diamondin kaltaisia tyyppejä. Mutta ei yhtä hyviä.
– Kukaan ei vetänyt sellaisia spiikkejä kuin hän. Pidän hänestä ehkä siksi niin paljon, ettei hän kuulosta nuorukaiselta vaan aikuiselta mieheltä. Hyvin vastuuttomalta aikuiselta mieheltä, kuin kilahtaneelta uutisankkurilta, joka kehottaa kersoja vetämään happoa.
Kuten kasvuvuosiensa musiikissa, myös ajan nuorisokulttuurissa Wyndorfiin vetosi – ja vetoaa – sen alttius muutoksille. Baby boomerien sukupolven myötä lasten ja nuorten määrä kasvoi valtavasti, ja sitä myötä kasvoi myös nuorten vaikutusvalta.
– Ajan henki oli, että olet joko puolellamme tai meitä vastaan. Sitähän se on nykyäänkin, mutta silloin kahtiajako oli vahvasti sukupolvien välinen. Nuorison viesti edelliselle sukupolvelle oli, että koettakaas pysyä kyydissä, papparaiset, vallankumous tulee. Eihän se tullut, mutta silloin todella tuntui, että se tulisi.
– Jotkut varttuneemmat hyppäsivät kelkkaan, ja se vasta huvittavaa olikin. Vanhan koulun elokuvaohjaajat tekivät psykedeelisia leffoja. Groucho Marx psykedelialeffassa, aivan mielenvikaista!
Liekö iän tuoma ehdottomuuden kariseminen vaikuttanut siihen, että Wyndorf myöntyi fuskaamaan A Better Dystopian kokonaisuutta rakentaessaan. Joskin fuskaus tapahtui hyvistä syistä ja hyvällä maulla.
– Jos olisin voinut koota albumin kolmestatoista täysin obskuurista biisistä, jotka olisivat toimineet yhtä hyvin kuin nämä kolmetoista, olisin tehnyt niin. Mutta halusin tehdä levyn joka rokkaa, joten kokonaisuus vaati tiettyä määrää energiaa, johon kaikkein hämyisimmät biisivalikoimat eivät olisi yltäneet.
– Tein siis muutamia myönnytyksiä saadakseni levyn etenemään. Dustin Learning to Die ja The Scientistsin Solid Gold Hell tulevat hämyisimmän kaman ulkopuolelta, kuten myös Hawkwind. Onpa joukossa yksi uusikin biisi, Table Scrapsin Motorcycle (Straight to Hell) vuodelta 2015.
Orgaanisesti samassa huoneessa
Wyndorfin vision väkevyydestä kertoo se, etteivät myönnytykset nouse kokonaisuudesta mitenkään häiritsevinä. Brittiläisen Table Scrapsin garage rock soi niin retrosti, ettei olisi mahdotonta kuvitella heidän olleen kuvioissa jo puoli vuosisataa sitten.
– Kiersimme heidän kanssaan kerran, mahtava bändi. Kitaristi tekee hienoja biisejä ja soittaa vintage-kamoilla vältellen moderneja, muovisia kitarasoundeja. Kuten bändit edellisen dystopian aikaan, Table Scraps työskentelee orgaanisesti saavuttaakseen haluamansa soundin. Moderni musiikkiteknologia mahdollistaa toki fantastisia asioita, mutta jos teet rockia, yleensä on parempi koota koko bändi samaan huoneeseen. Table Scraps tietää tämän.
– Olen vakuuttunut, että milloin tahansa uusi sukupolvi saattaa julistaa, että haluaa taas rokata. Vaikka näyttääkin pahasti siltä, ettei se tapahdu minun aikanani, Wyndorf nauraa.
Kaksi levyä tehneen newyorkilaisyhtyeen Dustin riveissä soittivat tuleva Ramones -rumpali Marky Ramone ja lukuisten eturivin bändien ja artistien kanssa bassotellut Kenny Aaronson. Dust ei ole tyylillisesti A Better Dystopian happoisinta ydintä, mutta Learning to Die vuodelta 1972 on oman tyylinsä edelläkävijä, laukkaavassa jylyssään kuin Iron Maidenin biisien esi-isä.
– Ja tiedätkö mikä on mielenkiintoista? Useimmat tuon ajan hard rock -bändit kuulostivat joko Zeppeliniltä, Sabbathilta tai Purplelta. Dust ei kuulostanut miltään niistä. Joudut katsomaan myöhempiin aikoihin, Maidenin kaltaisiin juttuihin, löytääksesi mitään heidän kaltaistaan. On huvittavaa, että nämä newyorkilaiset jätkät kaukana Englannista kuitenkin pyrkivät soittamaan omaa versiotaan brittirockista, voimatrioista. Samoin teki toinen bändi samoilta kulmilta, Sir Lord Baltimore.
– Eiväthän nämä bändit hurjiin levymyynteihin yltäneet. Mutta olin juuri oikeassa iässä ja ne iskivät minuun täysillä. Olin pitkätukkainen kersa, joka vaati bändejä vetämään vain hevimmin ja hevimmin. Ja nämä bändit vetivät.
Vuonna 1972 julkaisi debyyttilevynsä myös brittiyhtye Jerusalem. Monster Magnet versioi yhtyeeltä kappaleen When the Wolf Sits, jota voi kutsua tyylilajinsa vaietuksi klassikoksi.
– Arvaapa, miksi valitsin sen? Ensimmäisen bändini nimi vuonna 1974 oli – usko tai älä – Hard Attack. Otimme nimemme Dustin kakkosalbumista. Tietenkin vedimme Dust-covereita, muistaakseni From a Dry Camelin, ehkä Love Me Hardin. Mutta soitimme myös Jerusalemin When the Wolf Sitsin.
– Rakastan Jerusalemin debyyttiä, sen omituista soundimaailmaa. Sehän on alun alkaen vain demo, Ian Gillanin tuottama. Hän diggasi Jerusalemia, joten bändi saapui hänen studiolleen katsomaan, mitä he saisivat aikaan yhdessä. Oli ilmeisesti levy-yhtiön päätös julkaista demo albumina. Sitä oudommalta soundaavaa levyä ei olekaan.
Tervetuloa luuppiin
Welcome to the Void, julistaa versio Morgenin samannimisestä biisistä. Psykedeelisen jenkkirockyhtyeen ainoaksi jääneellä albumilla vuonna 1969 biisi toimi avaajana. A Better Dystopialla se on vuorossa viimeisenä, bonusbiisinä.
Levyn lopussa Welcome to the Void tuntuu korostavan, ettei huuruisella reissulla ole loppua.
– Pistämällä tuon biisin viimeiseksi sain levyn luuppaamaan spirituaalisesti, kehottamaan kuulijaa pyöräyttämään sen heti uudestaan. Welcome to the Void oli levyn hankalin biisi. En ensin tiennyt, mitä sen kanssa tekisin. En halunnut kajota biiseihin liian kovalla kädellä. Mutta Welcome to the Voidissa oli yksinkertaisesti liikaa säkeistöjä, minun oli pakko tiivistää sitä.
– Eivätkä ongelmat loppuneet siihen. En meinannut löytää biisille paikkaa levyllä, se ei istunut muiden joukkoon. Keskellä levyä se olisi lässäyttänyt kokonaisuuden. Sitten keksin, että levyn lopussa sen tervetuliaiset aidosti merkitsisivät jotain.
Wyndorf nauraa ajautuvansa levykokonaisuuksia hioessaan miltei psykoottiseksi. Se on vain merkki siitä, että hän todella välittää taiteestaan.
– Olihan tämän levyn tekeminen myös valtavan hauskaa. Etenkin sen ansiosta, ettei minun tarvinnut tehdä biisin biisiä. Olin vapaa keskittymään kaikkeen muuhun, soittamiseen, laulamiseen, miksaamiseen, tuottamiseen. Mieluummin minä pandemia-ajan olen tähän käyttänyt kuin netissä surffailuun ja Tiger Kingin toljottamiseen. Okei, olen minä ehtinyt lukea ison kasan kirjojakin.
Hauskanpito ei harhauttanut Wyndorfia tavoitteestaan tehdä versioillaan oikeutta alkuperäisille kappaleille.
– Ei ole mitään karmeampaa kuin se, että tarttuu hienoon, obskuuriin biisiin ja tekee siitä surkean version. Se olisi todella noloa. Jotkin biisit jätimme versioimatta, koska tiesin, etten pystyisi suoriutumaan niistä laulajana tarpeeksi hyvin. Halusin vetää jonkin aiemmin mainitsemani Sir Lord Baltimoren biisin, mutta en usko, että olisin mitenkään kyennyt tekemään oikeutta John Garnerin tulkinnalle. Mutta katsotaan nyt, ehkä ensi kerralla on sen aika.
Wyndorf harkitsi Sir Lord Baltimore -lainaksi kahta vaihtoehtoa.
– Debyyttilevy Kingdom Comen avausbiisi Master Heartache on yksi vauhkoimmista hard rock -biiseistä ikinä. Sen ei tarvitse hävetä vähääkään vertailussa mihin tahansa moderniin metalliin, se on todella heviä kamaa. Totta kai Garnerin laulutapa tekee siitä myös huvittavan, mutta entä sitten? Harkitsin myös kakkoslevyn päätösbiisiä Caesar LXXI, joka on kuin kauan kadoksissa ollut Black Sabbath -helmi.
Äänen ääret venyvät
Juuri ennen koronapandemiaa Monster Magnet kiersi juhlistaen menestyksekkäimpiin levyihinsä kuuluvaa Powertripiä (1998). A Better Dystopia on tarjonnut sukelluksen vielä syvemmälle myös yhtyeen omaan historiaan.
Wyndorfille on valjennut entistä kirkkaammin, miten kirjaimellisesti 1960- ja 1970-lukujen taitteen hurjapäinen rock on hänen tekemisiinsä vaikuttanut.
– Tämän levyn tekeminen on muistuttanut, miten paljon elämässäni olenkaan varastanut! Hämmästyin, miten paljon olen hyödyntänyt näitä biisejä omassa musiikissani. Mutta ihmekös tuo, ne ovat osa DNA-rihmastoani. Monet sointukulut kumpuavat näistä lähteistä. Joitain biisejä kuunnellessani mietin, että tuo ja tuo kitaristihan soittaa kitaraa ihan kuin minä. Ei! Vaan minä soitan kitaraa aivan kuin he.
– Olen myös tajunnut, miten valtava vaikutus tuon ajan solisteilla on ollut laulutapaani, etenkin varhaisimman The Rolling Stonesin jälkeisten garage rock -bändien laulajilla. Valkoiset häiskät yrittivät laulaa kuin mustat jätkät, kuten Little Richard, mutta lopputulos oli jotain täysin uutta. Se ei kuulostanut tummaihoisilta solisteilta, mutta ei taatusti myöskään The Beatlesiltä. Sieltähän raskaamman rockin huutavampi laulutyyli tuli.
Wyndorf uskoo A Better Dystopian vaikuttavan vahvasti seuraavan Monster Magnet -albumin lauluosuuksiin.
– Lainabiisit ovat tuoneet uutta intoa laulamiseeni. Kun laulaa vuosikaudet vain omaa materiaaliaan, unohtaa helposti, mitä kaikkea voikaan äänellään tehdä. A Better Dystopialla lauloin peräkkäin Macabren Be Forewarnedin ja Poo-Bahin Mr. Destroyerin. Nuo biisit vaativat keskenään tyystin erilaiset laulutavat. Tajusin, että äänessäni on rahkeita enempään kuin uskoinkaan.
Myös konstailematonta äänitys- ja tuotantotapaa omasta bunkkeristudiosta käsin saatetaan hyödyntää, jahka uusi Monster Magnet -materiaali käy ajankohtaiseksi.
– Miksasin ja tuotin levyn rumpalimme Bob Pantellan kanssa. Väänsimme studiossa innoissamme kuin kaksi pikkuskidiä. Tiesimme, että sen minkä äänenlaadussa kenties häviämme, voitamme roimasti energiassa. Luulenpa, että palaamme tähän työtapaan myös tulevissa omissa biiseissämme.
– Ja Monster Magnet -levyhän tämäkin on, vanhan koulun Magnetilta soundaava. Tietenkin myönnämme avoimesti, että se on coverlevy. Mutta kuka tietää, ehkä se fakta jää joskus tulevaisuudessa taka-alalle ja jengi hehkuttaa, että A Better Dystopia on muuten kovaa kamaa, siisti ja outo Monster Magnet -levy.
Julkaistu Infernossa 5/2021.