Lost in Music -kaupunkifestari Tampereella lokakuussa 2021. Heti kulttuurikeskus Maanalaiseen astuessa huomaa, että paikka on yläkertaa myöten täyteen ammuttu.
Vielä täydempään alakertaan laskeutuessa huomio kiinnittyy yleisön tasalla olevalla ”lavalla” soittavan kitaristin venkoileviin riffeihin, pienessä syvennyksessä takovan rumpalin outoon grooveen ja antaumuksella tulkitsevan laulaja-basistin raivoisaan punaisen tukan heilutukseen. Sitten hän heittäytyy selälleen lattialle soiton katkeamatta.
Stoned Statuesin nimi alkoi kaikua puskaradiossa, kun bändi oli tehnyt moneen kuulijaan vaikutuksen kesän 2021 SmugglerRok-festareilla Turussa. Myös tiukka puolituntinen Maanalaisessa ottaa saman tien luulot pois isolla energialla soittavan bändin yhdistellessä varauksetta monen sortin modernia metallia, rockia ja jopa poppia.
Neljä kuukautta myöhemmin löydän saman trion samasta paikasta, tällä kertaa perjantai-illan sijasta iltapäivällä. Saavun baariin hyvissä ajoin, mutta laulaja Jenna Kosunen, rumpali Allu Tanskanen ja kitaristi Markus Hakala ovat jo paikalla. Reilut parikymppinen kolmikko hehkuttelee nauraen, miten paljon isommalta klubin alakerta tuntuu tyhjillään.
Juuri tällainen pienistäkin asioista täysillä innostuminen on silkkaa Stoned Statuesia. Tekemisen meiningin ilo välittyy heidän nimikkodebyytiltään, keikoiltaan ja kaikesta, mitä he juttutuokiomme aikana kertovat.
Hullulla motivaatiolla!
Keitä olette? Miten juuri tämä kolmikko päätyi soittamaan yhdessä? Suoraviivaisista kysymyksistä seuraa leveitä hymyjä ja sattumankauppojen summailemista.
Markus: – Me ollaan tunnettu Allun kanssa jo ala-asteen ekalta luokalta, Toijalasta asti, ja alettiin jo tuolloin fiilistellä yhdessä kaikenlaisia bändejä. Ensin varmasti tyyliin Slipknotia, mutta aika pian ihan kaikkea muutakin.
– Kesti kuitenkin siihen asti, kun oltiin 17- tai 18-vuotiaita, että alettiin soittaa yhdessä. Viriteltiin muutamia alkeellisia projekteja, se oli sellaista death metalin ja progehommien soittelemista.
Vuonna 2019 Allu haki Ahlmanin kansanopistolle Tampereelle opiskelemaan musiikkia ja soittamista. Pian hän bongasi samassa koulussa musiikin tuottamista opiskelleen Jenna Kosusen laulamasta talon konsertissa.
– Taisin laulaa siellä jotain Blues Pillsiä, ja pian Allu tuli kyselemään, pitäiskö soitella joku kerta yhdessä, kun sillä on tällainen lapsuudenkaveri kuin Markus, joka on aika kova pistämään Telecasterinsa solmuun.
– Totta kai lähdin kokeilemaan! Eikä siinä kestänyt ensimmäisiä treenejä pidemmälle, kun meillä klikkasi jotenkin tosi hyvin. Lähdettiin heti tekemään biisejä, ja niitä alkoi syntyä tosi kovalla vauhdilla.
Markus: – Me ollaan Allun kanssa diggailtu aina samoja asioita musassa, mutta jotain uupui. Kun Jenna tuli mukaan, melkein heti syntyi Demento-biisi ja saatiin ihan hullu motivaatio alkaa tehdä musaa tosissaan. Nyt meillä oli älyttömän hyvä laulaja, joka halusi tehdä meidän tapaan yhdessä duunia isomman päämäärän eteen.
Bändin kulmikkaasti tarttuva musiikki ei kavahda mitään tyylikeinoja. Samaa voi sanoa Kosusen tunnistettavasta laulusta, josta löytyy rockin raspia, metallin voimaa, klassista vibratoa ja hyppysellisen verran Björkiä.
– Hassuahan on se, etten ole kuunnellut metallia kovin paljon ennen Stoned Statuesia, mutta oon aina tykännyt laulaa ihan kaikenlaista musaa, joka vain on sattunut laulattamaan.
– Enkä muuten tiennyt Björkiäkään vielä vuosi sitten! Luokkakaverit Ahlmanilla olivat tehneet Björkistä esitelmän ja pitivät ihan itsestäänselvyytenä, että hän on mulle varmasti suuri esikuva. Otin sitten selvää, millainen artisti Björk on, ja ymmärsin kyllä vertaukset. Sitä on muuten tosi jännittävää laulaa.
– Laulamiseeni vaikutti myös se, että olin tottunut pystylaulamiseen. Aloin soittaa bassoa vasta Stoned Statuesissa. Hetken aikaa siinä bassoa paukutellessa sai totutella laulamiseen samaan aikaan, mutta kyllä keikoilla huomasi hyvin, että soittamisen fyysisyys toi myös laulamiseen vielä vähän lisää rytmiä.
Siistejä juttuja kaikkialla!
Stoned Statuesin debyytillä kuuluvat lukemattomat vaikutteet, jotka sulautuvat niin kompaktiksi paketiksi, että ne ovat ennemminkin aavistuksia kuin varsinaisesti bändin soundista alleviivatusti erottuvia palasia.
Allu: – Ihan alussa, ennen kuin Stoned Statuesia edes oli, haluttiin Markuksen kanssa soittaa teknistä metallia.
– Me oltiin fiilistelty aika paljon Karnivoolia, Tesseractia ja sellaisia. Jotenkin siitä tuli ajatus tehdä aika hevejä kappaleita, jotka ei kuitenkaan olisi mitään pörinää, vaan ihan oikeasti laulettua musaa.
– Kun Jenna oli löytynyt, meistä tuntui, että voidaan tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Me ei edes ajateltu, että lähdetään tekemään metallia, rockia tai mitään muutakaan ihan tiettyä. Vähän metalliahan sieltä sitten tuli, mutta jotenkin meidän yhteensoitosta muodostui tosi luonnollisesti tällaista tarttuvaa progerockia.
Markus: – Mun ja Allun isät on soittanu The Beatlesin tyylisissä bändeissä, mitä kautta se rakkaus tällaista mutkan kautta tarttuvaa musaa kohtaan on ollut aina olemassa. Siihen yhdistyivät sitten oman nuoruuden proget ja metallit.
– Kaiken vapaa yhdistäminen kiinnosti meitä kaikkia. Otettiin palanen sieltä, toinen täältä, ja just niin kuin satuttiin haluamaan. Kun siihen yhdistettiin Jennan superainutlaatuinen ääni, meillä kävi ehkä vähän tuurikin, että Stoned Statuesista muodostui tällainen mättöjuttujen sekä pop- ja rockkertosäkeiden liitto.
Kolmikko katselee toisiaan hilpein ilmein, kun arvuuttelen, missä heidän musiikkimakunsa eroavat eniten toisistaan.
Jenna: – Kuuntelen tosi paljon Studio Killersiä ja kaikenlaista indie- ja unipoppia, tosi kevyttä musaa, mikä ei ole muille ihan niin tuttua kenttää. Toinen ihan ehdottoman tärkeä bändi mulle on Rush, ja ylipäänsä progressiivinen rock.
Markus: – Viime aikoina oon pyöritellyt jälleen ihan hulluna Kendrick Lamaria, joka on mulle sellainen rap-artisti, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Ja kun palaan, siihen jää ihan koukkuun viikkokausiksi!
Allu: – Itse tykkään kuunnella kaikenlaista fuusiojazzia, mikä on ehkä sellaista, mitä Jenna ja Markus ei niin luukuta.
Jenna: – Paitsi että oon mäkin jazzia kuunnellut, koska oon alun perin pianisti. Oon soittanut vanhaa swingiä, mutten niin paljon kuluta sitä. Se ei ehkä ole sellaista, mitä ekana tai tokana kuuntelisin, mutta hauskaa soitettavaa se on.
Markus: – Musassa voi yhdistellä kaikkea, eikä sen tarvitse tapahtua mitenkään ilmiselvästi. Kyllä mä saatan miettiä, miltä vaikka mainitun Kendrick Lamarin rytmit ja flow kuulostaisi kitaralla, ja pian mulla onkin uusi riffi käsissä.
– Ahlmanilla opiskelu on taannut, että meidän uteliaisuus musaa kohtaan on vain kasvanut. Tässä on saanut kahlata läpi musaa 1900-luvun alusta asti, ja kaikkialta voi löytää siistinkuuloisia juttuja.
Kolmikko nauraa yhteen ääneen kun huikkaan, että näin välittömästi syntynyt persoonallinen tekeminen on johtanut jo nyt hämmennykseen kuulijoiden keskuudessa.
Jenna: – Ehdottomasti on parempi, että tulee ihan hirveä vyöry ”kuulematta paskaa”- ja ”parasta paskaa ikinä” -huuteluita kuin se, että kaikki olisivat vaikkapa että ”nojaah, onhan se sellaista”.
– Jos me saadaan tältä kuulostamalla ja näyttämällä siinä sivussa vähän ärsytettyä jotakuta, kun tehdään mitä lystätään, niin aina parempi. Diggaajat saa digata! Vihaajat saa vihata! Me tehdään Stoned Statuesia!
Yksityiskohtien kipinöitä!
Kolmen palasen loksahdettua yhteen Stoned Statues -debyytti syntyi Markuksen, Allun ja Jennan mukaan niin nopeasti, etteivät he lähteneet toppuuttelemaan tekemistään lainkaan.
Markus: – Osa biiseistä muuttui ennen valmistumistaan jonkin verran, mutta suurin osa niistä on tosi spontaaneja jamittelujen tuloksia, ja ollaan myös haluttu pitää ne sellaisina.
– Glory Pictures lähti riffistä, jonka olin tehnyt jo vuoden 2018 loppupuolella. Se lojui mulla aika pitkään käyttämättömänä, kunnes Allu vinkkasi Stoned Statuesin treeneissä, että mikähän se yksi riffi oli, jota soittelit joskus aikoinaan. Kun sitten soitin sitä Jennan kuullen, yhtäkkiä se vyöryi kolmistaan soitettuna valmiiksi biisiksi.
Allu: – Monesti on käynyt niin, että ollaan vedetty yksissä ainoissa treeneissä jonkin biisin rakenne nippuun ja Jenna on tehnyt omalla ajallaan melodian, laulut ja tekstit. Seuraavissa treeneissä kaikki onkin ollut valmiina. Tuosta pisteestä biisejä voisi sovitella loputtomiin, mutta ei olla haluttu lähteä sellaiseen nypläämiseen.
Markus: – Just eilen puhuttiin Jennan kanssa musan tekemisestä ja tultiin siihen lopputulokseen, että monesti se eka idea vaan on se paras. Se, kun biisi menee jammailemalla ja intuitiolla kohdilleen ja soittaessa huomaa kaverin naamalta, että nyt muuten lähtee. Sitä fiilistä on ihan turhaa lähteä sotkemaan millään yliajattelulla.
Stoned Statues onnistui ripottelemaan debyytilleen teräviä biisejä, joiden koukut ovat isoissa melodioissa ja monipuolisuudessa, mutta makeita hetkiä löytyy myös yksityiskohdista.
Markus: – Kyllä mun on mainittava Glory Picturesin pääriffi. Se on sellainen mun henkilökohtainen ”shining moment”. Siitä tohdin sanoa ääneen itsekin, että perkele kun tulikin tehtyä oikeasti hyvä riffi!
Jenna: – Mulla nousee aina hymy huulille The End -biisin lopun blastbeatistä. Keikoilla olen aina siinä kohtaa, että ”Nyt se tulee! Nyt se tulee! Jes!” Vähän samaan tapaan kuin Bad Brainsin lopussa, jossa on poikkeuksellisen iso määrä lauluraitoja ja pääsen revittelemään kaiken päälle tosi kovaäänisesti sitä lead-laulua.
Markus: – Levyn ja koko bändin nimibiisissä on ehkä kuitenkin mun suosikkikohta, kun biisin puolivälissä Jenna pääsee vetämään ihan täysillä. Tähän päivään asti on noussut karvat pystyyn jokaisissa treeneissä ja joka keikalla. Siitä vaan kuuluu levylläkin asti, että Jenna on ihan oikeasti pistänyt pää punaisena kaikkensa peliin.
Allu: – The End, Glory Pictures ja Stoned Statues on just näiden syiden takia omiakin suosikkeja. Ne on samalla sellaisia biisejä, joiden syntyessä sitä vaan jotenkin tiesi, että ehkä tästä meidän jutusta tulee vielä jotakin.
Luomusti trio!
Jennan aiemmin mainitsema progerockin legenda Rush on hyvä nosto kuvastamaan sitä, miltä Stoned Statueskin kuulostaa: bändin yhteensoitossa on myös levyllä ihka aitoa triomeininkiä.
Markus: – Meille oli tosi tärkeää saada soundi pysymään levylle asti luomuna. Se oli ihan tietoinen päätös, että tämän kolmikon soiton lisäksi sinne lisätään asioita vain silloin, kun se on ihan oikeasti biisin kannalta oleellista.
– Me ei haluttu lähteä yhtään sille modernin metallin tielle, että on ohjelmoidun kuuloiset, täyteen samplatut rummut tai että viimeistään miksauksessa kaikki pistetään jotenkin lyttyyn tai tasapaksuksi.
Jenna: – On siellä jonkin verran lauluraitoja ja stemmoja, mutta nekin on sellaisia, joista valtaosan voi toteuttaa live-
nä vokaaliprosessorilla. Senkään puolesta ei tarvitse lähteä miettimään mihinkään klikkiin soittamista tai taustanauhojen käyttämistä, mikä söisi osaltaan sitä soundia, joka syntyy just meistä kolmesta.
Stoned Statues on kiinnitetty Sakara Recordsille, minkä myötä debyytti päätettiin viimeistellä Miitri Aaltosen kanssa. Pitkälti valmis albumi oli äänitetty kolmikon hyvän ystävän Jere Isbergin kanssa.
Allu: – Kun päästiin sopimukseen levyn julkaisemisesta, Tuomo [Saikkonen] pohti hetken aikaa, pitäisikö joitakin juttuja äänitellä vähän uusiksi. Me oltiin aika nihkeänä sen suhteen. Hetken mietittyään Tuomo oli meidän kanssa samaa mieltä, että uusia sessioita vetämällä levystä saattaisi kadota jotain.
Jenna: – Levyhän äänitettin jo 2020 syksyllä. Meillä oli vähän sellainen fiilis, että tämä albumi on jo osa meitä, sitä mitä meidän debyytin tuleekin edustaa, ja me halutaan pikkuhiljaa keskittyä myös uuden musan tekemiseen.
– Tykättiin tosi paljon siitä, miltä levy Jeren kanssa työstettynä kuulosti. Kun Miitri vähän miksaili ja masteroi muutamia juttuja, se teki siitä vielä potkivamman, mutta alkuperäisestä fiiliksestä ei kadonnut mitään.
Amors Attack, albumin kevein ja helein kappale, korostaa Jennan mukaan Stoned Statuesin ajatusta, että musiikissa epätäydellisyys voi olla joskus täydellistä.
– Me äänitettiin siihen flyygeliä tuomaan vähän dramaattisuutta, ja musta oli ihanaa, kun siitä oli yksi sävel vähän epävireessä. Jotenkin se sopi ihan kivasti siihen biisin ja tunnelmaan.
– Musiikissa pitää olla tietynlaista epätäydellisyyttä. Siitä kuulee, että sen takana on oikeasti ihmisiä. Kyllä mä tykkään kuunnella tosi prosessoitua nykypoppiakin, mutta Stoned Statues ei ole oikea paikka sellaiselle.
– Vireasiat on just sellaisia, jotka tuo mukaan aitoutta. Meidän kitaroissa ja mun lauluissa saattaa tapahtua paljon juttuja, jotka on varmasti nykymittarilla jotenkin vinossa ja väärin. Trendi on tehdä tosi kliinistä jälkeä, mutta mä toivon, että metalliinkin tulisi takaisin sitä ihmisyyttä, jota voi kuulla nykyään paljon indiepopissa.
Täysillä eteenpäin!
Koko triosta huokuu hienolla tavalla uhmakkuus, usko omaan tekemiseen, terve nöyryys ja valmius tehdä töitä bändin eteen. Kova tahto tehdä asioita täysillä on bändin kivijalka.
Allu: – Kun me soitettiin ihan eka keikka, meillä oli valmiina ehkä neljä biisiä. Meillä oli hirveä halu lähteä soittamaan
yhdessä livenä eikä me välitetty siitä, että se oli vain sellainen pyrähdys.
– Ne biisit tuntuivat niin hyviltä, että haluttiin nähdä, miten jengi niihin reagoi. Kyllähän siitä tuli vahvistusta meidän aavistukselle, kun jengi diggasi biisejä jo ekoilla keikoilla.
Jenna: – Ei kukaan muukaan voi tähän uskoa, jos me itse ei uskota tekemisiimme. Musta tuntuu, että Suomessa ei saisi aina näyttää, että on tosi hypeissä omasta jutustaan. Sellaisesta ajatellaan usein niin, että näidenhän on pakko olla jotain ihan ylimielisiä paskoja, mutta eihän tässä ole kyse alkuunkaan sellaisesta.
– Me nyt vaan ollaan tehty meille itsellemme ihan maailman parasta musaa. Jotain sellaista, mistä ollaan itse ihan liekeissä. Nöyryys tulee ennemmin siitä, että me kohdellaan toisiamme ja muita hyvin, välitetään siitä, että tullaan juttuun ympärillä olevien ihmisten kanssa, eikä sen tartte olla sellaista, että pyydeltäisiin anteeksi olemassaoloamme.
Somella ja soittolistoilla voi tehdä kaikenlaista, mutta Stoned Statues luottaa rockbändien nyrkkisääntöjen voimaan.
Allu: – Jotenkin me lähdettiin tähän kaikkeen ihan perusasioista, ne oli niitä juttuja, mitä haluttiin musassa tehdä: kirjoittaa biisejä ja päästä soittamaan niitä jengille. Soittaa ihan tosi paljon niitä keikkoja!
– Kaikki lähtee keikoista. Soitat yhden keikan, pistät kaikkesi peliin ja vakuutat vaikka yhden ainoan ihmisen musallasi. Sitten se tuo kaverin mukanaan seuraavalle keikalle, jonka aikana taas pari tyyppiä saattaa löytää bändin.
– Tälle on vain pitänyt malttaa antaa aikaa. Tämä piste, missä me ollaan nyt, on ollut meille kymmenen vuoden juttu. Soittoharrastusta, ekoja bändejä, onnistumisia, epäonnistumisia ja paljon duunia, kunnes sitten päästin SmugglerRokiin soittamaan ja Sakaran tyypit sai kuulla meistä ensimmäistä kertaa.
Jenna: – Me ei olla ikinä menty sillä tyylillä, että kovia keikkoja aletaan soittaa sitten, kun päästään isompiin mestoihin. Se tosissaan tekeminen pitää aloittaa ihan alusta alkaen.
– Ei pidä väheksyä yhtään sitä, että soitetaan viidelle tai kymmenelle hengelle. Sehän vasta makeeta onkin! Se keikka voi merkata sille eturivissä moshaavalle tyypille kaikkea.
Markus: – Mä uskon, ettei tähän lopulta tartte muuta kuin paljon uskoa itseensä, paljon keikkoja, paljon hyvää meininkiä, paljon pieniä tekoja ja paljon verkostoitumista. Kyllä se musaan kanavoitu into tarttuu kuulijaankin.
Julkaistu Infernossa 4/2022.