Counting Hoursista kuultiin ensimmäisen kerran, kun bändi julkaisi nimettömän omakustanteisen cd-r-ep:n vuonna 2016. Kitaristi-säveltäjä Jarno Salomaa kertoo bändin syntyneen hänen halustaan soittaa ”itselle helpommin lähestyttävää ja nopeampaa” musiikkia kuin millaista hän oli tottunut tekemään toiselle yhtyeelleen Shape of Despairille.
– Soitin aikoinaan Rapturessa, ja sen ensimmäisen levyn tiimoilta jäi riffejä käyttämättä. Ne jäivät lojumaan ”arkistoon” muutamaksi vuodeksi. Aina välillä mietin, mitä niille valmiille ja keskeneräisille sävellyksille voisi tehdä, Salomaa sanoo.
Ratkaiseva askel oli ryhtyä yhteistyöhön The Chantin laulajan Ilpo Paaselan kanssa.
– Mietittiin Ilpon kanssa, että voitaisiin kokeilla väsätä jotain yhdessä. Mentiin kahdestaan treenikselle improvisoimaan ja kokeilemaan, miten ja millä tavalla Ilpon laulu iskostuisi tällaiseen musaan ja minkälaista potkua siitä saisi projektin jatkamiseen, Salomaa muistelee.
Sen jälkeen ei kestänyt kovinkaan pitkään, että Counting Hours sai kokoonpanonsa kuosiin ja äänitti ensimmäisen demo-ep:nsä (2016). Espanjalainen levy-yhtiö Vinyl Decision, jolle Counting Hours levyttää edelleen, julkaisi ep:n vinyylinä vuonna 2018.
The Will -debyytti ilmestyi vuonna 2020. Jussi Hämäläisen (The Chant, Hanging Garden, Mercury Circle) tuottamaa ja miksaamaa levyä äänitettiin kolmessa eri studiossa, ja nimekäs Jaime Gomez Arellano masteroi sen Orgone-studiollaan. Salomaa kertoo The Willin tekemisen olleen hänelle uudenlainen kokemus.
– Meillä oli tuottaja mukana hiomassa biisejä, siis periaatteessa sotkemassa sitä, mitä me oltiin bändin kesken treenailtu. Se kävi välillä hermoille, mutta lopputulos oli parempi kuin hyvä. Jussi teki loistavaa työtä. Sen takia me haluttiin jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan.
The Will sai erittäin hyvän vastaanoton musiikkimediassa, mikä kannusti jatkamaan. Ensimmäisen albumin materiaali oli syntynyt Salomaan ja Paaselan kesken, eikä toimivaa reseptiä lähdetty muuttamaan kakkoslevylle – mikä ei tarkoita, etteikö niin voisi vielä joskus tapahtua.
– Tein musiikin molemmille levyille ja Ilpo kirjoitti sanat, Salomaa tiivistää.
– Se on toiminut hyvin tähän asti, mutta katsotaan josko tulevaisuudessa muutkin panostaisivat vähän enemmän biisintekoon. Bändi toimii oikein hyvin yhdessä, kun treenataan ja muokataan biisejä lopulliseen muotoon.
Salomaa jatkaa, ettei The Wishing Tomb ole varsinaisesti jatkoa The Willille, mutta sen musiikki kyllä liikkuu samoissa sfääreissä.
– Kun aloin tehdä musiikkia tälle levylle, en oikein edes miettinyt mitä siitä tulee, hän kertoo.
– Muutamaa lukuun ottamatta sain biisit kasaan suhteellisen nopeasti. Olosuhteet olivat tällä kierroksella jotenkin niin täydelliset, että pystyin keskittymään musiikkiin täysin. Eihän sitä tietenkään haluaisi, että asiat menisivät huonosti, jotta syntyisi uusia biisejä, mutta vähän liian usein käy juuri niin. Varsinkin ennen kävi.
Ajatuksia tuonpuoleisesta
Counting Hoursin musiikkia on kutsuttu depressiiviseksi mustaksi rockiksi, dark metaliksi, gothic dark doomiksi, tunnelmametalliksi ja vaikka miksi – pankaamme siis leimakirveet sivuun ja todetkaamme, että yhtyeen musiikissa soi synkkä kauneus. Sitä voisi helposti pitää suomalaisena piirteenä, elleivät bändiin eniten vaikuttaneet musiikintekijät olisi kotoisin ulkomailta.
Salomaa miettii, että kyllä bändissä voi kuulla suomalaisuuttakin.
– Kotimaisuus pysyy väkisinkin mukana tässä musiikissa. Counting Hoursiin tuo omanlaistaan luonnetta suomalainen luonto ja asenne. Se kuuluu sanojen ja musiikin yhdistelmässä, josta syntyy tietynlainen kieli poskessa -fiilis, ellei se sitten synny jo pelkästään sanoituksista. Lyriikoissa on surua ja kuolemaa, mutta välillä sävelissä on vähän iloisuutta ja välillä musiikin ja sanojen tunnelmat kääntyvät toisinpäin, Salomaa kuvailee.
Iloisuus ei yleensä ole se sana, jota Counting Hoursia kuunnellessaan etsii.
– Ei meistä niinkään iloista tavaraa irtoa, mutta ehkä se on jollakin tapaa toiveikasta, kitaristi tarkentaa. – Ja suomalaiseen tapaan toivo saattaa lopulta lässähtää.
The Wishing Tombilla Counting Hoursin toiveikas puoli heijastaa ajatuksia tuonpuoleisesta maailmasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Laulaja-sanoittaja Ilpo Paasela ei varsinaisesti usko sellaiseen, mutta monien muiden loppuaan kohti tarpovien ihmisten lailla hän miettii näitä asioita.
– The Wishing Tombin maailmaa hahmotellessani minua inspiroi ajatus siitä, voiko ihmismieli määritellä oman kulkunsa maallisen vaelluksen jälkeen vai yrittääkö se vain jatkaa toivon varassa ja kieltää realiteetit. Tämä mysteerihän ei elossa oleville selviä ja on siksi absurdi. Silti suuren osan ihmisistä on vain pakko pohtia sitä. Mukaan lukien minun.
Vaikka Counting Hoursin kumpikin albumi kurottaa kohti elämänjälkeistä aikaa, The Wishing Tombin ja The Willin sanoituksissa on eroja. Debyyttiä leimasi tietynlainen toivottomuus, toisella albumilla taas mietitään mahdollisuuksia.
– Ehkä suurin ero debyytin tematiikkaan on se, että The Wishing Tombilla on jopa häivähdys toivoa, Paasela vertaa. – Uudella levyllä pohditaan, minne ihminen lopulta päätyy vai päätyykö minnekään. Yksinkertaistaen sanottuna The Willillä vain haluttiin pois kaikesta paskasta välittämättä siitä, onko edessä vain tyhjyys.
Toivo tosiaan välkähtelee jo albumin nimestä, joka on johdettu toivomuskaivon käsitteestä.
– Jostain alitajunnan syövereistä kumpusi ajatus toivomuskaivosta eli wishing wellistä, Paasela sanoo.
– Aloin pohtia, miten se toimisi eri kontekstissa. The Wishing Tomb -nimi kuvaa toivoa mielentilana kaikessa ristiriitaisuudessaan. Se on unelma kaikesta maallisesta ulos pääsemistä, tila tai paikka, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Ihmismieli pyrkii sinne pyyhkiytyäkseen tyhjäksi kaikesta painolastista.
Toiveikkuuden vastapainona on kylmä realismi. Kiiltävää se on kissankultakin, eli voi hyvin olla, että loputtomuuden idea on pelkkää toiveajattelua.
– On tarpeen pohtia sitäkin, elääkö lyriikoissa vain harhaisen kuvitelma ja päättyykö elämä todella sitten, kun on sen aika, laulaja sanoo.
– Nämä samat ajatukset toistuvat levyn tematiikassa kautta linjan. Siksi The Wishing Tomb oli sopivin otsikko kuvaamaan levyn koko ajatusmaailmaa.
Kahden bändin taktiikalla
Hyvään vauhtiin päässyttä bändiä ei pidä jarrutella, ja Counting Hours pyrkiikin jatkuvuuteen. Se treenaa ja työstää uutta materiaalia aktiivisesti ja pyrkii välttämään pitkiä hiljaisia kausia.
– Ei me kuitenkaan oteta mitään paineita näistä asioista vaan toimitaan enemmänkin intohimolla. Ja tietenkin sen mukaan, miten bändi saadaan iskostettua normiarjen pariin, keskelle kaikkia muita asioita, Salomaa kertoo.
Vielä ensimmäisen albumin aikaan Salomaa luonnehti Counting Hoursia ”vakavaksi sivuprojektiksi”. Nyt näkemys on toisenlainen. Rumpali Sameli Köykkä sanoo, että asioita tehdään edelleen tosimielellä, mutta enää ei voi puhua sivuprojektista.
– Siitä se ehkä lähti liikenteeseen, mutta viimeistään The Willin myötä ymmärsimme, että tämä on täysin oma entiteettinsä, johon tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Olimme itse tyytyväisiä ensimmäiseen levyyn ja palaute oli hyvää, joten bändi ansaitsi enemmän huomiotamme. Meillä oli myös paljon tehtävää levyn julkaisun tiimoilta, mikä käytännössä tarkoitti, että tälle bändille oli annettava enemmän aikaa kuin sivuprojekteille. Counting Hours on kasvutarina sivuprojektista omaksi itsenäiseksi bändiksi.
Counting Hours on hyvin aktiivisista metallimuusikoista koostuva ryhmä. Paasela ja basisti Markus Forsström vaikuttavat myös The Chantissä, joka tosin on nyt määrittelemättömän mittaisella tauolla. Salomaa ja kitaristi Tomi Ullgren (myös Impaled Nazarene) soittavat Shape of Despairissä, kolmas kitaristi Pekka Loponen Minutianissa, Aryokalissa ja The Chantissä, ja Sameli Köykkä on Cynabare Urnen jäsen.
Köykkä pitää tällaista ”kahden bändin taktiikkaa” oikein toimivana.
– On lähes koko ajan jotain mitä tehdä, vaikka toinen bändeistä kävisikin välillä vähän hiljaisemmalla. Kolmatta ja neljättäkin yhtyettä on rinnalle kokeiltu, mutta sitten alkaa ainakin itselläni aika loppua kesken. Aktiivisten kokoonpanojen määrä kannattaa pitää kohtuullisena, koska tarkoitus on keskittyä laatuun eikä määrään.
Counting Hours ei ole vienyt liikaa jäsentensä aikaa ainakaan kiertuerintamalla, sillä bändi on soittanut vasta kymmenkunta keikkaa. Tšekin Brutal Assault -festivaalilla esiintymistä lukuun ottamatta kaikki Counting Hoursin keikat ovat olleet Suomessa.
– The Wishing Tombin tiimoilta pyrimme soittamaan livenä mahdollisimman paljon, Köykkä sanoo. – Pari keikkaa on nyt sovittuna alkaneelle vuodelle. Mielellämme teemme niitä paljon lisää.
Keikkailu on suoratoistoaikakaudella tärkeää varsinkin bändeille, jotka mielivät ansaita soitollaan edes vähäsen. Köykällä ei olisi mitään kiertueita vastaan.
– Voisimme kiertää jonkin tyylisemme tällä hetkellä kiinnostavan bändin kanssa, joka vetäisi mukavasti ihmisiä saleihin. Uskomme musiikkiimme ja siihen, että potentiaalisia kuuntelijoita kyllä löytyy, kunhan ihmiset kuulevat sitä. Keikat ovat tietysti aivan loistava tapa tavoittaa uusia kuulijoita, etenkin jos mukana on bändi, joka edustaa samaa genreä.
Oma syntyy vaikutteista
Counting Hoursista kirjoitetuissa jutuissa mainitaan usein selkeitä vertailukohtia, sellaisia bändejä kuin Katatonia, October Tide ja Paradise Lost. Paasela sanoo, että se tuntuu ehdottomasti enemmän imartelevalta kuin ärsyttävältä.
– Nuo mainitsemasi yhtyeet ovat toimineet meille tärkeinä inspiraationlähteinä. The Willillä se kuuluu selkeämmin. The Wishing Tombilla paletti on laajempi eikä vaikutteitamme mielestäni voi listata yhtä yksiselitteisesti kuin aiemmin.
Laulaja jatkaa, että kehitys ei ole ollut harkittua. Salomaan uudet aihiot vain kuulostivat heti siltä, että Counting Hours on matkalla mielenkiintoiseen suuntaan.
– The Wishing Tombin materiaalissa on debyyttiin verrattuna ihan erilaista haavoittuvuutta ja herkkyyttä, mutta myös uudenlaista raakuutta. Sanoisin, että vaikutteita on tullut paljon myös metallin ulkopuolelta aina Dead Can Dancestä vaikkapa Kent-yhtyeeseen, vaikka ei sitä heti ensikuuntelulla huomaisikaan.
Salomaa lisää, että on vain hyvä, jos inspiraationlähteet kuuluvat, etenkin noin tasokkaat. Sitä paitsi vaikutteita tulee monesta muustakin paikasta kuin muiden levyiltä.
– Nuohan ovat aivan loistavia bändejä, joiden musiikkia on tullut kuunneltua jo pitkään. Useimmiten inspiroidun jokapäiväisestä elämästä, mistä milloinkin, ja joskus jotain saattaa syntyä ihan satunnaisesta soittelemisesta. Toisinaan jokin näkymä tai hetki tuo mieleen jonkin melodian tai riffin, jota sitten muokataan eteenpäin.
Homman pointti on juuri jalostamisessa, itsensä uuttamisessa mukaan taiteeseen. Se, että musiikissa on vaikutteita tai että se syntyy jonkin innoittamana, ei tarkoita, ettei siinä olisi myös paljon omaa.
– Musiikin kokonaisuus on puhtaasti meitä, Salomaa sanoo. – Meidän kosketus musiikkiimme on jotakin täysin omaa.
– Juuri näin, Paasela vahvistaa. – Vaikka selkeimmät vaikutteet tulevat länsinaapurista ja Briteistä, niin kyllä The Wishing Tomb vie ihan omaan paikkaansa. Pääsen itse sinne, kun laitan silmät kiinni ja levyn soimaan. Uskon vahvasti, että myös kuulija löytää sinne.
Counting Hoursin musiikin juuret ovat 1990-luvulla. Sameli Köykkä ei kiistä, etteikö siinä olisi mukana tietynlaista nostalgiaa. Itse asiassa sen osuus musiikkiin suhtautumisessa tuntuu vain kasvavan iän myötä.
– Eikä se mikään ihme ole. Olen joskus kuullut sanottavan, että ihminen kuuntelee lopun ikäänsä hyvin pitkälle sitä musiikkia, jota on kuunnellut 17-vuotiaana. Me olimme 17-vuotiaita 90-luvulla, joten tietysti sen ajan musa on tarttunut meihin, rumpali miettii.
– Teimme juuri Spotifyhin soittolistan omista vaikuttajista, inspiraationlähteistä ja biiseistä, jotka muuten vain kuulostavat hyvältä. Lista julkaistiin nimellä Melancholist, ja sieltä voi kukin käydä tutkimassa sitä kamaa, mitä me kuuntelemme. 90-luku on vahvasti läsnä, Köykkä myöntää.
Juuristaan, vaikutteistaan ja nostalgiastaan huolimatta Counting Hours kieltäytyy marmattamasta metallimusiikin nykytilasta. Uutta ja innostavaa musiikkia nimittäin tehdään edelleen.
– Se on ihan pötyä, jos joku laukoo yksiselitteisesti, että metalli tai mikä tahansa muu musiikki olisi ollut ennen kiinnostavampaa, Paasela sanoo.
– Asiaa on katsottava subjektiivisesti. Esimerkiksi yhtyeet, jotka ovat minulle tärkeimpiä, ovat sitä siksi, että ne iskivät tajuntaani 1990-luvun teinivuosina, kun olin kaikkein eniten alttiina vaikutteille. Tietyntyyppinen synkkyys ja surumielisyys niiltä ajoilta on jäänyt elämään minussa. Sellaista on vaikea toisintaa omassa päässä uuden musiikin kautta, vaikka haluaisikin. Mutta kyllä ahaa-elämyksiä silti edelleen tulee koettua, joskin harvemmin.
Bändikaverit eivät käy kiistämään, kun Salomaa sanoo, että metallimusiikki on aika pitkälti oman elämän soundtrack.
– Vaikka muutakin musiikkia tulee kuunneltua paljon, aina sitä päätyy kuuntelemaan ja tekemään metallia eri muodoissa. Pääosin kuuntelen mustaa ja kuolometallia, doomia vähemmän. Metalli on niin vahva ja olennainen osa elämää, ettei sitä oikein edes erottele muusta.
Julkaistu Infernossa 2/2024.